TARINAA HAMPAASTA (nyt) JA AUTOISTA (ennen)

  Lauantaiaamuna lohkesi etuhampaasta kulma. Minulta. Aamupalaa syödessä lohkesi. Ei ollut akka kiveä leipään leiponut, joku muu syynä oli. Soitin Päivystysapuun. Kuunneltuani kahta tiedotetta, kolmella kielellä kumpaakin, pääsin keskustelemaan vaivasta. Sain kuulla, että Akuuttiin ei etuhampaan lohkeamia oteta, vaan minun pitää olla yhteydessä omaan Terveysasemaan. Minut kuitenkin rekisteröitiin, eli jos hammasta äityisi särkemään niin, että kipulääkekään ei auttaisi, voisin Akuuttiin mennä. No, tiesin, että ei ala särkemään.

  Soitin tänään heti kahdeksalta Salpakankaan Terveysaseman Hammashuoltoon. Jätin viestin takaisinsoittopalveluun. Noin puolen tunnin kuluttua minulle soitettiin. Kerroin asiani. Sain ajan minua jo vuosia hoitaneelle lääkärille ensi keskiviikoksi, ylihuomiseksi. Äkkäsin vielä kysyä, että koska minulla on 2-vuotistarkastus tulossa helmikuussa, niin voinko samalla varata ajan sillekin? 

  "Hetkinen", sanottiin. Kuului tovi naputtelua. "Hammaslääkäri P. tekee tarkastuksen samalla käynnillä."

  Kyllä Hollolassa homma pelaa. Tai sitten olen ollut onnekas. Mutta kitkattomasti ovat asiat hoituneet, niin hammas-, kuin kroppapuolellakin. Asia, mistä osaan olla kiitollinen.

  Terveysasioista autoiluun. Lenkillä, missäs muualla, tuli mieleen autoon liittyvä tarina 1960-luvun Anttolasta. Ja perään pari muutakin. Ennen kuin aloitan, pitää sanoa, että en ole varma, ovatko tarinat tosia, ainakaan kokonaan, vai ovatko countrylegendaa. Vähän molempia, luulen. 

  Se ensimmäinen juttu menee näin: Elettiin 1960-luvun puolenvälin jälkeistä aikaa. Kaverukset L***sen H****i ja R***sen J***i olivat hankkineet vanhan autorämän. Taisi olla Mosse. Ainakin toisella oli varmaan jo ajokortti, ainakin olivat sen ikäisiä. No, sattui niin, että kun kaverukset olivat ajelulla, tuli poliisi vastaan. "Lentävät" eli Liikkuva poliisi se oli. Olisikohan ollut Niilo Tarvajärven vuonna 1967 organisoiman Hamsteri-keräyksen avulla hankittu auto? Niin tai näin, mutta se helsinkiläinen auto, helsinkiläiset poliisit kuitenkin. Siihen aikaan autojen rekisterit olivat rekisteröitipaikan mukaan annetut. Uudellamalla oli alkukirjain A tai B. Oliko vielä C:kin? Kun autot kohtasivat, morjenstivat poliisit, koska kaverusten Mossen nokan alla oli A-alkuinen rekkari. Pitäähän saman alueen ihmisiä morjenstaa! Mutta kuinka ollakaan, kun toinen poliiseista vielä kääntyi katsomaan taakseen, niin aivan erilainen, M-alkuinen rekkari paistoi peräpeilissä. Eiku uukkaria ja perään. Sakothan siitä rapsahti, ainakin. Eipä ollut poikien kaara rekisterissä lain. Oli jostakin hankitut kilvet, olivat vaan eri paria!

  Toinen autojuttu liittyy Sarvelaisen Masaan. Tämä herra sai ajokortin varttuneemmalla iällä, ja tietääkseni ei kirjallinen eikä inssi ihan eka keralla läpi mennyt. No mutta kortti aikanaan tuli. Jos en väärin muista, niin "pompannapin", eli Fiat kuussatasen, Masa hankki ajokikseen. Ei tietääkseni kolaria, ainakaan pahempaa, hän ajanut. Mutta tarina kertoo, että kerran Mikkelistä kohti Anttolaa lähtiessään Masa sörnäytti silloisen Ristiinantien alussa olevan rautatiesillan ali vasemmasta aukosta. Varmaan oli ajanut ennen siltaa olevan liikenneympyränkin väärin päin. Ei onneksi ollut ketään vastaan osunut tulemaan, joten siitä mies selvisi.

  Olikohan tuosta selvittyään sattunut seuraava häverikki. Masalla oli näet jatkuvasti tupakki palamassa holkin päässä, ja se sojotti aina yläviistoon. Tarina kertoo, että kerran, tohkeissaan ajaessaan, oli tupakki päässyt polttamaan Masan kuttaperkkaisista rillienpokista toisen aisan poikki. Tämän olen kuullut. Ja saatan itsekin eholle panna. Mutta saattaa siinä totuuttakin olla, ainakin osa. Kyllä Sarvelais-Masa armoton tupakkimies oli, ja aina haikupilli sojotti ylös!

  Kolmas tarina on melko epävarma ja kuulopuheinen. Laurikainen nimisellä nuorella miehellä oli auto. Ettei vaan Volga? En miehen etunimeä muista, mutta Laurikaisen Emppu hän ei ollut. Olikohan Empulla veljeä? No, legenda kuluu näin. Nuori herra Laurikainen kehuskeli kavereilleen, että tää on kova peli.

  "Kattokee vaekka kui suttii", oli hän sanonut, hypännyt ratin taakse. Eiku kaasua roimasti, kytkin ylös. Kyllä oli sutinut! Paikallaan oli tyhjää lyönyt! Paitsi, että takarenkaat olivat pysyneet paikallaan, ainoastaan vanteet olivat huimasti pyörineet!

  Tämän jutun kevyesti liitän legendojen joukkoon. Vaikka nuoren poikana sen uskoin, niin nyt ajattelen, että saattaa olla kateellisten louskutusta. Johan siinä olisivat venttiilitkin lentäneet, jos noin olisi käynyt.  

  Vielä yksi tarina, liittyen Anttolan VeePeeKoohon. Pettisen Paavo oli aikanaan muutaman vuoden palopäällikkönä ja paloauton kuskina. Asuihan hän ihan äärellään. No, kerran tuli hälyytys, taisi olla metsäpalon poikanen. Paloautoperkele vaan ei suostunut käynnistymään. Ei hätää. Koistisen kaupan kuormuri hankittiin vetämään. Sajapuron Topi varmaan sen puikoissa. Paloauto saatiin kunnialla palopaikalle, mutta, kuinka ollakkaan, eiväthän ne pumput pelanneet, kun moottori ei ollut käynnissä. Paikalliset olivat muutenkin saaneet ämpäripelissä tulen talttumaan. 

  Noilta Paavon päällikköajoilta on muitakin tarinoita. Niitten(kään) todenperäisyydestä en tiedä. Olkoon kertomatta. 

  Olen muutamia nimiä jutussani maininnut. Ensimmäisestä olen jättänyt arvailtavaksi. Ihan sen vuoksi, että siinä kuitenkin lakia rikottiin. Saattaa joku lukija muistaa, tai arvata, koko nimet. 

  Kaikki olen maininnut "bona fide", lämmöllä muistellen. Eli tarkoitus ei ole ketään suinkaan mollata. Jos sille tielle lähtisin, olisi omissa toilailuissa ensialkuun jutunjuurta moneen blogiin. Päinvastoin. Tuollaiset henkilöt, tuollaiset tarinat, olkoot totta tai tarua, ovat sitä entisajan pikkukylän elämää, jollaista ei varmaan enää monesta paikasta löydy. 

  Koska ei ole laittaa kuvaa Mossesta, Volgasta, "Pompannapista", tai edes paloautosta, laitan Mikkelin Säästöpankin Antolan kiinteistöstä, missä pari - kolme vuotta tuli asuttua. 

  Laitanpa vielä tuolloin uudenkarheasta Mikkelin Säästöpankin uudesta kiinteistöstä, siitä päädystä,  missä oli ensin Sotainvalidien kahvila, sitten Lotja, nyt Rysä.

RELEVANTTIA?

   Aamulla dallailin kuunnellen Ryan Adams'in pari päivää sitten julkaistua albumia Wednesday. Mietin, että joulu on lähellä. Jostain syystä ajatukset siirtyivät kuitenkin ei kovin relevanttiin asiaan, nimittäin lapsuuteni juhannuksiin. Niistä muistan ainakin kokot. Rantasaunakalliolta kokkoa katseltiin. Tai ei 1950-luvuvun alkupuolella ollut vielä rantasaunaa, oli vain "moottorikoppi", pieni hirsinen vaja, missä säilytettiin kaikenlaista sälää, kuten verkon kohoja, sekä talvisin ukki-Aleksin perämoottoria, neliheppaista Pentaa. 1950-luvun loppupuolella rantasaunakin ilmestyi, Lepomaa-nimisen kirkonkyläläismiehen toimesta. Hirret saatiin ylätalon aitoista. Vaan se on eri juttu. Juhannuskokoista piti puhumani. Parinsadan metrin päässä rannasta ovat Kitosaaret. Vasemmanpuoleisen, siis Akanhauvanniemen puoleisen Kitosaaren edustalla on aarin, parin luoto. Se luoto oli, on edelleen, Kokkokallio. Edelleen, vaikka kokkoa ei sen päällä ole poltettu sitten 1960-luvun. 

  Kun asiaa lenkilläni muistelin, niin olen sitä mieltä, että aina kokon perustana oli vanha puuvene. Muistini täytyy olla väärässä. Ei ukki-Aleksin iratimistoon ole voinut kuulua niin montaa vanhaa soutuvenettä! Eikä Piskolaan uutta soutuvenettä muistini mukaan edes noina vuosina hankittu. 

  Joka tapauksessa ehkä kymmenenä jussina kokkoa tuli Piskolan rantakallioltra seurattua. Isä-Erkki kävi sen aina sytyttämästä. Muistan elävästi, kuinka hän meloi Kokkokaliolle, kävi tuikkaamassa kokon tuleen, meloi takaisin. 

  Kun viimeeksi, varmaan vuosikymmen sitten sitten, kävin Kokkokalliolla, joka on nykyisin lokkien rakastama pesimisluoto, huomasin, että kallionraoissa ja -painanteissa on vieläkin suuri määrä venenauloja. Se puolustaa muistojani, mutta ei kerro, kuinka monta soutu- tai keskimoottorivenettä on matkansa pään saanut kunniakkaasti kyseisellä paikalla. 

  Oikeastaan muuta ei juhannuksen vietosta noina vuosina ole mieleeni jäänytkään. Ei jussiin mitään erityistä kokon ohella silloin kuulunut.

  En ole saletti siitä, koska kokonpolttoperinne Kokkokalliolla loppui. Minä kun tuli teini-ikään, niin muut riennot kutsuivat mukaansa. Sitäkään en tiedä, kuinka kauan kokkoa tuolla luodolla oli poltettu ennen noita muistamiani kesiä. 

  Kokkoa poltetaan Piskolassa taas. On poltettu kohta parikymmentä vuotta. Haneli sen rakentaa rannalle, saunalta Paajalaan päin. Siellä ollaan joka kesä käyty jussia vastaanottamassa. Veneitä ei Hanelin kokossa ole tainnut koskaan olla. Kaikenlaista purkujätettä on siellä kyllä palanut. milloin milläkin menestyksellä ja näyttävyydellä. Kun äiti-Elina oli viimeistä kertaa mukana kokolla, taisi olla 2017, niin ei meinannut kokko syttyä laisinkaan, ja kun lopulta syttyi, paloi melko kituliaasti. Elina katseli aikansa touhua, loihe lopulta lausumaan: "Vuosisadan huonoin kokko!"

  Pitää velj'-poijalta joskus kysellä, muistaako hän asiat samalla tavalla. Ja onko hänellä tietoa poltetuista veneistä. Oliko ukki-Aleksi mahdollisesti yhteistyössä veneentekijöiden, esim. Liimataisen, kanssa, ja saiko hän päivitettyä listaa uusien veneiden tilaajista, joilta sitten kävi anelemassa vanhoja palvelijoita kokon ruoaksi? Skenaario sekin. Näinä spekulatiivisina aikoina. 

  Kun tämän irrelevantin juhannuskokkopohdinna olin kirjoittanut, ryhdyin etsimään, josko löytyisi kuvaa muistelemistani kokoista. Eipä löytynyt. Löysin sentään selaillessani kuvan ukki-Aleksista saunakalliolla akkalauman keskellä. Liekö juhannus? Arvelen, että kuvausvuosi sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle. Jos on juhannus, ja jos on kokko, niin kuvan vasemmassa laidassa pilkottava suotuvene on välttänyt tuleen joutumisen.

  Lisäksi äkkäsin pari otosta vuodelta (kai) 1968. Ensimmäisessä trubatuuri Pikku-Peppe, poika, josta ei tullu trubatuuria.

  Samana kesänä (?) pystytimme Avokkaansaaren korkeimalle kohdalle tämän tornin. Ihan luvan kanssa se tehtiin. Sieltä oli hyvät näkymät Luonterille, sekä joitain piiruja vasemmalle kun naamaansa käänsi, Harviolle, ihan kirkonkylälle asti. Harmillista, että yhtään tornista varmastikin otetuista kuvista ei ole säilynyt skannattavaksi.

  Nyt on relevanttia lopetaa. Kohta syödään, vähän oikastaan, kävellään omatoimikirjastoon.

PAKKAUS TAVARAA MYÖTEN

   Auto on katsastutettu, ja sen seurauksena auto on katsastettu. Menin viisi minuuttia ennen tilattua aikaa (9:30) A-Katsastuksen Hollolan toimipisteeseen. Inssi oli jo varmaan nähnyt rekkarin ikkunasta, sillä hän sanoi "avaimet tiskiin, istukaa odottamaan, niin se menee, kun katsastus on maksettu!" Hän tulosti kuitin, ojensi sen minulle, nappasi avaimet, livahti samantien ulos. Halliin menevän oven ikkunasta näin, kun inssi ajoi kohta auton sisään, mittasi päästöt, tarkasti valojen suuntauksen, teki jotain muuta pientä, ajoi huoltokuilun päälle, nosti auton, koputteli, väänteli pyöriä, tärisytti niitä mekaanisesti, tsiikaili fikkarin kanssa sinne tänne, laski auton, naputteli koneeseensa tiedot, tulosti pari paperia, tuli ovesta sanoi "se on valmis, tässä paperit, ei mitään erityistä, erääntyy 12.12.2021, olkaa hyvä, avaimet ovat kabiinissa, nähdään", ja piti minulle ovea auki. Minun mieleistäni meininkiä. Turhat lässyttelyt pois. Homma hoidetaan, seuraava sisään. Kymppi miinus kouluasteikolla. Miinus siitä, että inssi ei toivottanut tullessani huomenta, vaikka minä tervehdin. Tai sitten toivotti. Jäi ehkä minulta huomaamatta, sillä katsastus on vieläkin hieman pelottava tilaisuus, johtuen vanhoista ajoista, jolloin katsastusinsinööri oli iso herra ja pelottava persoona, lähes Mannisen Hilja-vainaan veroinen. 

  Katsastuskonttorilta sörnäytin Lahteen ja Trioon. Olin tilannut Stadiumiin kahdet pumppusauvojen tassut, ja olin eilen saanut tekstarin niitten saapumisesta. Tyttö kävi lähetyksen minulle takahuoneesta hakemassa. Minä kiittämään ja lausumaan "on pakettilla kokoa!" Ja olihan sillä. Kyllä nuo tassut olisivat mielestäni mahtuneet vähän snadimpaankin.

Vai mitä?

  No, ehkä lähettäjällä on käytettävissään vain kolme pakkauskokoa: iso, vielä isompi, ja tosi iso. Minun onneni, että iso ja vielä isompi eivät olleet lopussa. Eihän tassut olisi edes autoon mahtuneet tosi isossa lootassa.  

  Kävelysauvoissa tassut kuluvat nykyään lähes koko vuoden, kun ei ole lunta. Talven läpi on tie sula. Ilmastonmuutos käy sauvakävelijän pussille. Mikä tietysti on melkoisen pieni ongelma ilmastonmuutosesta puhuttaessa.  

  Kahden viikon kuluttua on joulu. Lasten mielestä joulu on kahden viikon kuluttua jo ohi; lahjat on jaettu, muu on pelkkää rekvisiittaa. Ehkä lievästi kärjistetty mielipide, mutta ei niin kärjistettyä mielipidettä, ettei ainakin puolet totta. 

  Perhe Tiilikainen jätti väliin piparinpaistokäynnin. Jouluksi tietysti tulevat. Aika karua olisi Hilpan kanssa kahdestaan juhlaa viettää, kun on tottunut isompaan sakkiin. Uskon, että covid-19 ei äleydy jylläämään sellaiseen malliin, että "Kaksin kotona I" toteutuu. 

  Kuin kyy formaliinissa ovat mielessäni säilyneet lapsuuden joulut. Kinkun tuoksu aatonaattona, Maija-tädin kanssa tehtyjen lyhteiden vienti linnuille, lipeäkala, riisipuuro ja "sekametelisoppa" aattona päivällä, lukuisat kynttilät ikkunalaudoilla ja pöydillä, isä-Erkin jokavuotinen joulupukin missaaminen, koska hän sattui aina olemaan antamassa hevosille heiniä, ja ainakin kerran reessä taitettu kirkkomatka jouluaamun pimeydessä. Voi noita joulukirkkoreissuja olla enemänkin, tai sitten eivät jäät olleet aina hevosen kestäviä. 

  Mietin nyt, jääkö Iirikselle lapsuuden jouluista jotain mieleen? Tuleeko joulunvietto muuttumaan seuraavina vuosikymmeninä oleellisesti? Luultavasti tulee. Millaiseksi? En lähde ennustamaan.  

JOHN JA BOB

   Tänään tulee kuluneeksi 40 vuotta John Lennonin kuolemasta. Eläköön John Lennon! Toinen suuri Mestari, Bob Dylan, elää yhä. Hän on myynyt koko musiikkituotantonsa oikeudet Universalille. Dylan sai elämäntyöstään noin 300 miljoonaa dollaria, kertoo The New York Times. Miksei minulta kysytty tarjousta? No, joululahjabudjetissa ei ehkä olisi ollut varaa. 

  Lennonin ja Dylanin välit olivat kai melko mutkikkaat. Joittenkin tietojen mukaan he tapasivat vain muutaman kerran. Muistan kyllä myös lukeneeni, että he olisivat viettäneet yhdessä viskinhuuruista aikaa, ehkä muillakin nautinta-aineilla ryyditettynä, New Yorkissa. Olisinpa ollu kärpäsenä katossa! 

  Dylan ilmeisesti tutustutti Beatlesit kannabikseen 1964 New Yorkissa. Siitä seurasi suuria vaikutuksia bändin tulevaan uraan ja musiikkiin. 

  Kun Dylan julkaisi 1979 albumin Slow Train Comin ja singlenä biisin Gotta Serve Somebody Lennon arvosteli kappaletta tunnetusti ja kirjoitti vastauksena parodian nimeltä  Serve Yourself. Niin tai näin, Mestarit arvostivat toisiaan, antoivat toisilleen innoituksia. Dylan enemmän Lennonille, luulen. Kuolemattomia laulutekijöitä, ja kaksi ikisuosikeistani. 

  Korjatkaa viisaammat, jos hatarat tietoni ovat epätarkkoja tai perin vääriä. 

  Päivällä menen käymään äidin luona. Tiukemmat rajoitukset ovat Päijät-Hämeessä päällä: Vain yksi kerrallaan ja vain 15 minuuttia. Pitää varttitunti Elinalle jutella. Jospa hän jotakin siitä ymmärtäisi. Sitä vaan ei tiedä, ei osaa kukaan sanoa. 

  Mukavia pakkaspäiviä pitelee tämän viikon. Ulkoilukelit kohillaan. Vielä kun olisi vähän lunta, niin ei olis niin pimeetä. Vaan ei taida tulla, lunta. Viikonlopun tienoilla näyttää olevan ennusteessa hiutaleita, mutta plussalle menee mittari. Aurinko paisteli eilen, niin tekee nytkin. Oli hyvä aamulenkki heittää. Korvissa John, ei liene asia arvaamaton. Kaksi vuotta sitten oli luntakin. Kuva per. 8. joulukuuta 2018:

 Eilen kolahti postilaatikkoon lahja. Sain fb-kaveriltani A-P. Pirskaselta hänen runokirjansa MURRERUNOJA METSÄSTÄ. Se sisältää Haiku- ja tankarunoja sekä mietelauseita savon murteella. Kirja on A-P:n omakustanne vuodelta 2014, ja hän on saanut hieman taloudellista tukea julkaisuun. Runot käsittelevät luonnon kauneutta ja tekijän suhdetta luontoon. Luontoa tarkastellaan eri vuodenaikoina ja erilaisten säitten vallitessa. 

  Kirjan loppupuolella on jonkin verran mietelauseita ja muita viisauksia. Lainaan loppuun, tekijän luvalla, yhden ensilukemalla mieleeni jääneen:

  Vähhään tyytyväesen elämä on

  ku sopivassa lestissä virutettu suapas

  Sepä ei alamäessäkään ahista

SEKAVAA, OSIN VAKAVAA

Itsenäisyyspäivän kunniaksi alkuun kuva, joka on otettu syksyllä saaressa, mutta sopii  tunnelmaltaan päivään.

 

  Avaruudessa tapahtuu. Yle uutisoi, että Jupiter ja Saturnus näkyvät lähekkäin taivaalla. Edellisen kerran ilmiö oli näin selvästi nähtävillä v. 1226. Nyt tapahtumaa varmaan seuraa suuri joukko asianharrastajia. Kenopäitä oli v. 1226 huomattavasti vähemmän. Ja nekin vähät lienee luulleet maailmanlopun olevan tulossa. 

  

  Hayabusa-2-luotain on hakenut Maan ja Marsin välissä Aurinkoa kiertävältä Ryugu-asteroidilta näytteitä, jotka se pudotti maahan. Näytteiden avulla on tarkoitus selvittää aurinkokuntamme syntyä ja mahdollisesti saada viitteitä siitä, kuinka elämä maapallolla sai alkunsa. Reissu on kestänyt yli kuusi vuotta ja jatkuu vielä. Hayabusa-2 lähti usmuuttamaan kohti asteroidi 1998KY26:tta, kohtaamisen lasketaan tapahtuvan vuonna 2031. Hiljalleen ihminen saa selkoa lähiavaruudesta, samalla menneisyydestä. Pitkiä loikkia on vielä otettava, ennen kuin aurinkokuntamme ulkopuolelle päästään. Tosiasiassa v. 1977 laukaistu Voyager 1 -avaruusluotain on jo ohittanut Aurinkokunnan ulkoisimman vaikutusalueen, eli heliosfäärin, ja se on saavuttanut tähtienvälisen avaruuden. Hidasta on, pienen ihmisen vinkkelistä katsottuna, ihmiskunnan avaruudenvalloitus tällä hetkellä hallinassa olevilla matkanopeuksilla. 

  Taide synnyttää tuntoja ja tunteita. Kirjoitin äskettäin blogissani, että kun luin Håkan Nesserin Vasenkätisten seuraa,  Van Veeterenin pohdintoja ja dialogeja vaimonsa, ystäviensä, ex-kollegojensa kanssa, niin tuntui kotoisalta. 

  Eilen katsoin Netflixilta leffan Jokeri. Se aiheutti kahdenlaisia tunteita: Kauhua ja ihailua Joaquin Phoenix'in roolisuoritusta kohtaan.

  Aamulla soi korvissani Miljoonsadetta. Olin edennyt uudempaan tuotantoon, ja albumilta Sähköinen Rouva Maa (2016) kiiri biisi Win Win. Mietin, että tähän päivään sopivan sanat olivat kauniit. Ja todet. Mm. näin laulaa Heikki Salo:

  Rakkaus on start up 

  joka tuottaa tykytystä 

  5-d tulostin joka printtaa elämää. 

  Markkinat flippaa 

  bitcoinit katoo 

  optiot dippaa 

  mutta tuulipukujengi rakastaa.

  Se on ilmasta ei maksa mitään  

  multa sulle, sulta mulle  

  se on niin okei.  

  Kun toista rakastaa ja rakkautta takas saa 

  niin voi veljet, sehän on win win. 

  Ei tarvii tässä tinkii penneistä elämässä 

  kun on win win - voittaa kumpikin.

  Vielä jos jonkin luonehdinnan laittaisi: Kun lukee Veikko Huovista, tai Roald Dahli'a, tai Carl Hiaasen'ia, tai Nick Hornby'a, on kuin kuuntelisi homeerista naurua hermeettiseesä tilassa. 

  Hilppa loihtii meille juhlapäivällistä. Tarjolle tulee sienisalaattia, papinsilliä, keitetyt perunat ja paahtopaistia. Anteeksi pyydän, tuon paahtopaistin vuoksi. Mutta jos puolustus sallitaan, niin taitaa olla ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun naudanlihaa syödään. Paitsi jauhelihassa, muutaman kerran. Kaikkea lihan syöntiä on syytä rajoittaa. Mutta Hanelilta saatu riista on kyllä paikallaan. Sitä paitsi se on ekologista. Ihminen on heikko, joten joskus tulee sorruttua vähemmän ekologisiin tekoihin. Kuten tänään. 

  Sattuiko joku katsomaan viikko sitten lauantaina Flinnkilä & Kellomäki-ohjelman? Siinä oli haastateltavana Risto Isomäki. Kyllä ajatukset lihansyönnin lopettamisesta kävivät mielessä. Ainakin minulla. No, vähentämisen kautta ehkä joskus. Nauta on jo melko lailla pannassa. Kanaa aika lailla, possua joskus. En ole vielä aivan valmis kokonaan lihasta luopumaan. 

  Itsenäisyyspäivä jatkuu hämäränä. Minä konkreettisti osallistun pikkuisen päivään: Käyn illalla laskemassa lipun. Eilen liputusvuorossa oleva henkilö kertoi taloyhtiön fb-ryhmän sivuilla, että on tänään iltavuorossa, ja kysyi, voisiko joku ottaa lipun alas? Minä satuin postauksen heti huomaamaan, ja ilmoitin olevani valmis sen tekemään. Kortta kekoon, taloyhtiön ja itsenäisyysjuhlan nimissä. 

16 816 MINUUTTIA

   Spotify ilmoittaa, että olen vuoden aikana kuunnellut sovellutusta 16 816 minuuttia. 280 tuntia siis. Kuutelen Spotify'ta yleensä vain lenkeilläni. Tai kuulokkeillani minä kuuntelen, lenkillä ollessani. Ehkä joskus myös saaressa jotain duunatessani, mutta en montaa kertaa kesässä. Koska olen puoli vuotta Anttolassa, enkä juuri käy lenkeillä, niin ehkä tuollaiset 230 tuntia kuuntelusta on tapahtunut Hollolassa puolen vuoden aikana. Normaali aamulenkki kestää tunnista reiluun puoleentoista. Kuudessa kuukaudessa on 183 päivää. Luppopäiviäkin joukkoon mahtuu, kelin tai muun syyn vuoksi. Sanotaan vaikka 15, eli lenkkipäiviä on 183-15=168. 230 tuntia / 168 päivää = 1,37 tuntia, eli jokseenkin tunti ja 22 minuuttia per päivä. Mihin minä älykelloa ja sen tietoja tarvitsen, kun Spotify ilmoittaa, kuinka olen lenkkeillyt. Tietysti tuo laskelma on kaikkea muuta kuin tieteellisesti uskottava, mutta aika oikean kuvan se antaa. 

  Spotify myös ilmoittaa suosikkikappaleeni. Sata biisiä on listalla. Niiloa, Dylania, Van the Man'a, Father John Misty'a, Bon Iver'a, Paleface'a, Ricky-Tick Big Band'ia, Jonathan Wilson'a, Wilco'a, ei mitään uutta auringon, oikeastaan synkän syystaivaan alla. Sitä kyllä vähän ihmettelen, että kuinka lista on laadittu? Kuuntelen nimittäin artisti kerrallaan, yleensä useamman albumin jaksoissa. En siis mitään sekalaisia soittolistoja. Silti sadan suosikki joukossa ei ole kahta saman artistin kappaletta peräkkäin. No, ehkä lista ei ole kuuntelukertajärjestyksessä, vaan randomina. 

  Päivällä ryhdyin miettimään, mistä USA:n repubikaanipuolue ovat saaneert nimensä? En löytänyt selitystä netin äärettömyydestä. Ovatko he uuspublikaaneja? Publikaanihan oli Rooman valtakunnassa henkilö, jolle maksettiin jonkin valtion tehtävän, esimerkiksi veronkannon suorittamisesta. Termi publikaani johtuu latinan sanasta publicum, julkiset asiat. Publikaanit olivat valtion tulojen, verojen ja tullien kanto-oikeuden vuokraajia. Verojen lisäksi publikaanit saattoivat hoitaa esimerkiksi kaivoksia ja laitumia. Tällainen valtion toimintojen ulkoistaminen takasi valtiolle säännölliset tulot, mutta oli altis väärinkäytöksille. Väärinkäytökset puolestaan aiheuttivat katkeruutta roomalaisia kohtaan (Wikipedia).  En tiijä. Sitä en tiijä, onko rinnastus oikeellinen. Kokoomus kuitenkin voisi olla tuossa suhteessa republikaaninen puolue, sillä sen halu yksityistää kaikki, myydä toiminta ulkopuolisille, on melkoinen.  

  Tunnetuin publikaani oli kai Sakkeus. Raamatun mukaan hän keräsi Jerikossa veroja kaupunkiin saapuvilta, ja keräsi enemmän kuin heidän olisi tarvinnut maksaa. Kun Jeesus oli käymässä Jerikossa, Sakkeus meni myös ihmettä katsomaan. Koska Sakkeus ei lyhyenä miehenä nähnyt ihmisjoukon takaa mitään, kiipesi hän sykonoriviikunapuuhun. Kun Jeesus näki tämän, hän sanoi "Sakkeus, tule alas puusta!" Jeesus halusi mennä kylään Sakkeuksen luo. Sakkeus teki parannuksen ja palautti rahat niille, joilta oli vienyt. USA:n Republikaaneista on en tiijä. Osa on kai jo kääntänyt kelkkansa, palauttanut äänet sille, jolle ne kuuluvat, kuvaannollisesti. Mutta melko mahdottomalta tuntuu se, että Trump kipuaisi puuhun. Vaikka kipusihan Kekkonenkin. Se on kyllä ihan eri juttu se. 

  Aamulla on lähdettävä antamaan Spotify'lle tilastoitavaa. Jätän jutun tähän. Jätän tietokoneen lepäämään. Alan rasittaa silmiäni kirjan parissa. 

Terveisin virkaa tekevä apulaisvaraprofessori Theofilus von Dummkopf.

OVI HEILUU

   Tuulikaapin sisäovi on paikoilllaan. Eilen sen hain Bauhausista, kuskasin sieltä lainatulla peräkärryllä vanhan jäteasemalle. En eilen viitsinyt oven asentamiseen alkaa, koska oli jo iltapäivä pitkällä. Tänään sitten naplikoin oven ja listat. Eniten duunia oli listoituksessa. Se kun ei vanhaan aukkoon ovea laitettaessa ikinä ole aivan yksiselkoista. No, siellä ne nyt on. Huomenna käyn vielä ostamassa rakennusliimaa, liimaan kynnyksen, niin ei tarvitse sitä propata. 

  Tuo oven päällä kulkeva piuha jos teitä ihmetyttää, niin se on tietokoneelle menevä kaapeli. Reititin on olohuoneessa, tietokone meikäläisen omassa valtakunnassa, Eihän se kaunis ole. Ei, vaikka katsojan silmä millainen olisi. Tai no, voi niinkin vinksahtaneita silmiä olla. Kaikkea tässä maailmoista parhaassa löytyy. Kuten kasvava joukko Perussuomalaisten kannattajiakin. 

  Trumpilla ei taida ihan putkeen mennä, mutta Suomessa Persut petraa juoksuaan. Syitä en jaksa miettiä. Enemmän arveluttavat seuraukset. Tämä poliitikasta. Ja oviasennuksesta.

  Hämäriä päiviä tässä kulutetaan. Koronauutisia ainakin kerran päivässä katsellaan tai kuunnellaan. Ei tämä hyvältä näytä. Toivoa sopii, että laajasti käyttöön otetut rajoitukset purevat. 

  Perhe Tiikaisen piti tulla viikon kuluttua käymään. Voi olla, että tulevat kuitenkin vasta jouluna. Jos koronatilanne sen sallii. Ja kyllä sallii. Pienen perhepiirin joulun. Iiiristä on jo varoiteltu, että joulupukki ei näissä olosuhteissa pääse muuta kuin tuomaan lahjat ovelle. Tyttöhän ymmärtää. 

  Yksi on kuitenkin joukosta poissa, jouluaattona. Tai siis toinen, pukin lisäksi. Äiti-Elina on tähän asti meille jouluksi haettu. Enää se ei onnistu. 

  

  Iiris on valmistautunut jouluun leipomalla pipareita äitinsä kanssa. Hienoja, kuten Annan lähettämistä kuvista näkyy.

  Taitava tyttö. Ja näkee, että hänen kanssaan on jaksettu touhuta. Erikoisesti Joni on antanut taiteellisuudestaan Iirikselle muutakin kuin geenit.

  Iiris innostui kovasti piparileipuroinnista, kertoi Anna. Tyttö oli sanonut, että hän vie pipareitaan naapureillekin maistiaisiksi. Anna oli toppuutellut, että ei korona-aikana oikein voi viedä itse tekemiään pipareita muille.

  "No mummalla ja Peppe-papalle vien ainakin!", oli Iiris täräyttänyt. 

  Tottakai Iiris tuo. Ja me maistetaan. 

  Eilen soittelin muutamalle kaverille. Ihan korona-ajan kuulumisia kyselin. Osa tutuistani on fb-kavereita, heidän tilanteensa paremmin tiedän. Sellaisille, jotka eivät somessa isommin heilu, pitää välillä soitella. Lähestyvää vanhuutta kai, tämäkin.

  Vanhuus siis hiljalleen lähestyy. Pari vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan vanhuuden ajatellaan alkavan 74:n vuoden iässä. Antaapa hiljalleen lähestyä. Ei tässä mihinkään kiire ole. Paitsi kohta päiväkahvin keittoon.