PYHÄINPÄIVITYS

  Jos ei ollut meteliä saaressa, niin ei ole täälläkään. Melkein kuin ei ketään muuta asuisi lähitienoilla. Viikolla saattaa isompi ajoneuvo, mm. roska-auto, ajaa kadulla, mutta näin pyhä(in)päivänä ei sellaistakaan ääntä kuule. 

  Aamulla käytiin viemässä havut ja kyttilät haudoille. Ei ollut puoli yhdeksän tungosta siellä. Hautausmaalta ajettiin suoraan Isotiilijärven parkkipaikalle, kierrettiin järvi. 8500 askelta, tunti ja vartti, ilman sauvoja. Yleensä, kun olen pakollisen järvikierroksen syksyllä tehnyt, on jo ollut, ainakin rannoilla, jäätä. Nyt ei tietoakaan. Liekö korona-ajalla osuutta, mutta melko lailla oli ihmisiä kuntopoluilla. Enimmäkseen varttuneempia, olihan vasta aamupäivä, mutta kyllä nuorempiakin joukossa näkyi. 

  Päivällä syötiin hirvipaistia ja ensimmäinen sienisalaatti vuosikertaa 2020. Sitten nokoset, päiväkahvit, ja Netflixiltä jaksot 4 ja 5 sarjasta Musta kuningatar. Suosittelen. 

  USA:ssa vaalit lähestyvät. Meillä lähestyy influenssarokotus. Molemmat ovat 3. marraskuuta. Molemmat tärkeitä. Yleismaailmallisesti ehkä ensin mainittu tärkeämpi. 

  Huomasin ylen sivuilta, että Sean Connery on kuollut. Ysikymppiseksi ennätti huikean uran tehnyt näyttelijä, monen mielestä ainoa oikea Bond. R.I.P.

  Samalla, kun tätä kirjoitan, mietin, että mistähän kuvan juttuun tempasis? Selailin arkistoja. Sieltä poimin välikuvaksi ainoaa oikeaa James Bondia, Sean Connory'a, kunnioittaakseni, tämän otoksen, jossa sukua, tuttuavia, ja minulla James-vyö!

  Huomenna varmaan taas lenkkeillään, syödään loput hirvipaistista ja sienisalaatista, katsotaan Mustan kuningattaren viimeiset jaksot. Eli ei uutta pilviverhon takana piileskelevän auringon alla. 

  Saman kaltainen meno jatkuu ma., ti., ke. ja to. Paitsi ilman hirvipaistia, sienisalaattia ja Mustaa kuningatarta. Pe. muuttuu illalla meininki: Perhe Tiilikainen saapuu maisemiin. Sitten riittää tohinaa, tavaroitten ja Liisan väistelyä, lapsiportin aukomista ja sulkemista, vaikka mitä. 

  Vähän outoa on tämä kotana asuminen. Kaksi yötä ollaan vasta täällä vietetty. Kohta hommaan tottuu. Aika hyvin olen kai jo tottunut; en kertaakaan ole yöllä ulos kuselle mennyt! En toki päivälläkään. Ei tässä vielä ihan muistiloppuja olla! Mutta tosipuheessa viime yönä suunnistin kodinhoitohuoneeseen vessareissulla. Reitti on samankailtainen kuin mökillä makuuhuneesta ulos. En kuitenkaan lorotellut. Toivoa on. 

  Viiden uutiset lähestyy. Menen katsomaan, onko kummempaa ilmaantunut. Loppuun Haneli ja Peppe Lapissa jotain -65.

TULKINTAKYSYMYS

  Hollolassa oloon tässä totutellaan. Kaupoissa käydään yksi kerrallaan. Siis yksi henkilö kerrallaan. Jos toinen menee yhteen kauppaan, toinen toiseen, kahteen kauppaan mennään kerrallaan. Maskit naamalla niihin mennään. 

  Joskus on mukavaa positiivista palautetta antaa. Ulko-ovi, jonka Lammin Ikkuna Oy vaihtoi keväällä, alkoi jo edellisillä kotikäynneillä tuntua tiukalta. Eilen kun tultiin, oli se entisestään tiukentunut. Laitoin sähköpostia isännöitsijälle. Hän vastasi pian, että on välittänyt reklamoinnin. Ei kulunut tuntiakaan, kun Lammin Ikkuna Oy:stä soitettiin. Asentajat tulivat aamulla kahdeksalta korjaamaan oven. Nyt se käy kuin mummon vanha kaappikello, paitsi ei hiljaakaan raksuta. Asiallista toimintaa. 

  Huomenna on Pyhäinpäivä. Perinteisesti viedään haudoille havut ja kynttilät. Äitiä mennään katsomaan alkuviikosta. Hänen kuntonsa on rapistunut siihen pisteeseen, että ei sängystä nouse. Eikä puhu. Syö kyllä, ja juo. Hyvin, mutta hitaasti, kun syötetään. Ja panee kuulema vastaan, kun häntä yritetään pestä. 

  Ei mikään mukava elämä, aina liikkumaan tottuneelle ihmiselle. Kunto romahti kerrasta, kun hän joutui joku viikko sitten ensin Akuuttiin, sitten viikoksi kuntoustussairaala Jalmariin. 

  Hiljaiseloa täällä vietetään. Kirjastossa, apteekissa, kaupoissa käydään, kun on tarve. Elokuviin tekisi mieli mennä, ainakin Tovea katsomaan.  Teatterin kanssa sama juttu. Pitkästä aikaa olisi mukavaa käydä. Reilu parituntinen maski päällä vain arveluttaa. No, kai sen kestää?

  Ulkoilupainotteiseksi saattaa loppusyksy, alkava talvi, muodostua. Sopii kyllä minulle. Ilmoja vaan kun pitäis. Luntakin saisi tulla, pysyvästi, marraskuussa. Ensin tietysti kunnon jäät. Voi olla, että sumussa ja tihkussa sauvakävelyksi menee kuitenkin liikkuminen. Voi olla, että ei suksi suihki ennen tammikuuta. Jos sittenkään, kuten kävi viime talvena.

  Kyllä tämä korona-aika saisi jo loppua. Vaan kun ei taida. Ainakin maailmalla uusia päiväkohtaisia tartuntaennätyksiä parannellaan joka päivä. USA:ssakin, vaikka istuva presidentti on hoitanut asiat mallikkaasti. 

  Vaihtelua hiljaiseloon on tiedossa. Viikon päästä tulee perhe Tiilikainen käymään. Liisa seisoo jo tanakasti, jos saa jostain tuekea. Näin osoittavat Annan lähettät kuvat ja videot. Kahdeksan ja puoli kuukautta on tytöllä ikää. Ei sentään taida ihan vielä kävelemään alkaa? Kuvat ovat pysäytyksiä Annan laittamista videoista.

  Hilppa tekee kanttarellikastiketta. Pekonilla höystettynä. Piti tehdä pakastimeen tilla, kun eilen sinne tuli taas hieman uutta säilöttävää. Siinä mielessä mainio talvisäilystypaikka on meidän veneellämme, että kun Haneli kanssani sen pulaa trailerille, tempaisee traktorilla kuiville,  ja peittelee, niin kaupantekijäisiksi saadaan pari pakettia hirvenlihaa. Siinä koko talvisäilytysmaksu. Eli aika lailla plusvoittoinen diili. 

  Taisi olla eilen, kun ministeri Ohisalo kertoi, että hallitus selvittää, voisiko lain tulkinnasta löytyä keino tietomurrosta kärsineiden hetun nopeaan muutokseen. Minusta kuulostaa arveluttavalta. Jos hallitus käyttää lain tulkintaa pohjana päätöksille, niin siitähän sota syntyy. Sota syntyy, vaikka tarkoitus ja asia olisivat kuinka hyviä tahansa. Oppositio ei jätä kivekään kääntämättä. Tämä on henkilökohtainen mielipide, eikä perustu mihinkään muuhun kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseen. 

  Henkilökohtainen mielipide saattaa toki olla laajempikin kokonaisuus. Muistanette kauppaneuvos Paukun, joka usein mainitsi, että me olemme henkilökohtaisesti sitä mieltä. Siihen oli tyytyminen koko makkarakonsernin henkilökunnan, kuten myös vävypojan "Tollon". Kylvettäjä piti muistaakseni oman mielipiteensä, Paukun harmiksi. 

  No niin, potut taitavat olla kypsiä. Syömään kävi kutsu. 

YHTEENVETO

  Siitä, kun keväällä saareen tultiin, on kulunut kuusi kuukautta ja viisi vuorokautta, eli päivissä laskettuna 188. Noista päivistä ollaan oltu poissa saaresta 26 (lähde reissuvihko, virhemarginaali +/- 2, johtuen kirjanpitäjän muutamasta epätarkkuudesta). Tämä kauden päättävä? reissu on huomenna, pois lähdettäessä, ollut yhdeksän päivän kestoinen. Mitäpä tänä aikana on tapahtunut? 

  Ihmisiä olen nähnyt kaksi (naapurimökkiläiset), Hilppa ei yhtään. 

  Ohiajavia veneitä olen havainnut kuusi, joista kaksi on ollut sama luotsivene. Veneistä viidestä on näköhavainto, yhdestä kuulohavainto aamusumussa. Tässä tilastossa ei ole mukana mökkinaapurien veneitä.

  Lintuja on bongattu seuraavasti: kaksi korppia, yksi käpytikka, yksi pöllö, ja lukuisa määrä tiaisia. Pöllölajin tunnistaminen oli mahdotonta, koska se lehahti yöllä pihalampun valossa talon katolta metsään. Edes se, että kyseessä oli pöllö, ei ole täysin varmaa, valistunut arvaus kuitenkin. 

  Hirvimiesten laukauksia on kuultu neljä viime sunnuntaina.

  Kaupassa ei olla käyty, eikä ylipäätään missään. Ruoka on riittänyt. Huomisen aamupalan jälkeen jää kotiinviemisiksi pari palaa leipää, hieman juustoa ja levitettä. 

  Aluillaan oleva päivä on aamusta sateinen, mutta päivällä näyttäytyy sääennusteiden mukaan aurinkokin. Oivallista, voidaan ulkona loppuhetkien tunnelmia aistia. 

  Koko loppuvaa kautta kun palauttaa mieleen, näin talonmiehen ja yleisjantusen ominaisuudessa, niin merkittävää on se, että tuli tehtyä laituri ja huussi. Laituri vuoden, huussi vuoden tai kaksi etuajassa. Hyvä niin. Tehty on, jos vaikka kroppa entisestään on ensi kesään mennessä jäykistynyt. Reissuvihkoon piirretyn virallisen laiturikuvan tähän:

  Kuka täällä saaressa piirustusohjelmaa tarvitsee. Minähän olen suunnittelija Ukko ylijumalan armosta. Jo v. 1979 tekussa sanoi opettaja piirtämäni omakotitalon julkisivukuvia katsellessa, että tämähän on kuin mulkosilmä Väyrynen! Tässä kohtaa aloin epäillä omaa muistiani. "Oliko Väyrysen Pate jo tuolloin noin tunnettu persioona?" Tarkistin. Kyllä, Patesta tuli kansanedustaja v. 1970, ja v. 1979 hänellä oli menossa jo kolmas ministeripesti. Tempus fugit!. Ikkunoiden sijoittelun ei ehkä miellyttänyt. No, ei minusta suunnittelijaa pitänyt tullakkaan. Muutamasta kesämökistä, parista omakotitalosta, jokusesta laajennuksesta, lupakuvat 1980-luvulla olen piirtänyt. Pitkin hampain, kun en ole tutuille tohtinut eitä sanoa. 

  Huussia ei tarvinnut edes ruutuvihkoon piirtää, kuvat tulivat tuotteen mukana. Ja netistä sain etukäteen, jotta perustusten tekeminen luonnistui.

 

  Taustalla näkyvän aitankatto pitää ensi kesänä putsata sammalesta. Vähän on ollut puhetta, että aitan voisi myös maalata samoilla väreillä kuin muutkin rakennukset ovat. Muuten ensi kesä näyttää muodostuvan isompien projektien kohdalla niukaksi. Maakellarin kokonaisvaltainen tuunaus on, lopultakin, tehtävä. Ulkomaalausta piisaa: aitan lisäksi saunarakennus on kesken, veneliiteri alkaa sekin kaivata ehostusta. Voi sitä muutakin kopisteltavaa ilmaantua, mutta ei mieleen tule kovin rahallisesti merkittävää remointtitarvetta. Ai niin. Kaivo pitää putsata, eli pumpata tyhjäksi, pestä alaosastaan, ja tiivistää saumat, jotta pintavesi ei pääse sisään. Jos nämä toimenpiteet eivät riitä veden laadun parantamiseen, niin porakaivo tulee vakavaan harkintaan. Nythän vettä ollaan käytetty ruoanlaitoon ja kahvinkeittoon, mutta juomavesi ollaan roudattu mukanamme. 

  Lopettelen tätä luultavasti viimeistä kirjoitusta saaressa vuonna 2020. Laitan loppuun pari kuvaa tärkeistä ihmisistä. Ensi kesänä Liisa jo juosta teputtaa, lotraa rantavedessä riemuissaan. 

TIME IS RUNNING OUT

  Aika vähenee väjäämättä. Vielä pari päivää, pari sateista päivää, ja hieman yli puolen vuoden jakso on ohi. Kaikki alkaa olla valmiina. Itse asiassa ei ole kuin vesijärjestelmän, pesukoneiden, saunan padan ja kylmävesisaavin tyhjennys. Ne tapahtuvat keskiviikkona. Torstaina aamulla tavarat kasaan, jääkaappi ja pakastin pois päältä, lämpöpumpun etäohjaus kuntoon, ovet lukkoon, avanti. Kesästä muistuttamaan tänne jäävät kehäkukat ja maljaköynnös.  

  

  Tavarat ja Hilppa autolle. Auto ja vene Hanelille. Vene trailerille, akku irti, pressu päälle, arrivederci. Totuttelu talvikauteen voi alkaa. 

    Sitten takaumaa. Eilen oli sumuinen aamu. 7:45 näytti rannassa tältä:

  Kalakaveri tuli sovitusti kahdeksalta hakemaan. Meille on vakiintunut tavaksi, että verkot lasketaan minun veneelläni, nostetaan hänen. Uskaltauduimme ulapalle, sillä missään kohtaa ei tarvinnut ajaa paria sataa metriä kauemmas rannasta. Sitä paitsi jos Hannu olisi eksynyt, olisin voinut opastaa häntä Valtosen Taten, RIP, konstilla. Tatehan sanoi kaverilleen, kun he usmuuttivat sumussa jänismetille, ja tämä kysyi "mihis päin miä ajan?"

  "Aja aeroa kohti!", ja nosti airon pystyyn. 

  Löysivät perille. Tosipuheessa minä ajoin harhaan, snadisti. Olin puikoissa, kun Hannu nosti oman parin verkon jatansa. Hänellä oli vielä yksi verkko ihan laiturinsa vieressä, joten minä sinne ajamaan. Aurinko näkyi sumuverhon takaa, ja päätteli, että koko lailla sitä kohti pitää mennä. Matkaa ei paljoa ollut. Kun Aavokkaansaaren ranta alkoi häämöttää, olimme jo ohittaneet Hannun laiturin, ja aloimme tulla Avokkaansalmelle. No sata metriä pitkäksi meni. Ei maankaatojuttu. Mutta kyllä se vähän ipotti, ikänsä näissä vesissä kulkenutta. Eipä silti, muutaman kerran olen vuosien saatossa ajanut ihan perusteellisesti vikaan. Ei niilläkään kertaa onneksi ole mitään häverikkiä tapahtunut. Paitsi se, että Hilppaa ei ole aivan helppoa saada paattiin, jos on sumua. Kerran, vuosia sitten, nimittäin eksyttiin Anttolaan mennessä ihan kunnolla. Tai minä eksyin, Hilppa oli siivellä. Sumu, jota ei lähtiessä oikeastaan ollut lainkaan, yllätti Kiukuanselällä totaalisesti. Vuohisalmeen löydettiin joten kuten, mutta kun siitä piti suunnistaa kohti kylää, niin ajauduttiin puoliympyrä oikealle, ja kun ranta tuli vastaan, niin alkoi äimistely. Lopulta tajusin, että ollaan Kinoniemessä, Lehessalmen suulla. Siitä sitten ajeltiin hissukseen rantaa pitkin kohti Anttolaa. Jaaninniemen kohdilla alkoi sumu jo hälvetä, joten loppu oli helppoa. 

  Ei tuossa eksymisessä suurta varaa ollut. Ajoin tosi hiljaa. Toisalta aina on vaaroja olemassa. Sen huomasin konkreettisesti eilen. Joskus puoli kahdeksan maissa ajoi vene Rupakosta päin ohi. Ääni vain kuului. En tiedä, oliko paatissa kulkuvalot, mutta ei niitä ainakaan näkynyt. Ajoi varmaan plotterin avustuksella. Ei siinä mitään, kyllä siten reitillä kestää. Mutta entäs jos joku olisi usmuuttanut samoin konstein vastaan. Eipä näytä plotterin kanssakulkijoita, vastaantulijoista varoita! Jos ei vielä ole valoja, niin saattaa huonolla tuurilla tärähtää nokat vastakkain. Ja se onkin huonompi juttu.

  Muuten, meillä ei eilen ollut plotteria, koska Hannu ei ollut sitä veneeseen kiinnittänyt. Eikä me sitä kaivattu. Minkä minä pikkasen harhailin. 

  Me siis löydettiin kaikki kohot ja liput. Saaliista tuli sopivasti: Hannun verkoissa neljä siikaa ja kolme säynävää, minun pyydöissäni kolme siika, kilon hauki ja reilu puolikiloinen ahven. Eipä ole tarvis kauppaan lähteä purtavaa ostamaan. En kaloista kuvaa ottanut. Ette te kuitenkaan olisi uskoneet. Eihän Venäläisen Jussikaan uskonut, vaikka kaveri roikotti mahtikalaa metrin päässä, vaan tokaisi: "Valehtelet!"

  Vielä 10:35 näytti rannalla tällaiselta:

  Sain eilen ulkona hommat tehtyä. Huussin tyhjennys mukaan lukien. Tänään vein soutuveneen Potinlahteen talvehtimaan. Tosiaan ei juuri välttämättömiä hommia, edellä luettelemieni lisäksi, ole. Kaksi sadepäivää lienee edessä. Lämmitellään uuneja, nautitaan viimeisistä hetkistä ja hiljaisuudesta. Hiljaisuudesta, jonka rikkoo välillä uutislähetys tai suoratoiston pajatus. 

  Lähtö on aika rutinoitunut tapahtuma. Sen vuoksi onkin monta kertaa mietittävä, että tuliko kaikki varmasti tehtyä, kaikki tarvittava mukaan? Joskus olen vielä autolta palannut mökille jonkin mieleen muistuneen hakemaan. No, sellaisen sietää, mutta Hollolasta on kurjempi lähteä tänne ajelemaan, saareen soutaa kitkuttamaan. Onnistuu kyllä, jos tarve vaatii. Puun koputukset päälle! 

  Vastaamon tietomurto on tehnyt tempun. Se on ohittanut koronan, hallituksen arvostelun, USA:n vaalit, kaiken muunkin. Kieltämättä melkoinen juttu. Ja alhainen teko. Saa aikaan polemiikin lisäksi jotain konkreettistakin, tietoturvarintamalla meinaan. 

  Hämärää on. Valot on pitänyt olla pirtissä kaiken päivää. Ja myös hiljaista, pirtissä. Hilpan kirjan sivujen kääntely ja minun näppäinten painelu eivät herkkääkää korvaa kiusaa. Pitää kai lopetaa, kuoria mandariini välipalaksi, ja tutkia, mitä toosasta tulee. Fino alla prossima volta.

  PS. En minä italiaa osaa. Enkä oikein tiedä, miksi sitä väliin heittelin. No, avanti ja arrivederci sentää ovat tuttuja. Loppulausahduksen jouduin kuitenkin hakemaan. 

AIKAAN HERÄSIN

  Heräsin uuteen aikaan. Olin jo yöpöydän kellon rustannut illalla talviaikaan, joten olin heti ajan hermolla. Kellojen kääntelyä kestää ainakin pari vuotta vielä. Niin kai se oli? Järjetöntä puuhaa. Varsinkin osalle aurinkokellon omistajista. Kyllä kevyemmän, mökin tai rintamiestontin koristeeksi hankitun kevyen version, vielä kääntelee, mutta kivipaateen tai valujalustaan kiinnitettyjen kanssa on hankalampaa. Kaivinkonetta, autonosturia, miesjoukkoa siihen tarvitaan. En tiedä, miten kirkontorneissa olevat kellot nykyään säädetään. Oletan kuitenkin, että jokunen suntio on taas joutunut puoli neljä (kesäaikaa) heräämään ja kipuamaan torniin päästellen paikkaan sopimattomia murahduksia. Napapiirin tuolla puolen on kyseenalaista, kannattaako aurinkokelloa lainkaan kääntää.  Ei aurinko paljon talvella kipua paistelemaan, paitsi kevättalvella. Mutta silloin joutuu kellon kaivamaan metrisen kinoksen alta. Minä ainakin jättäisin sen tekemättä. Kaiken kaikkiaan ei ole kyllä asiaa aurinkokelloihmisten kannalta loppuun asti harkittu, kun kesäaikaan on siirrytty. Tiimalasin tai vesikellon käyttäjille ei ajan vekslauksesta ole sanottavampaa haittaa. Eikä kännykkäkansalle, läppäripoppoolle, tablettiporukalle; aika vaihtuu ihan ittestään. 

   Tuvan uunin laiton lämpiämään, onhan talviaika. Vähän on pihanurmi kohmeessa, vaikka plus yhtä näyttää mittari parin metrin korkeudella. Nythän ilma lämpenee, kymmentä astetta, päivin öin, povataan. Sateiseksikin muuttuu tiistaina. Pitää tänään tehdä mahdollimman paljon, jotta ei sateeseen tarvitse mennä äheltämään. Ei paljon tosin ole ulkoilmassa enää tehtävääkään. Eilen saatiin isot lehtilautat roudattua niille kuuluvaan paikkaa. Puhaltelin sitten loppuja kankaalle. Sitä on vielä hetkeksi jäljellä. Räystäskourujen putsaus odottaa, samoin huussin tyhjennys. Soutuvene pitää joku päivä viedä Potinlahteen pohja ylöspäin makailemaan. Ihan varmuuden vuoksi; jos vaikka lämmintä loppusyksyä pitää, niin päästään tänne karanteeniin, mikäli siltä tuntuu. 

  Eilen laitettiin naapurin Hannun kanssa muutamat verkot pyyntiin. Kohta lähdetään nostamaan. Kunhan tuossa sumussa kohot löydetään. 

  Kuvassa ei ole Manson on the Hill, eikä Fool on the Hill, vaan Outhaus on the Hill. Kuka säveltäis?

  Joo, alkaa päivä valjeta, minkä sumun keskeltä valjeta voi. Aurinkokelloa ei ole, joten sitä hommaa ei tarvitse tehdä, kääntöä. Mutta tuonne alas pitää kohta mennä muikuilemaan, josko näkisi kättään pidemmälle, vai jääkö nokkaetäisyydelle havaintokenttä. 

Vieläpä loppuun kuva n. vuoden takaa, kuva nimeltä "Tunnelmaa tupaan".

DAVE DEE, DOZY, BEAKY, MICK & TICH

  Sateen valloittamalla seudulla tulee luettua kirjoja. Kirjoista saa joskus kimmokkeita muisteluihin. Niin kävi nyt. Menossa on Ken Bruen'in Jack Taylor: Kulkurimurhat.  Ken Bruen on, kuten luonnehdinta kuuluu, "kovaksikeitetyn dekkarikirjallisuuden jatkaja". Häneltä on suomennettu kaksi teosta: Jack Taylor ja Jack Taylor: Kulkurimurhat.  Ensimmäisestä tehdyn tv-sarjan YLE esitti pari vuotta sitten. Lueskellessani tuota jälkimmäistä, tuli vastaan lukujen välissä olevalalla lehdellä seuraava oivallus:

  To do is to be

       Platon

  To be is to do

      Sokrates

  Do be do be do

        Sinatra

  Oli niin hauskasti sanottu, että jaoin sen eilen fb-seinälleni. Pian tuon oivalluksen jälkeen tuli eteeni Jack Taylorin krapulapäinen kommentti "Päässäni soi Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tich'in Bend It."   

  Mikäli olen oikein käsittänyt, ei Bend It ole Jack Taylorin lempimusiikkia. Hän mainitsee kasvaneensa Van Morrison'in Astral Weeks'in paisteessa. Phil Ochs'in hän mainitsee jossain käänteessä, myös Emmylou Harris'in. Samoin joitain minulle tuntemattomia, varmaan irlantilaisia, artisteja. 

  Pointti on, että Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tich sai minut muistelemaan. Piti mr. Googleakin välillä konsultoida. Tämä brittibändi oli uransa huipulla 1960-luvun puolivälissä, tai oikeastaan jälkipuoliskolla. Minä latasin spotify'n heiltä biisit Bend It, Hold Tight, The Legend Of Xanadu, ja Zabadak. Kuuntelin ne aamulla puuhaillessani tihkusateessa jotakin puuhatakseni. Toivat teiniajat mieleen. Ja onhan noita suomeksikin esitetty. 

  Nyt siihen pointtiin. Mieleeni palautui muita jo unohtamiani saman ajan bändejä. Ensin tuli Tom & Mick & Maniacs. Tämä ruotsalaiskokoonpano on mielessäni lähinnä biisien  Somebody's Taken Maria Away ja  I Who Have Nothing vuoksi. 

  Sitten muistin kätköistä putkahti Napoleon XIV. Tämän herran, oikealta nimeltään Jerry Samuels, muistan biisistä They're Coming To Take Me Away, Ha-Haaa! Uransa aikana mies on levyttänyt muutaman singlen ja kaksi albumia, joista jälkimmäisen, The Second Coming Rhino, 1996, 30 vuotta ensimmäisen jälkeen. En usko, että Suomessa muuta kuin tuota yhtä ja ainoaa muistamaan on juuri soitettu.  

  Vieläpä välähti, tietysti: Sir Henry and his Butlers ja täällä iso hitti Let's Go. Tämä tansakalaisbändi levytti Wikipedian mukaan vv. 1965-1968 muutaman singlen, eikä yhtään pitkäsoittoa. He levyttivät näköjään myös Barry McGuire'n hitin Eve of Destruction. Senhän Folk-Fredi veteli suomeksi nimellä Tuhon partaalla.  

  Riittäköön muistelu. Varmasti noita unhoon jääneitä artisteja löytyisi enemmänkin. Ylläolevat esimerkit saavat tällä kertaa riittää. 

  Latasin puhelimeeni aamulla myös Phil Ochs'in albumit All the News That's Fit to Sing (1964) ja I Ain't Marching Any More (1965). Ne kuuntelin läpi. Phil Ochs on minulle ollut maininta folkmusiikin 1960-luvun alun kulta-ajoilta. Pitää rauhassa kuunnella miestä ja hänen sanomaansa muutamaan kertaan. 

  Siinä kulttuuria sadepäivän ratoksi. Populaarikulttuuria tosin, ainakin popmusiikkikulttuuria mukana. En tuolla "tosin"-sanalla tahdo suinkaan väheksyä populaarikulttuuria. 

  Hämärään päivään syksyinen kuva. Huomenna on poutaa, pihalla vilskettä. Vilskettä siinä määrin kuin kaksi vanhemmanpuoleista immeistä pystyy saamaan aikaan.  

KOLTIAINEN

   Kolmas päivä lokakuisessa saaressa. Vettä taivaalta, tuulta kaakosta. Eilen aamupäivällä aloittelin lehtien poistamista pihalta, mutta sade keskeytti homman. Jatkuu seuraavassa lähetyksessä. Koko päivän tunnelma kiteytyy kuvaan, minkä otin lähtiessäni jeesaamaan naapurisaaren kauttaan lopettelevaa Juhaa parissa pikkuasiassa.

  Tämä päivä, huominen myös, kulunevat sisätiloissa, kuluvat kuluneessa oloasussa, kuluvat vitkaan, mutta pala kerrallaan. 

 

  Nousin ylös viiden maissa. Aamutoimien jälkeen keitin kahvit, katselin Areenasta dokumenttia Marianne & Leonard: sanoja rakkaudesta. Sehän kertoo Leonardin ja tanskalaisen Mariennen Ihlenin mutkikkaasta suhteesta, joka alkoi 1960-luvun alussa Hydran saarella Kreikassa. Mariennesta Leonard on tehnyt biisinsä So Long, Marianne ja Bird on a Wire. Sinällään dokkarissa ei paljonkaan uutta minulle ollut. Olen lukenut kirjat Sylvie Simmons: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, sekä Nadel Ira B.: Leonard Cohen - elämäkerta. Katseleminen kuitenkin palautti mieleeni, kuinka noiden elämänkertojen lukeminen paljasti Cohenista piirteitä, joita en juurikaan ollut tiedostanut. Leonard käytti nuoruudessaan huumeita ja alkoholia melko railakkaasti, kävi läpi hermoromahduksen, ja rakasti naisia vapaan rakkauden ajan malliin. Hän ei osannut antaa itseään kenellekään. Niinhän se on. "Ei taiteilijaa voi omistaa", kuten Cohenin hyvän ystävän vaimo haastattelussa sanoi. Leonardin rakkaus Marianneen ja Mariannen rakkaus Leonardiin kesti, dokkarin mukaan, kummallakin kuolemaan saakka. Googlettamalla haeutussa kuvassa Marianne ja Leonard Hydran saarella.

  Cohen meni Hydran saarelle kirjapalkintorahoillaan. Hän viipyi siellä vuosikausia kirjailijana, lähti ison veden taakse aloittelemaan lauluntekemistä, koska kirjoittaminen ei elättänyt. Joskus täytyy kiittää nälkää. Ilman sitä olisimme ehkä jääneet paljosta paitsi. 

  Oliko oleilu Hydran saarella joku enne? Tuliko Leonardista Hydran kaltainen monipäinen olento? No ei ainakaan hirviötä. Mutta hän kasvatti aina uuden pään, kun yksi katkesi. Toki runoilija hän oli loppuun asti, ei se pää tippunut koskaan. Lopulta kaikki päät katkesivat pian neljä vuotta sitten, 7. marraskuuta 2016. 

  Leonard Cohen oli arvoituksellinen ihminen, vikoineen, lahjoineen. Mikään, mitä hänestä kerrotaan, ei saa häntä poistettua viiden mystisen miehen listaltani.

  Käväisin laittamassa veneen akun laturiin. Hämärää oli vielä, pientä pisaroinntia. Kaakosta suoraan laiturille puhaltava tuuli kävi vanhoihin luihin. Ytimiin ei aivan ehtinyt, kun pidin kiirettä. 

  Passaa akun täydessä tällissä talvehtia Piskolan peruslämpimissä tiloissa. Luultavasti viikon kuluttua siirtyy vene kuivalle maalle. Joko torstaina, tai perjantaina. Ehkä ennemminkin, jos alkaa täällä oleminen kehtuuttaa. Ei kovin sateista kuitenkaan ole ensi viikosta povattu. Katsotaan. 

  Huomisaamuna, täkäläistä aikaa, väittelevät Trump ja Biden toistamiseen. Nyt suljetaan toisen mikki, kun toinen puhuu. "Epäreilua!", sanoo Trump haastattelussa. "Väittelyn vetäjä on puolueellinen", jatkaa hän. "Ja vetäjän vanhemmat myös." Sen pidemmälle vetäjän sukuhistoriaan ei Trump viitannut. Ehkä on tviitannut? Tyypillistä trumpismia. Jokohan Halla-aho kevään kuntavaalikeskustelujen alla viittaa keskustelun vetäjän iso-iso-isovanhempien kansalaissodan aikaiseen punaisuuteen? 

  Yleinen huomio: Talitiaiset parveilevat. Niitä on runsaasti, ja ne käyvät istuksimassa ikkulaudoilla, saattavat jopa koputella lasiin. Taas googlettamaan. Sivulta https://www.is.fi/asuminen/art-2000000677589.html löytyi tietoa:

  Kyse on talvireviirin kartoittamisesta. Ne katsovat mistä löytyy ravintoa. Joka kolkka, mihin vain pääsee, käydään tutkimassa mitä mistäkin löytyy, selittää BirdLife Suomen tiedottaja Jan Södersved talitiaisten pyrkimyksiä.  

  Sen vuoksi Suomeen talvehtimaan jäävät talitiaiset vaikuttavat koputtelevan ikkunalaudoilla kaupunkiympäristössäkin. Tiaiset saattavat lentää sisälle asuntoon avonaisista ovista ja ikkunoista.  Talitiaisten talvikäyttäytyminen poikkeaa merkittävästi niiden kesäisistä puuhista. Kesäkuukausina tiaiset pesivät ja saalistavat pariskuntina.  

  - Talvireviiri taas on alue, jolla saattaa liikkua isompi parvi tiaisia. Parvi tutkii reviiriä ja, kun yksi löytää jotakin, siitä hyötyvät kaikki, kun sana kulkee, Södersved selittää. Kyseessä on elämän ja kuoleman asia, kun kovat pakkaset alkavat paukkua.  

  - Pahan päivän varalle täytyy olla tiedossa, mistä ravintoa löytyy, ettei nälkä pääse kylmän ja lyhyen talvipäivän aikana yllättämään.

  Osaa tarvittaessa olla koltiainen, tuo tal'tiainen.