PERUSTAVANLAATUISTA TYÖTÄ

  Projektit aikaistuvat, jos tekeminen tuntuu loppuvan. Niin kävi laiturin kanssa. Sen homman olin kuutioinut ensi kesälle, mutta toisin kävi. Johtui ihan siitä, että keväällä ja alkukesällä on intoa ja tarmoa ahertaa, mutta ei mitään isompaa esillä. 

  Nyt tuli toinen tulevien vuosien työ ajankohtaiseksi. Kaikki alkoi siitä kun mä lopputilin sain....eikäku siitä se alkoi, kun käytiin Jänissaressa iltakahveella. Juha oli sinne tehnyt uuden huussin. Se oli niin siistin näköinen juttu, että mieleen tuli omakin uusia. Samoin Hilpalle, koska asiasta samana iltana puhuttiin. Asia päätettiin seuraavana päivänä. Netistä vaan haarukoimaan vaihtoehtoja ja hintoja. Päädyttiin, taas kerran, Taloon.com'iin. 

  Minulla oli ajatuksena ollut, että ensi kesänä, tai sitten sitä seuraavana, on paskion uusiminen tapetilla. Saa nähdä, mitä ensi kesänä, tai sitten sitä seuraavana, tehdään, kun hommat tulee duunattua jo nyt. Voi olla, että jotakin mieleen tulee, kun ne ajat koittavat.

  Vanhalla paskiolla oltaisiin kyllä vielä pärjätty. Puolilaho tuo reilut 50 vuotta vanha on. Toisaalta se on myös puoliterve. Kerron hieman huussin historiaa. Täällä oli, samalla paikalla kuin nykyinen (siis kohta entinen) sijaitsee, navetanmuurin takakulmalla, vanha paskio. Se oli kahdenistuttavaa mallia. Oli vuosi jotain 1967, +/- 1 vuosi. Sisareni Ritva ja kaksi saksalaista serkkutyttöämme olivat täällä keskenään. Kaikki pössyttivät tupakkia kuin turkkilaiset. Eräänä aamuna, kun Ritva oli menossa tarpeilleen, niin kuinka ollakkaan, paikalla ei ollut kuin kaksi höyryävää paskakekoa! Ikuiseksi arvoitukseksi jäi, miten palo syttyi. Ukkosta ei alueella yöllä esiintynyt. Ainoa vaihtoehto lienee se, että joku tytöistä oli heittänyt ajattemattomuuksissaan palavan natsan reiästä. Kukaan ei tunnustanut, luultavasti mahdollinen tekijä ei edes asiaa ollut tiedostanut. Onni tietysti, että ei ollut rutikuivaa metsää lähistöllä. Olisi helposti voinut palaa vaikka koko saari.

  Tilalle oli saatava uusi, ja sassiin. Lautiaisen Topi, jo aikaa edesmennyt kirkonkyläläinen, pestattiin hommaan. Ja minut hanslankariksi. Päivässä syntyi uusi huussi. Minä vielä seuraavana päivänä sen maalasin. 

  Olen varmaan tämän tarinan joskus aiemmin blogissani kertonut. Nyt jatkoa. Reilut 12 vuotta sitten istutin samaan koppiin Biolanin kompostikäymälän. Hieman jouduin säveltämään, ja huussia ylös nostamaan. 

  Lautias-Topin tekele sai uuden sielun. Siinä se on palvellut, mutta totta puhuen aika uudelle on jo. 

  Tänään tein sitten aamupäivän perustavanlaatuista työtä.

  Uusi mukavuuslaitos tulee, kuten kuvat kertovat, aivan eri paikkaan. Se tulee mäelle, talon ja nukkuma-aitan välille. Sieltäkin on järvinäkymät. Ja sijainti on sopivasti talon, aitan ja saunan välimaastossa. 

  Mikäli rahtiliikenteen jumalat ovat suotuisia, tulee huussipaketti tällä viikolla. Ainakin se on haettu tehtaalta. Viestissä kerrottiin, että viiden arkipäivän kuluessa lähetys on perillä. Suhtaudun varauksella. Kiirettä ei toki ole. 

  Biolanin pönttö siirtyy tietysti vanhalta paskiolta uuteen hyyskään. Uutta ei vissiin saa enää paskioksi tituleerata? Täytyy työ ajoittaa niin, ettei tarvitse kauaa kyykkypaskalla käydä. Ongelmana on se, että pönttö on istutettava paikoilleen, kun muutama varvi kevythirsiä on asennettu. Se ei näet mahdu ovesta sisään. Eli pakostakin tulee snadi katkos käyttöön. No, ei siinä pitäisi kauan mennä, kun on vesikatto ja aluskate päällä. 

  Sellaisia projekteja poksahtelee kuin kirkkaalta taivaalta. Juha, älä syytä itseäsi. Olisi asia esissä pian ollut kuitenkin. Mieluummin kiitokset inspiratiosta. Tuleepa tehtyä. Ja hyvään aikaan, koska minulla on metsäänmenokielto.

  Hilppa nahuaa pihalla. Minä katsoin päivän yhden perustuksen päiväksi, joten jäin kirjoittamaan. Nyt se on tehty. Menen urkkimaan, mitä rouva on saanut aikaan. 

ROK-LINTU ja TRUMP

  Ihmiskunnan tarustoissa linnuilla on suuri rooli. Esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön tarinoista ja muista arabialaisista kertomuksista löytyy Rok-lintu. Se oli valtava ja kuolematon. Se pystyi kantamaan norsuja ja tiputteli niitä maahan. Joittenkin tarujen mukaan rokin siipien pituus oli 18 900 metriä. Kyllä sellaisilla yksi norsu ilmaan nousee! Koska Sindbad Merenkulkija kohtasi rokin kahdesti, niin täytyyhän tarinan olla tosi!

  Täällä kaukana pohjoisessa on lukuisilla linnuilla osansa myyttisissä uskomuksissa. Maailman synnystä alkaen. Sotkan munasta se syntyi, kuten pätkä Kalevalan Ensimmäisestä runosta kertoo:

Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. 

Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi 

etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen.  

Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. 

Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, 

kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa.  

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi: 

"Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? 

Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."  

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi, 

nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta 

sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.  

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. 

Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; 

luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.  

Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. 

Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: 

kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen.  

Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. 

Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.  

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, 

tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; 

luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.  

Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: 

munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; 

karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.  

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. 

Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: 

munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, 

munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; 

yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, 

yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; 

mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, 

mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi.

  Kaikenlaista ovat linnut osanneet ennustaa, niin hyvää kuin pahaakin. Ei näillä salomailla ole kuitenkaan tarvinnut pelätä norsujen putoavan niskaan. Eikä taivaan. Taivaan niskaan putoaminen pelotti ihmisiä lähinnä pienessä gallialaisessa kylässä. 

  Siinä keskipitkää johdantoa otsikon viimeiseen sanaan. On alkanut elokuu, aistittavissa on loppukesän tunnusmerkkejä. Yksi niistä on se, että lintujen äänet ovat hiljentyneet melko anhittomiin. Kuikat välillä omaa kutsuaan huutavat, joutsenet ei kovinkaan kauniilla äänellään aamuisin meluavat, joskus saattaa korppi kronkkuen yli lentää. Pikkulinnuista ei kuulu mitään, paisti yhdestä. Se vetää aamusta iltaan yksitoikkoista, hentoa, ja melko hiljaista toistoa: "tviiiit". En tiedä sen oikeaa nimeä, mutta kun aamulla putsattiin pihalla kanttarellejä pikkelsiin, ristin linnun Trumpiksi. Yhteistä näillä kahdella on tviitti. Mr. Trumpilla tviitti ei ole hento tai yksitoikkoinen. Yksioikoinen ehkä? Hiljainen tviittaus tietysti on, mutta jos se osaisi puhua, niin kuulosuojaimia kaipaisin. 

  Onkohan huono enne nimetä pihalintu Trumpiksi? Ja millainen on linnun ajatusmaailma? Ottaakoko hän nokkaansa lempinimestään, vai alkaako ylpeänä tviitata entistä äänekkäämmin? Toivottavasti hän ymmärtää, että en ole pahaa nimeämisellä tarkoittanut. Sattui vain tulemaan mieleen.

  Niin, sieniä taas putsattiin. Eilen äkkäsin melkein pihapiiristä pari lämpärettä kanttrellejä. Ei mieli taivu niitä mätämenemään jättämään. Kävin siis aamulla lähes korillisen hakemassa. Suuri osa oli napakoita ja verskejä, joten pikkelssitarpeet kiehuvat hellalla. Niistä tulee helevetin hyviä. Mitä kaikkea liemeen tulee, sitä en tiedä. Ainakin punasipulia ja inkivääriä, koska kävin niitä eilen kyliltä ostamassa. Jos jotakuta kiinnostaa, ottakaa luottamuksella yhteyttä Saarelan pääkokkiin Hilppaan. 

  Hienot ja rauhalliset näkymät sienimestoilta on aamuisin...

...miettii Peppe aamu-urakan puolivälin tauolla.

  Hattufriikisi hyvää vauhtia muotoutuva Peppe on taas ottanut uuden päähineen käyttöön. Se on isä-Erkin peruja. Hatun lippa ei tykännyt pesukonekäsittelystä. Sen pahvinen vahvike meni aivan pehmeäsi ja mutkille. Ei haittaa, ei Peppen imago siitä kärsi. On enää niukasti asioita, mitkä Peppen imagoa vahingoittavat. Peli on menetetty. 

  Minä lähden tästä grillaamaan. Valkosipuli-yrttiperunanyytit à la Anna, kesäkurpitsaa à la ylälava, ja kaslerpihvejä à la Avokas. Noissa menee tovi, koska eivät kaikki mahdu yht'aikaa grilliin, ja kypysymisaikakin on vaihteleva. 

  Tuo kasler on edullista ruokaa. Ostettiin Hollolan K-Supermarketista vajaan kahden kilon pala, kilohinta alle viisi euroa. Hilppa leikkasi palan pihveiksi, ne tällättiin pakkaseen. Kun Tiilikaiset olivat täällä, grillasin kahdeksan pihviä, nyt neljä, ja vielä jäi ainakin kerraksi meille. Ken lihaa ei karta, niin edullista on. 

  Nyt on pakkoryhtyä toimiin. Hommaan kulahtaa kaik' valmisteluineen tunnin verran. Eiku perperiä niskaan, kesäkeittiöön. 

TULOS KUTISTUU

  Yhtiöt esittävät osavuosikatsauksiaan. Joillakin on vaikeuksia saada tulosta mahtumaan. Uutisissa kerrottin nimittäin, että sen ja sen yhtiön tulos on koronan vaikutuksesta kutistunut. Mihin se tulos ylipäätään pitää saada mahtumaan? Tilille? Jos se on pienentynyt, niin hyvin mahtuu. Omistajien kalloon? Sinne ei kai mahdu kovinkaan hyvin. Se on yksi paradoksi: omistajan kalloon mahtuu paremmin iso kuin pieni tulos. 

  Voisiko ajatella, että se ja se yhtiön laittaa liian pieneksi kutistuneen tuloksen kierrätykseen? Uskon, että pienellekin tulokselle löytyy innokas uusi omistaja. Mitä vielä. Ei se ja se yhtiö, eikä mikään muukaan puulaaki, niin tee. Ne valittavat kutistunutta tulosta, mutta eivät halua siitä luopua. Kai se on tapana noissa ympyröissä? No, ei yhtiö ole verrattavissa ihmiseen. Jos ihmisen rakaskin t-paita kutistuu pitämättömäksi, mutta on muuten hyvässä kunnossa, niin vastuullinen elävä laittaa sen kiertoon. Antaa tutulleen, tuuppaa Punaisen ristin tai UFF:n konttiin. 

  Korona se on tuloksia muotoillut. Yleensä kutistanut, jollain viruttanut. Ahne on korona. Kerrotaan, että se haukannut ison palan tuon ja tuon yhtiön tuloksesta. Onko se sama asia kuin kutistua? Jos haukkaan pala omenaa, omena pienenee. Jos korona haukkaa palan tuloksesta, tulos pienenee. Selvä. Kun vaate pienenee, se kutistuu.  Kai tuloksen osalta voi sanoa samoin. Vaikkakaan en lähde sanomaan haukattua omenaa kutistuneeksi. 

  Trump ehti jo väläyttää vaalien siirtämistä. Lienee ollut ajatuksissa jonnekin vuoteen 2030. Että sitten joutaisi jo eläkkeelle hän. Mr. President pyörsi kuitenkin tviittinsä, kun niin omat kuin vieraat esittivät kummaksuntaa. 

  Ylen uutiset: Tutkijaryhmän tulokset kumoavat STM:n aiemmat tiedot kasvomaskien hyödyttömyydestä – jopa itse tehdyistä kangasmaskeista voi olla apua.

  Tutkimuksessa on käytetty samaa aineistoa kuin STM:n aiemmin teettämässä, mutta päätelmät ovat täysin erilaiset. "Mihin hittoon tässä voi uskoa", kysyy mies, jonka pääasiallisessa julkisessa liikenteessä on hyvä tuuletus. Avoveneessä jäävät pasiliskot ja viirukset ja valkosipulin löyhkä, jopa vanhan viinan lemahdus, melko sujuvasti taakse. 

  Minun ei pitänyt (lue en saanut) mennä sienimetsään. Kuitenkin kiepaisin pienen lenkin, uteliaisuuttani. Kun äkkäsin muutaman mustatorvisienen, kiirehdin anomaan pokkeuslupaa. Anomuksen perustelu katsottiin sellaiseksi, että se oikeutti väliaikaiseen vapautukseen. Menin metsään. Torvisieniä löytyi aika mukavasti siihen nähden, että en kovin kauas pihapiiristä loitonnut. Enkä pystynyt kanttallejäkään ohittamaan. Hieman korvat luimussa palasin reilun tunnin matkaltani. Hilppa antoi armon käydä oikeudesta. Hän sanoi, että syödään kanttarellejä urakalla, ja että hän tekee osasta pikkelsiä.

    Siinä leteri puhdistettuja sieniä. Koristeen ukonsienen lakki. Se on nautittu lämpimän voileivän kera. Ukonsieni on mainio eväs; kun poistaa lakista heltat, paistaa pannulla. "Munassa ja korppujauhossa", sanovat kulinaristit, mutta ihan voissakin onnistuu. Ukonsieniä oli nuoruudessani paljon enemmän. Karja laidunsi vapaana pitkin metsiä, ja karjan päästöistä sieni tykkää. Nykyään ukonhattu on harvinaista herkkua. Muutaman melko saletin paikan tiedän, mutta läheskään joka kesä en niitä löydä, en ainakaan madottomassa kunnossa. 

  Torvisienet menivät kuivatukseen. Tai ovat kuivatuksessa. Ihan luonnollisessa ilmanvaihdossa kuivatetaan. Ohut kerros vanhoille uunipelleille, päiväksi ulos aurinkoon, yöksi sisään. Saunaan ei viitsi viedä. Melko tuikeat hajut siitä on seurauksena. 

  Minulla on nyt toistaiseksi voimassa oleva lupa mennä metsään. Kiitos torvisienien invaasion. Toivon, että poikkeuslupa jatkuu saumattomasti rouskukauteen.

  Huomenna ajelen julkisella liikennevälineelläni hakemaan Hanelilta tarpeita aluillaan olevaan projeltiini. Osan osti eilen Mikkelistä, osan saan Hanelin "keskusvarastolta". Sitä mitä sieltä ei löydy, ei juuri tarvitakkaan. 

  Ajan kylän kautta. Hilpalta puuttu inkivääriä ja punasipulia sienipikkelsisn aineksista. Mielihyvin käyn hakemassa. Ehkä se johtaa johdon lempeämpään suhtautumiseen metsään menoa kohtaan.

  Iltauutiset alkoivat juuri selkäni takana. Kuuden uutiset on jo katsottuna, tuskin uutta tulossa. Lopettelen kuitenkin tähän. Luen tekstin läpi. Näin saatan eliminoida suurimman osan "kirotusvirheistä". Tuskin koskaan kaikkia. Sen voin kokemuksesta kertoa. 

RAUHA SAARESSA

  Perhe Tiilikainen poistui eilen saaresta. Autonsa oli kuin nuijalla lyöty. Onneksi sentään peltikuorinen; Trabant olisi pullistunut muodottomaksi. Tai rättikattositikka. 

  Kauhun ja ihailun tuntein katselen aina heidän lähtövalmistelujaan. Tavaraa näet on joka puolella. Joni hoitaa omansa, se on iisi juttu. Iiris pakkaa myös joitain omia tavaroitaan. Mutta Annalla on suurin vastuu. Kun hän aloitaa pakkaamisen, siinä on tehoa. Liisan, Iiriksen ja omat vaatteet, lasten muut tykötarpeet, kuten vauvan ruoat, vaipat, harsot, tutit, lelut, Iiriksen hammasharja, tukkaharja, saappaat, vaikka mitä, sitten vielä omat tilpehöörit, sen jälkeen kaikki muu luettelematon. Tuohon kuluu noin 10 minuuttia, ja kaikki on matkalaukussa ja kasseissa. Uskomaton suoritus!

  Nyt on rauha Saarelassa. Eikä tarvitse pujotella tavarapaljouden väleissä varoen kompastumista. Vaikka kosmeettisia haittoja nuo ovat. Liisan aamuinen hymy, Iiriksen aurinkoinen olemus, korvaavat ne moninkertaisesti. Ja kunto sekä koordinaatoikykyhän siinä petraantuu, kun alati vaihtuvia esteitä väistelee.

  Tässä Annan ottamassa kuvassa tarkastellaan Liisan kanssa päivän uutistarjontaa. Ei mitään ihmeellistä, koronaa ja sen sellaista aina vaan...

Tässä taas Iiris kirmaa Piskolan pihalla peipposena.

  Tänään käytiin kaupungissa. Mentiin Hanelin kanssa, kun hänellä oli asiaa sinne myös. Rautakaupasta ostettiin tarpeita tulevaan projektiin, minkä luonteen ja laajuuden paljastan tuonnenpana. Haneli kävi hoitamassa asioitaan liittyen metsästysaseisiin, me sillä aikaa Marskin jälkiuuni- ja Siiskosen kauraleipää S-markertista, vähän puutteita apteekista. Ja Minnalla kahvilla. 

  Laitetaanpa väliin, ettei mene loppukuvan ainaiseen tälläämiseen, pari kuvaa kunnolla kukkimaan ryhtyneistä pihan penkeistä. Krassia ja kehäkukkaa. Hilpan omista kukista keräämistä siemenistä kasvatettuja.

  Kahdestaan siis taas ollaan. Ollaan me mainio pari; Hilppa ei nää, minä en kuule. Ei Hilppa sokeutumassa ole, enkä minä kuuroutumassa. Mutta optikkoa vailla on Hilppa, minun vasen korvani on ollut kauan melko huono kuulemaan. Kommunikointi on joskus huvittavaa. Saatan havahtua johonkin kovaan ääneen äkisti, ja selviää, että Hilppa on jotakin asiaa monta kertaa yrittänyt sanoa. Hilppa puolestaan joutuu tihraamaan silmät sirrillään, kun jotakin ulkona yritän hänelle näyttää. 

  Ensimmäinen apina ei kuule, toinen apina ei nää, mutta molemmat apinat puhuvat. Ainakin tavallisimmin. Mutta ei kai meille Tithonoksen kohtaloa ole odotettavissa, vaikka puhutaan? Tithoneksen tarina on surullinen. Hän oli kreikkalaisessa mytologiassa Troijan kuninkaan Laomedonin ja nymfi Strymon poika. Eos rakastui Tithonokseen ja sieppasi hänet mukaansa. Jumalatar Eos pyysi Zeusta tekemään rakastajansa kuolemattomaksi, minkä tämä toteuttikin. Eos oli kuitenkin unohtanut pyytää ikuista nuoruutta. Ikääntyvä Tithonos kuihtui kuihtumistaan. Lopulta, kun Tithonos ei pystynyt enää liikuttamaan itseään, Eos katsoi lukitsi tämän huoneeseen, jonne lopulta jäi Tithonoksesta jäljelle vain loputtomasti pälättävä ääni. Ei kummoinen kuolemattomuus!

  Menköön tuo mytologiakertaus loppukevennyksenä, tai minä tahansa. Sillä loppu on käsillä. Tässä jutussa. Ääni ja näppäimet pälättävät ja naputtavat vielä kauan, toivottavasti. Tai kenen kannalta asiaa sitten tarkasteleekin?

PALUU HETKEEN

  Eilisen muistelun jälkeen paluu hetkeen. Ja autofaktaan. Tai autofaktaa eilinen kirjoituskin oli, vähän kauempaa vain. 

    Aamulla, kun koko konkkaronkka, eli sortin sakki, oli herännyt, ravittu ja vaatetettu, lähdettii Piskolaan. 

Veneen takapenkille tälläytyi junioriosastoa....

...ja Peppe ahtaui vielä puikkoihin.

  Perillä käytiin moikkaamassa Tainaa, Hanelia ja Annia, sitten tallustettiin Piskolantalolle. Siellä kortteeraavat sisarukset Irma ja Markku, jokakesäiset vieraat. Markku on armoton mustikankerääjä, sienimies myös. 

  Päivän plääni oli seuraava: Hilppa ja minä Markun kanssa mustikkametsään, Anna, Joni ja Iiris puutarhavattumaalle keräämään kypsät pois, Liisa aitan päätyyn varjoon vaunuissaan nukkumaan. Plääni toteutettiin sellaisenaan. Metsäosasto hyppäsi Markun sitikkaan, usmuutti Kurenpääntorpan tietämille. Tai entisen Kurenpääntorpan. Itse rakennuksesta ei ole mitään jäljellä. Lähes maahan lahonnut sauna muistuttaa sentään joskus paikalla asuneesta Ikosen perheestä. Taas lipsahti sivuun. Ei auto tieltä suistunut, mutta minun mustikkajuttuni levisi käsistä.

    Mustikkaa oli sopivasti. Osa kookasta, osa pienehköä, mutta kypsiä kaikki. Hilppa työn touhussa...

...ja Markku myös. Keräsin minäkin, en ainoastaan kuvannut.

  Ehkä puolitoista tuntia oltiin kyykitty, kun tavoite oli täynnä. Meille kaksi viiden litran ämpärillistä.

  Markku, joka on lähes pro, keräsi kahdeksan litran astian lähes täyteen. Lohduksi  meille: hänellä oli leveämpi poimuri!

  Vajaat kaksi tuntia viivyttiin reissulla. Kun palattiin talolle, oli vadelmayksikkö kerännyt kaikki kypsät marjat, eli seitsemän puolen litran pakasterasiallista ja ehkä kolme litraa ämpäriin. Nukkumaosaston Liisa oli ottanut tehtäväjaon kirjaimellisesti; hän alkoi vasta nyt heräillä. Tässä tyttöä tuodaan siimeksestä pihalle, missä oli myös siimes, koska arska oli juuri piiloutunut pilvien taa.

  Kuten olin lähtiessä ennustanut, talosta ei päästy pois ilman jäätelökahveja. Oli pullaa myös. Nehän maistuivat metsäkeikan perään. Iiris ehti Annin ja Katriinan vanhoilla kaluilla leikkimään.

  Aika on hyvä kulumaan, kun sortin sakin kanssa reissaa. Kun hivakoinemme olimme päässeet Saarelaan ja syöneet, oli kello jo pian neljä. Sitten mustikan putsausta (Hilppa) ja kahvit. Nyt on kello puoli kuusi. Joni lämmittää saunaa. 

 Huomenna perhe Tiilikainen lähtee kohti Espoota. Poikkeavat Mikkelissä Emmalla, Lahdessa parissa paikassa myös. 

  Auto varmaan pullistelee, kun se Potinlahdesta starttaa. Muun tavarapaljouden joukoon tulee kanttarellejä rutosti, mustikoita pikkuämpärillinen, vattuja muutama rasia. Varmaan jokunen kesäkurpitsa ja kurkku myös.

  Me tänne jäävät mennään torstaina kaupunkiin ruokaa viikoksi hakemaan. Mustikoita käydään vielä joku päivä poimimassa. Sieniä kerätään syötäväksi, pakkaseen ei enää yhtään. Niin on käsky kuulunut. Kunhan rouskuaika tulee, niitä tietysti kerätään urakalla, mutta ne eivät mene pakkaseen, tietty, vaan suolaveteen tällätään. 

  Sauna on valmiina. Marssijärjestys on sellainen, että koska Liisa nukkuu (taas) menevät Anna ja Joni ensin, sitten me muut. Iiris on Hilpan ja minun kanssa tykännyt saunoa. Ja me Iiriksen kanssa. Ei hänestä ole edes vaivaa; iso ja omatoiminen tyttö. Komento takaisin. Iiris kuuluu juoksevan rantaan ja huutavan, että haluaa mennä saunaan äidin ja papan kanssa. 

  Ennen kuin saunavuoro iskee, lopetan jutun aamulla ottamaani kuvaan ötökästä kosmoskukalla. Jos ei muuten, niin siksi, että värit eivät riitele.

ARVOSTAN

  Nyt tulee erilainen blogi. Ei tule yhtään kuvaa sienistä, ei muikuista, ei kasvimaan aarteista, ei juuri lapsenlapsistakaan. Ehkä minulle on vielä toivoa?!? Nyt tulee juttua arvostuksesta. 

  Ihmiset arvostavat asioita, ketkä mitäkin, kutka kutakin. Toisilla on arvot kohdallaan, toisilla toisten mielestä vinksallaan. Arvostuksen kohteina voi olla vaikka mitä, ainakin melkein. Hetkinen. Onko olemassa asiaa, jota ei kukaan arvosta, tai ainakin voisi arvostaa? Mietitäänpä. Joku saattaa arvostaa normaalilla mittapuulla arviotuna iljettävimmistä iljettävintä juttua. Ja todennäköisesti arvostaakin. Joku. Tai jotkut. Sellaiset ihmiset ovat normaalimittapuun kantilta tiirailtuna poikkeavia. Mutta se ei kuulu kontekstiin. Itse asiassa en keksi asiaa, mitä en voisi kuvitella jonkun arvostavan. Meitähän löytyy melko monen sorttisia. 

  Itse arvostan monia asioita: henkilöitä, taiteenaloja, mielipiteitä, aatteita, tavaroita, lista on loputon. Nyt kerron eräästä aamulla sienimetsässä (no tulihan se sieltä!) ollessani ajatuksiini tulleesta asiasta, asiasta, mitä arvostan. Arvostan sitä, että olen elämäni aikana ehtinyt pelata Kirvestä lukuisien ikimuistoisten persoonien kanssa. Nämä ehtimiset olen ehtinyt jo nuorena ja nuorena aikuisena kokemaan. 

  Ensimmäiset oppini tuohon korttipeliin sain Pettisen Paavolta. Pettisillä lyötiin Kirvestä joskus tuntikausia, Paavo, Leksa ja minä. Paavo on poistunut keskuudestamme jo vuosia sitten, Leksa vasta hiljattain. Nämä peliajat sijoittuvat vuosiin 1967-1970. Paavon luona oli rento meininki. Saatiin Leksan kanssa tuprutella tupakkiakin, ei Paavo ollut moksiskaan. Saattoi joskus pummata meiltä Marlboron, joskus tarjota meille Nortin. 

  Pettisen korttipakka oli, kuten kirveshuussolleissa on, sellainen, että valakka ja jokerit olivat yhtä kuluneita ja likaantuneita kuin muutkin kortit. Musta Maija- ja Paskahousu-talouksissa olisivat nuo erikoiskortit pistäneet heti silmään jakoa tehtäessä. 

  Sitten siirryin todelliseen kirveskouluun, nimittäin Seiloniemen pelihelvettiin, eli Kiljusen Pertin torpalle. Siellä tuli korttia löytyä vuosien 1973-1985 varrella lukuisia kertoja. Kokoonpano oli yleensä isäntä Pertti Kiljunen, hänen luonaan kortteeraava Parkkisen Antti, Haneli ja minä. Pelattiin siellä joskus pokkaa tai sököäkin, mutta Kirves oli se, minkä ilolla ja lämmöllä muistan. Parkkisen Antin korttitermit olivat hersyvän maukkaita. Kyllä kulahti iltapäivä aamuyön tunneille melko vaivattomasti, vaikka olisi ollut monesti asiallisempaa lopettaa viimeistään yhdeksän uutisiin. 

  Vierailevana tähtenä Seilonniemellä oli joskus Parkkisen Heikki, Antin veljenpoika. Usein pelattiin kossukirves, eli se, joka hävisi, eli sai Kirveen, toi seuraavaan sessioon pullon koskenkorvaa. Mikäli muistini ei petä, Parkkis-Heikki hävisi useamman kossukirveen. Kerran hän toi pullon salkussaan torppaan. Jossain vaiheessa iltaa Heikki sanoi, että miä kirjotan vielä joskus kirjan. Ja nimeksi tulloo "Salakku". Ei ole tietääkseni Heikki kirjaa kirjoittanut. Tai ehkä onkin, en vain tiedä. 

  Ei Seilonniemellä koskaan isommin juopoteltu. Se yksi kossupullo yleensä neljään, joskus viiteen mieheen nautittiin. Totina nautittiin. Pertti kuumensi kaasuliedellä vettä, kaatoi sitä laseihin. Jokainen pani sekaan sokeria mielensä mukaan, hämmenteli aikansa, kunnes Antti antoi luvan kaataa kossua sekaan. Antti nimittäin herkillä sormillaan tunnusteli lasin pintaa, lopuksi tarkalla suullaan maistoi, että ei ollut knorrivesi liian kuumaa. "Ettei haihu rosentit ilimaan!", sanoi Antti. "Jos on liikaa kuumoo, lähtöö höyrän mukana monta rosenttia", täsmensi hän. Joka kerta. 

  Kepille korttipöydässä naureskeltiin "vapisevalle" kepille vielä enemmän. Hyväntahtoiseti toki naureskeltiin. Se kuului pelin luonteessen. 

  Se vielä teki noista korttirupeamista tunnelmaltaan upeita oli, että talosson ei tullut sähköä. Öljylampun valossa kortinsilmää sihdattiin. 

  Kiljus-Pertti ja Parkkis-Antti ovat jo autuammilla korttimaisemilla, Heikki elää tietääkseni toipuen vakavammasta sairaudesta. 

  Samoina vuosina  kuin Seilonniemen pelihelvetissä, tuli satunnaisesti pelattua Kirvestä Rantaharjussa. Siellä oli pelimiehinä isäntä Rantalaisen Erkki, me Hanelin kanssa, satunnaisesti Putkan Tommi, Hämäläisen Pertti, Paakkulaisen Arkko tai Variksen Ville eli Vaakku-Ville. Saattoi olla joku muukin joskus. Ne pelit olivat satunnaisia, eivätkä nousseet tunnelmiltaan Seilonniemen mittoihin. Eivät, vaikka hienoja persoonia niissäkin oli osallisina. 

  Liekö korttipelissä mitään arvostettavaa? No kyllä on. Arvostan Kirvestä pelinä, sillä se vaatii osaamista ja taktiikkaa. "Kirves on korttipeleistä kieroin", sanotaan. Toki saattaa olla, mutta kierous on etelä-savolaista velmuilua. Siis arvostettavaa sekin.  Mutta vielä enemmän arvostan noita suurimmaksi osaksi tuonpuoleiseen siirtyneitä henkilöitä, minua iäkkäämpiä äijänköriläitä (paitsi Leksa vain vuoden,  Haneli nuorempi), jotka olivat oppinsa ammentaneet kuka sodissa, kuka savotoista, kuka kotoa, kuka naapurissa, kuka kukaties rippikoulusta. Sanotaanhan, että Juvalla ei pääse ripille, jollei osaa Kirvestä! 

  Sellainen on blogi, missä ei kerrota tästä päivästä mitään. Eikä laiteta kuvia tämänpäiväisiä. En ole edes ottanut kuin yhden kuvan. Koska kuv(i)a on tapana laittaa, laitan kuitenkin Annan ottaman. Liisa, eli Michelin-miehen ilmentymä, istuu aitassa viruneissa vanhoissa, mutta istuinpäällisten pesun ja kaikenpuolisen puunauksen ansiosta uuden elämän saaneissa rattaissa. 

Vielä se ainoa itse ottamani. Ohimennen napattuna Anna, Liisa ja Iiris hiekkalootalla.

TARINA PÄIVÄSTÄ IIRIKSEN VINKKELISTÄ

  Terve. Mä oon Iiris, viis vuotta ja kohta 10 kuukautta. Ollaan oltu täällä Avokkaansaaressa kohta viikko. Emmi, Tomppa (papan veli), ja Milla oli käymässä. Ne oli pari päivää. Sitten mumma ja Peppe-pappa tuli takasin. 

  Viime yön mä nukuin mumman ja Peppe-papan kanssa saunatuvassa. Peppe-pappa on ku lapset; se käy aikasin nukkumaan. Me mentiin yhessä illalla saunan jälkeen saunatupaan. Mummakii tuli kohta lukemaan mulle iltasatua. Olis Peppekii lukenu, mut mumma halus. 

  Mumma lähti sitte ylös, mä menin omaan sänkyyn. Ei meinannu uni tulla. Kysyin sitte Peppeltä, että saanko tulla sen viereen, ku ei meinaa nukuttaa? Saihan mä. Siinä mä sitte nukuin koko yön, mumman ja Peppe-papan välissä.

  Aamulla ku me mumman kanssa herätii, oli Peppe jo hävinny. Eikä sitä näkyny tuvassakaan. Pappa, äiti ja Liisa nukku vielä. Kahvit Peppe oli kyllä keittäny. 

  Kohta Peppe-pappa rymys metästä. Se oli keränny melkein korillisen kanttarellejä. Ihme äijä, ku viittii muitten nukkuma-aikana kaikkee hommailla. Se oli niittäny jo ennen sienireissua harakankelloniityn. 

  Ku muu porukka heräs, sano Peppe, että eiköhän Joni ja Iiris lähetä laskemaan muikkuverkot päiväks! Mä kysyin, et eiks meiän pitäny mennä sieneen?

  "Joo piti, ja mennään kans", sano Peppe. "Käyään ens laskemassa ne verkot. Ehtii mettäkii vähä kuivua."

  Nii sano, vaikka oli ite ollu jo ainakii tunnin sieniä keräämässä!

  No, sitte me lähettiin laskemaa niitä verkkoja. Peppe-pappa sano, et se opettaa samalla papasta kipparia. Se neuvo jotain karttaplotterin ja luotaimen käyttöö. Iha sama. En ymmärtäny yhtää. Mut sen ymmärsin, et ku Peppe ajeli hiljaa eestakasii, ni luotaimesta näky kalaparvia. Siihe ne verkot laskettii, pappa pakitti, Peppe laski. Pappa ajo takasii, mä istuin sen vieressä. 

  Sitte lähettii sieneen. Peppe-pappa, mumma ja mä. Täs me ollaan Peppen kans valmiina.

... ja täs me mumman kans kerätään ekat aittapolulta.

Kohta oli mun kori jo täynnä!

  Me tultii mumman kans takasii hakemaa mustikkaämäpäreitä ja poimureita, ku huomattiin, et metässä oli vähä mustikoita. Peppe lähti jatkamaa sienien ettimistä. 

  Saatii vähä mustikoita, tehtii mustikkajäätelöä. Tehosekottimessa murskattii mustikat ja sekaa vaniljavaahtoo, sit pakastimeen. Illalla maistetaan.

  Peppe-pappa oli löytäny taas korillisen sieniä. Niitä oli aika paljo yhteesä. Mä autoin putsaamisessa. Mut en kauaa. Aika ykstoikkosta puuhaa näin snadille. 

  Äiti grillas perunoista valkosipulin ja yrttien kans perunanyyttejä folion sisällä. Sitte Peppe grillas kaslerpihvejä. Mä söi perunanyyttiä ja mumman graavaamaa lohta. En lihaa. Lohi oli hyvää, söin paljo. 

  Sitte pappa, Peppe-pappa ja mumma siivos sienet loppuun. Aikaa meni melko paljo. Paljo oli sieniäkii. Me viijää kotiin ja pakastetaan. Vaikka ei muut ku äiti meillä hirveesti sienistä välitä. 

  Äiti keitti kahvit. Mä join vettä. Syötii eilisiä pullia. Sitte mentiin mumman kans uimaan.Sen jälkee mä pyysin Peppe-pappaa laittamaa riippukiikun. Laitto se.

  Tossa viideltä, sano aikuiset, lähdetään nostaa verkot. Niin tehtiin. Äiti tuli mukaan kans. Mumma jäi Liisaa kattomaan.

    Tuli sieltä muikkuja! Peppe-pappa nosteli verkkoja, me kateltiin ja ihmeteltiin. 

  Verkoista päästeli muikut Peppe, Joni-pappa siivosi, mä toimin kuljetuspäällikkönä, eli vein irrotetut muikut välillä papalle. 

Irroton mäkin pari helppoa muikkua, kun Peppe opetti!

 

  Sitte Peppe-pappa laittoi lastin savupönttöön. Hyviä niistä tuli. 

  Ihan mukava päivä oli. Vaikka välillä meinasin innostua liikaa, ja aikuiset vähän kielteli. Minkäs teet, ku on liikaa virtaa? 

  Liisa on ollu kiltisti koko päivän. En oo kyllä paljon joutanu sen touhuja seurailemaan. Kaikkee muutakii on ollu.

  Meen taas nukkumaan mumman ja Peppen kanssa. Saankohan nukkuu niitten välissä? Saan varmasti, jos pyydän nätisti. Ja sanon, että omassa sängyssä en saa unta.

  Tässä oli tarinaa päivään, eli pärinää taivaan, sano Peppe-pappa. Ei sitä aina ymmärrä. Eikä se aina mua. Vaikka aika usein kyllä. 

 Huomenna keksitään taas jotakin uutta. Vesikii alkaa lämmetä, uimassa ainaskii käydään. Nyt alkaa väsyttää. Heippa ja joskus taas lisää tällä Peppe-papan sivulla.