SEMIVAHVAT KÄRRIT

  Kelit pompsahtivat kesäisiksi. Ja yhä kesäistyy. Ikävä vain, että ensi viikon puolivälissä taas vähän viilenee. Sen vuoksi ikävää, että "nuorisoa" on tulossa Saarelaan muutamaksi päiväksi.  Ei sentään täyslohduton ennuste ole;  parikymppiä lämmintä, hieman sadetta, mutta aurinkoa myös. 

  Me "vanhukset" lähdetään pois tulijoiden jaloista. Saavat "nuoret" keskenään oleilla. "Nuoret!" Ikähaitari nuorilla aikuisilla jostain kolmevitosesta reilusti päälle neljänkympin. Lapset tietysti luku sinänsä.  

  Tänään käytiin taas Mikkelissä. Ruokaa kosolti, huussinkuiviketta, kottarit. Kottikärrytarve oli muodostunut. Punainen paholainen, eli Riitta 50-merkkiset kottarit ovat jostain viisikymmenluvun lopulta. Ne on palvelleet aikansa. Hitsaukset ovat ruostuneet, joten "kuuppa" on irronnut aisoista. Olen ne hirttänyt yhteen köydellä. Saavat toimia lopulliseen tuhoonsa asti paskiontyhjennyskärreinä. "Sic transit gloria mundi!" Uljaasti vuosikymmeniä polttopuita, kauppakasseja, lehtiä, multaa, hiekkaa, vaikka mitä, kuljettanut vanhus saa loppuelonsa olla paskakuskina!  En toki paskakuskin ammattia väheksy, tärkeä tehtävä. Mutta silti. Kyllä olen raakalainen! Onneksi Riitta 50 ei ole liitossa!

  Uudemmat kärryt on ehkä viidentoista ikäiset. Ne oli halvat, pelti lähes paperinohutta. No uskoisitteko, että kartonkipaperin? Kärrit sain jo melko uutena kuhmuille ja lommoille, kun kärräsin polttopuita metsästä liian suurilla kuormilla. Nyttemmin on osa pulteista, joilla "kuuppa" on kiinni aisoissa, tullut pellin läpi. Mitättömät alkavat olla työtehtäviin. Niille olen suunnitellut varhaiseläkepäiviä Hilpan puutarhakärreinä. Kevyttä kuormaan kestävät kuljettaa, joten sopiva homma. Jos ei mitään keksi, niin laiskistuu, ja menee tärviölle, kärrikin.

  Uudet ovat jo kasassa. Tanakkuudeltaan jossain Riita 50:n ja uudemman version välillä. Eli semivahvat. Menettelee. Ei ole betonia tarkoitus alkaa kuljettamaan. Näissä uusissa on kaiken lisäksi ilmarengas. Paljon, ja vielä enemmän, mukavanpi ajella. Ostin nimittäin Riitta Viiskymppiseen taannoin täyskumisen, kun en viitsinyt sisuskumin puhjettua alkaa sitä vaihtamaan. Huono ratkaisu. On kova työnnellä, ja huonossa maastossa tökkii huomattavasti "henkevää" rengasta helpommin. 

  Olemme siis onnellisia kolmien kärrien omistajia. Eläketöitä hoitelevat ovat säilytyksessä yläaitan takaseinustalla, uudet herraskaisesti venevajassa. Uusien ensisijainen tehtävä on kuljettaa kauppaostokset veneeltä pirttiin. Toissijaisena tulee kaikki muu sellainen kuljetettva, mikä ei luonnistu vanhemmilta palvelijoilta. Sen verran helliä tunteita noille juhdille, varsinkin Riitta Viiskymppiselle, minulta kuitenkin löytyy, että en halua niitten tuntevan oloaan hyljeksityksi. 

  

  Tässä rivistö työntökalustoa. Mikäli minulta kysytää, on Riitta 50 ehdottomasti näyttävin yksilö, iästään huolimatta! Kovia on Ritta kokenut. Joskus seitkytluvun alkupuolella Tiusasen Hanski tärytti metsästyskiväärillä siihen kolme reikää. Väitti, että teeri istui Riitan reunalla. Mene, tiedä. Hanskin ajatuksenkulku oli joskus arvaamatonta.

  Mikkelissä käytiin tietysti Minna Torikahvilassa. Mortilla teki itselleen aikaa tulla kahvikupillisen ajaksi istumaan kanssamme. Mukava oli taas kaverin kanssa porista. 

  Aika tavalla kansaa oli torilla. Myyntikojujakin mielestäni yllättävän paljon. Alkaa muistuttaa normaalikesää. 

  Eilen kävin tietty aamukasteen seassa poimimassa kanttarellejä. Melko mukavasti tuli tunnin rupeamasta saalista. Kahdeksan nyssäkkää pakkaseen. 

  Väriminttu alkaa kukkia. Noin yleiseen tietoisuuteen, mikäli ette värimintun kehitysvaiheesta ole kuusalla. Vaikka vaikeaa kuvitella. Ettette olisi. 

  Siinä tälle päivälle tärkeää tietoa, ihan globaalistikin. Vai mitä? On niin hyvä ilma, että hörpin kohta kahvit, lähden pihalle källäilemään. Saunapäiväkin on. Sen jälkeen on mukava katsella kuistilta maisemia, laskea ohiajavia venhoja. 

UNIVAJAUS

  Viime yö oli vaihteeksi rauhallinen. Nukuin melkein yhdeksän tuntia! Harvinaista herkkua. Jostain syystä ovat yöt tulleet rauhattomiksi. Illasta kyllä uni tulee houkuttelematta, mutta aamuyö on usein pyöriskelyä ja kellon vilkuilua. Syytä ei pitäisi olla. Päinvastoin kuin muinaisella äijällä: Poliisit tulivat miestä kovistelemaan: 

  "Teillä pitäisi olla pontikkapannu porisemassa. Kuinkas on?"

  "Nii pitäis, nii pitäis!", huokaisi ukkeli.

  Minä siis nukuin kuuteen. Se tarkoittaa, että aamukahvipöydässä oltiin Hilpan kanssa lähes yhtä aikaa. Luultavasti tuleva aamuyö on taas möyhentämistä. Siihen olen jo tottunut, enkä mitään pilleriä ole aikeissa vaivaan ottaa.

  Aamulla nappasin kuvan paikallisesta pörriäismajoituksesta. Hyvä paikka asustaa, aamupala tarjoillaan kattoterassilla. 

  Käppäilin kahvin valuessa rantaan. Västäräkki oli taas mielipaikassaan maisemia tiirailemassa.

 

  Västäräkit ovat tosiaan ottaneet laiturin omakseen. Ei pilvin pimein niitä näy, mutta joskus viisikin on pitämässä palaveria. Mukavia lintuja. Tarpeensa kyllä tekevät surutta. Uimarappujen kaiteella istuvat, siitä ruiskauttavat. Se tarkoittaa, että uimaan mennessä pitää varoa, jos ei ole muistanut käydä jätöksiä pesemässä. Mutta paskokoot. Olen onnellinen, että ne ovat vain västäräkkejä. Saattaisivat olla lokkeja, kanadanhanhia, tai koskeloita. Silloin olisi päästöjen määrä yli sietorajan. Kirkkaasti. Lähinaapureilla on hankittuna pitkän vavan päässä siimasta leijuva feikkihaukka. Voisi sellaisen meillekin ostaa, mutta kun isopaskaisten lintujen vierailut laiturilla ovat harvinaisia, niin olkoon ostamatta. Pelätin pelättäisi västiksetkin huut helevettiin, ja niistä minä tykkään, vaikka snadin haitan tuottavat. 

  Kiersin eilen lenkin vanhoilla kanttarellimestoillani. "Suoriks sannoin" pieni pettymys. Joillain paikoilla kyllä sieniä oli, mutta pieniä vielä. Joillain paikoilla taas ei näkynyt mitään. No, alkunylkyähän tämä vasta on. Vettä tuli ilalla ja yöllä taas jonkin verran, ilmat lämpenevät kohti viikonloppua. Olosuhteet ovat kohdillaan. Ootellaan. 

  "Mustikka-, puolukka-, ja hillasadosta ennustetaan hyvää", kerrottiin ylen aamussa. Kyllä mustikoita ainakin enemmän näkyy, kuin viime suvena. Siihen ei tosin paljoa tarvita. Muutaman päivän kuluttua mennään tositarkoituksella, ämpärit ja poimurit mukana, sienikori toisessa kädessä, paneutumaan tilanteeseen. 

  Tuli rauhattomasta unesta valitettua. Valittamaan kun alettiin, jatketaan. Joku allergia vissiin vaivaa. Aamuisin nokka vuotaa, pitää niistää moneen kertaan. Niin on jatkunut kauan. Mikään kasvi ei varmaan sitä aiheuta, sillä sama juttu talvellakin. Sama juttu kotona, sama juttu mökillä, sama juttu missä vain. Taitaa olla yleisallergia eli panherkistys. 

  Valitus loppuu tähän, ylistystä ei tule, joten ollaan muuten vaan. 

  Vielä yhden kuvan otin kohti kahvintuoksua palatessani. Ritarinkannus alkaa kukkimaan. Eikä ole kuin kaksi ja puoli metriä pitkä! Tukea tarvitsee, Gardensupport Peppe jeesasi. 

 

AIKAAN HARAKANKELLOJEN

  Eilen satoi kolkyt milliä ja rapiat. Melko nuukaan oltiin pirtissä. Aamulla ehdin sentään kastumatta kaivaa pottuja, hakea kesäkurpitsan. Sataa saa, sataa pitää. Kunpa Esteri vain oppisi tyhjentämään rakkonsa öiseen aikaan. Toiveajattelua, tietty. 

  Hypoteesi: Jos koko Saimaan alueella satoi eilen 30 milliä, niin se tarkoittaa, että vettä järveen tuli sellaiset 132 000 kuutiota (4400 km² eli 4400000000 m² x  0,03 m = 132 000 m³). Valumat päälle, sillä hypoteesiin kuulu, että vettä ei satanut tasan Saimaan muotoisesta ja kokoisesta pilvestä. Iso määrä vettä siis. Toisaalta: Jos Imatrankoski olisi vapaana, niin tuo 132 000 m³ hujahtaisi kohti Laatokkaa vajaassa viidessä minuutissa (500 m³/s). Ei koski vapaana vaahtoa, mutta näytöksiä järjestetään Elokuussa. 20 minuuttia virtaa vesi ilman kahleita, eli neljät eilisen kaltaiset sateet humistavat naapurin puolelle jokaisessa performanssissa.  

  Mukavaa seurata, kuinka luonto muuttuu lähistöllä. Luonnonkukat vaihtavat asuinympäristöä; joko muuttavat toiseen paikka, tai valloittavat uusia alueita. Tänä kesänä ehkä merkittävin muutos on tapahtunut harakankellojen kohdalla. Aiemmin siellä täällä harvalukuisena kasvanut kukka on perustanut muutaman neliön kokoisen saarekkeen leikkimökin ja perunamaan väliselle alueelle. 

  Joukossa on "albiinoja". Mistä lie tuokin johtuu? Mutta antaa kaikkien kukkien kukkia, myös aikaan harakankellojen.

  Tänään lienee poutapäivä. "Vaihtelu virkistää", sano piika ku kissalla pöytää pyyhki. Hetkinen, akka se niin sanoi. Piikahan sanoi "hei hulinaa", ku kirnuun pieras. Eli vaihteeksi poutaa, mutta ei hulinaa. Kun ei oo kirnuakaan. Mutta jossain voisi lähteä päivällä käymään. Kylillä? Siltakioskilla? Puumalassa? Mietitään.  

  Vähän epävakaiselta näyttää alkuviikon sää. Ei lääninsateita kuitenkaan. Yli kahdenkymmenen ei lämpötila nouse. Pitää joku päivä metsään mennä. Ainakin sieneen, ehkä mustikkaan. Parasta aikaa metsissä kulkea; ei ole vielä hirvikärpäsiä, itikoitakin maltillisesti, paarmoja tuskin lainkaan. Punkkeja on. Ne onneksi kaihtavat meikäläistä Kyolic'n ansiosta. Vaikka tänä kesänä, ensimmäisen kerran moneen vuoteen, oli yksi minussa kiinni. En edes kehtaa sanoa missä! Onneksi huomasin sen heti, näppäsin pois. Pari muuta olen bongannut vaatteilla kävelemässä. Eivät ole mukavia kavereita punkit. Mutta kai niilläkin on paikkansa luonnon kiertokulussa? 

  Vielä puolitoista viikkoa saaressa ollaan, sitten muutamaksi päiväksi Hollolaan. Ja kun sieltä palataan, onkin pian Elokuu. Kesä kohisten kuluu, syys suhisten tulee. Alkaa meikäläisen suosikkiaika. Vaikka aika mukavaa aikaa on jokainen vuodenaika. Siitä toteamuksesta loppukuvaan:

  Aikaisen aamun aikaiset ulpukat 

VÄHÄ VÄHÄLTÄ VÄLILLÄ VÄLIÄ

  Tässä se päivä on taas edennyt. Käytiin juuri kartoittamassa mustikkatilannetta. Alkavat kypsyä, mutta vielä ei ole aika lähteä keräämään. Jonkin verran näyttää olevan tulossa. Samalla reissulla keräsin kanttarellejä korin pohjalle. Saadaan huomenna vankka kastike. 

  Kierrettiin laavukallion kautta. Siellä silmä lepää, oli suvi, talvi, syys, kevät. Puolipilvisiä maisemia tänään.

  Kierrettiin suon kautta takaisin. Ei näkynyt suolla mustikoita. Joskus on ollut, kovastikin. Hilla tuntuu laajentaneen kasvustoaan. Lehtiä oli monen aarin alueella. Ei vaan yhtäkään marjanalkua näkynyt. Huono sato. Olen nimittäin joskus bongannut kolmekin!

  Aamupäivän nahusin polttopuuhommissa, itikoiden ruokana häärin. Nyt on kaikki pätkitty pinossa. Oli aikakin. Talvimyrskyn kaatamat raidat lojuivat pätkittynä keväästä asti huussin nurkilla. Aina, kun niitä oli tarkoitus lähteä pienimään, ilmaantui jotakin muka kiireellismpää. Vähä vähältä alkoi ipottaa, saamattomuus. Vaikka ei sillä väliä. Tai on, saamattomuudella, mutta ei sillä, halkoiko nuo enemmin tai myöhemmin. Mutta vähitellen tuli väliä. Tuli väliä ainakin muihin hommiin ja vetkutteluun, sillä parina aamupäivänä riehuin kirveen kanssa. Nyt ei ole väliä vähätellä, puut pinossa, pressu telttana.

  Hilppa teki sillä aikaa työn, jota minun hermoriekaleeni eivät olisi kunnialla kestäneet. Hän lakkasi tuvan rottikirunkoisen lasipöydän kuistin pöytälevyn käsittelystä jäänellä lakalla. Kahteen kertaan. Hitonmoista tupsuttelua, aikaa kulahti koko aamupäivä. 

  Tarkennukseksi edelliseen: ei hän lakannut tietenkään koko pöytää, lasisen pöytälevyn jätti sivelemättä.

  Maalausjutuissa minä ole tosiaan suurten pintojen mies. Suurpiirteinenkin, saattaa joku väittää. Ehkä niin. Tahtoo meikän homma olla sellaista, että nopeasti valmista, pensselit santaan. 

  Kohta on kesäkurpitsoita. Äityivät taimet kukkimaan urakalla. No mikäs. Sieniä, pottuja ja kesäkurpitsaa kun päivittäin appaa, niin ei pitäisi olla moitteen paikkaa, edes intohimaisimmalla terveysruokagurulla.

  Osa ruusuista on kukkinut, osa kukkii yhä. Monen sortin ruusua täällä kasvaa. En minä monenkaan nimeä tiedä. Vaan yksi on joukosta poissa, kurttulehtiruusua missään ei näy.

  Huomenna on kai sadepäivä. Melko viileä myös. Aika kuivalta tuntui metsässä, vaikka vettä onkin muutamaan otteeseen tullut. Eli satakoon, vaikka lauantaiajelu jää tekemättä. Tehdään sunnuntaiajelu. Tai maanataiajelu. Jossakin kyllä veneellä käydään, kun ilma on suotuisa. 

  Eilen, kun oltiin Mikkelissä, huomasi, että lyhyt on muisti ihmisillä. Korona tuntui olevan kaukainen paha uni. Turvavälistä ei välitetty. Vaikka väliä olisi välittää välistä useammin kuin välillä. Vaikka välitän tämän tosiasian blogissa, tuskin monikaan siitä välittää. Välittäkää sellaisille terveiset, että ei pidä välttää väleista välittämistä. 

  Vältän täst'edes välistä välittämisestä välittämistä. Jos jotkut eivät välitä, niin tuupin kauemmaksi. Pitkällä tikulla.

  Taidan lähteä saunanlämmitykseen. 

HAAPA KASVAA, HETKEN

    Vaikka lämmintä ei ole huimasti, kaikki kasvaa. Alakasvimaan laidalla on yksi haavanvesa venyttänyt mittaa rutosti. Ja kokoa on lehdelläkin.

  Korkeutta sillä on meikäläistä nänniin. Vuosikasvua siis riittää. Tosin ei se raukka saa koko vuotta venyä. Peppe ja vesuri saapuvat joissain vaiheessa kesää. 

  Kohta on ensimmäinen kesäkurpitsa otettavissa. Lisää tulee lähes päivittäin. 

  Uutterimmat kurkut ovat jotain viisisenttisiä. Enkä tarkoita hintaa. Ensimmäinen kurkkukokeilu kun menossa on, vaikea sanoa, koska pääsee hölskekurkkuja syömään, mutta aika pian, luulen. 

  Tomaatit valmistuvat hitaasti. Kymmenkunta siellä on näkyvissä, kukkia vaikka kuinka. 

  Kurpitsat alkavat myös kukkia. Myskikurpitsoita ovat. Saapa nähdä, mitä sieltä tulee?

  Salaattia on nyt niin, että ei meinaa ehtiä syömään. 

  Herneet ja pavut kiipeävät pitkin keppejä. Taitaa joku viikko mennä maistiaisiin.

  Pottuja aletaan omasta maasta kaivamaan tarpeen mukaan.

  Sipulia napataan harvennustarkoituksessa.

  Se oli lyhyt katsaus keskikesän tilanteeseen.

  Takauma: Eilen vetästiin iltaevääksi seuraavaa... 

  ...eli kanttarellimunakasta. Pari harvennusyksilöä omia sipuleita varsineen oli kruunaamassa omeletin. Ei hassumpaa. Saarelan tilan versio pärjää vertailussa vaikkapa Strömsön munakkaalle. 

  Huomenna painellaan Mikkeliin. Listaa on kertynyt, monessa paikassa täytyy poiketa. Alkaen kierrätyspisteeltä Anttolassa. Pelti- ja lasipurkkeja on kertynyt sen verran. Muovit ollaan myös nyt alettu erottelemaan, kun Anttolaan on saatu nillekin oma astia. Niitä ei ole vielä viedä asti. Kartonkiakin laitetaan omaan säkkiinsä. Pahvilaatikot etc., ollaan jo aiemminkin viety kierrätykseen, mutta nyt lähtevät juomatölkit myös. Ennen ne poltettin uuneissa, mutta ei enää. 

  Ei noilla Vuoden ekoteko-listalle ole asiaa, mutta pienellä vaivalla pääsee samaan käytäntöön kuin kotona. Kyllä sitä yönsä rauhallisemmin nukkuu, jos tietää edes yrittäneensä. Ja pitkään ollaan yritetty, ylisummaan, mutta jostain syystä täällä, missä luulisi asioiden olevan olevan itsestään selviä, on suhtautuminen jätteiden kierrätykseen ollut heikommalla tasolla kuin kotona. Kai ihminen on sen verran kehno eläjä, ettei viitsi nähdä ylimääräistä vaivaa. Vaikka ei vaiva kovin suuri ole; muutama pussukka enemmän veneeseen, siitä autoon, autosta oikeaan paikkaan. Aamen.

  Arska äityi iltapäivällä paistelemaan. Heti lämpeni ilma. Eikä tänään sadepisaraakaan ole tullut. Ihan passeleja kelejä. Veden lämpötila on laskenut alle kahdenkymmenen. Sopivasti virkistää mieltä ja miestä. Naista kans. Ei pulikoimaan kuitenkaan tee mieli, jollei ole itseään hikeen äheltänyt. Mutta saunareissulla kyllä, mennen tullen. Myös sillä saunareissulla, joka on esissä tänään, mutta ei kuitenkaan sillä saunareissulla, joka on esissä tänään, mutta jonka aikana on tarkoitus lämmittää sauna. Ihan tarkennukseksi vaan. Eli lählen kohlakkoin (hollolaisuus tartuu) saunamajurin tehtäviin.

SUURSÄÄTYYPPI

  "Suursäätyyppi pysyy lähitulevaisuudessa samana", sanoi säätyyppi televisiossa. Niin taitaa olla. Kahteenkymppiin ei meinaa mittari nousta, tuuleskelee, sadekuurojen mahdollisuus mahdottoman todennäköinen. Eilen tuuli tosiaan aikalailla. Lounaasta puhalsi. Hyvin laiturin ankkurit toimvat; ei mitään ongelmaa, vaikka pressutettu vene oli lisäpurjeena. Tänään ei tuule niin kovaa. 

  En saanut aamulla rauhaa, piti lähteä tarkastusmatkalle. Sienitarkastusmatkalle. Ei ollut suuria toiveita, ei oikeasti mitään toiveita, kunhan lähdin ajelemaan. Yhteen tiettyyn paikkaan ajelin. Siitä hieman risteilin rannan läheisyydessä, sisämaahan en edes vielä löytöretkeä ulottanut. 

  "Nousemassa on", totesin, yhdet soossitarpeet keräsin. Pieniä ovat vielä, mutta ei montaa päivää kulu, kun saattaa ehdottomasti ehkä ihan kunnolla kerättäväksi löytyä. Luultavasti, arvelen. 

  On metsässä kulkemissessa viehätyksensä vaikka ei mitään löytyisikään. Rauhallinen mielikin rauhoittuu, kun siellä tallustaa, ympärilleen silmäilee. Nyt kohtasin kymmeniä maariankämmeköitä. Tosin kukinnan hehkein hetki alkaa olla takana päin. Mutta mukavaa huomata, että tuo varhaisen lapsuuden aikana tutuksi tullut kasvi jossakin elää, voi hyvin. 

 

  Istuksin jopa hetken nuoressa kuusikossa, vaikka ei sieltä tähän aikaan kesästä mitään sieniä lödy. Istuksin tuulenkaadolla, annoin rauhallisen mielen rauhoittua. Ja otin kuvan sienikorista. Tuossa vaiheessa siinä ei ollut sieniä sisällä. Ei niitä kuvattavaksi asti ollut jälkeenkään, mutta kori on koristeellinen kuvattava sinällään. Tuulenkaadon kannon nokassa, käävän yläpuolella. 

  Eilen otin muutaman kuvan kukista. Ja kultakuoriaisesta. Hän oli pesiytynyt ruusun sisään. Syömään? Turvaan? Nukkumaan? Ei kuitenkaan hassumpi paikka kuoriaiselle.

Tämä ruusu muuten vaan sojotti terhakkana.

Diditaalis ylvästeli hetkeä ennen kukinnan loppumista.

  Tänään en enää kuvaa. Luultavasti. Enkä paljon kuvaile. Sen verran kuitenkin, että torstaina mennään haalimaan evästä viikoksi. Mikkeliin mennään. Itse asiassa tarkkaa plääniä ei olla tehty siitä, koska lähdetään Hollolassa käymään. Ollaan ehkä kuun loppupuolelle saakka. Sitten joka tapauksessa ollaan muutama päivä muualla, kun Tiilikaiset ja Tiilikaiset tulevat tänne. Eli Annan porukka ja Jonin veli perheineen. Kyllä täällä mahtuduttaisiin olemaan koko rökörössi, mutta parempi näin. 

  Jos hieman lämpenee, lähdetään varmaan joku päivä veneilemään. Aurinkoista ja tuulta ei yli kolmen sekuntimetrin, niin mikäs ajelessa. Ai minne? Mitä väliä? "Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike", totesi Manukin aikoinaan.

  Liikettä syntyy nyt, päämäärän kera. Eilisen lihakaalilaatikon lämmitys alkaa olla ajankohtainen. Joten "until the next time".

SIENESTYKSEN ALKU

  Satanut on. Ja sataa. Kun katsoin juuri kuuden päivän ennustetta, niin joka päivälle on sadetta povattu. Maanataiyöksi oikein roimasti, muuten vähäisiä määriä. Jos niin on, sienet tykkää. Otolliset olosuhteet, ainakin kosteuden puolesta, kunnon sadolle ovat olemassa. Nyt pitää toivoa, että rihmastot ovat parin edellisen kesän kuivuudesta selvinneet. 

   Suomessa arvioidaan olevan 2 000 suursienilajia, joista syötäviä yli 500 ja ruokasieninä huomionarvoisia parisataa (Wikidedia). Jos äkistään ynnään, niin tunnistan parikymmentä syötävää, saman verran ihmisravinnoksi kelpaamattomia. 

  Keltavahvero l. kanttarelli (kantarelli se on, sanoo joku, mutta minulle kanattarelli), suppilovahvero, kosteikkovahvero, mustatorvisieni (kuolemantrumpetti, totentrompete, saksaksi), herkkutatti, koivutatti (koivunpunikkitatti virallisesti, mutta sain kai sienioppini alun sellaiselta henkilöltä, joka ei "punikki"-sanaa suvainnut, vitsi, vitsi), kuusitatti (virallisesti kuusenpunikkitatti, kts. ed.), kangastatti, voitatti, lampaankääpä, peltoherkkusieni, vaaleaorakas, rusko-orakas, haaparousku, leppärousku, karvalaukku, mustarousku, karvarousku l. karvalaukku, korvasieni, huhtasieni, koivunkantosieni. Siinä äkistään ynnättynä listaa ruokasienistä, jotka tunnistan varmuudella, ja joita olen syödäkseni kerännyt. Varmaan on jokusia muitakin, mutta muisti ei ole enää entisllään. Muutamia noista toki vain harvoin on koriini joutunut. Huhtasieni ja kosteikkovahvero eivät ole poluillani yleisiä, nuijakuukusta olen kai pari kertaa kerännyt, vaikka se on ihan maukas, koivunkantosieniä olen maistanut joskus (sen kanssa on oltava tarkkana, ku ketun pesällä, ettei sotke muihin, mahd. myrkyllisiin kantosieniin).  

  Tunnistan myös joitain haperoita. Ne ovat ruokasieniä, ihan vain pannulle heitettäviä, mutta jostain syystä olen niitä karttanut. 

  Ravinnoksi kelpaamattomia tai jopa myrkyllisiä sieniä tunnistan nimeltä liudan. Ei sillä sinänsä merkitystä; kaikki muut kuin yllä luettellut ovat minulle metsään jätettäviä. Paras pysyä saletisti tutuissa lajeissa.

  Sienestysaika alkaa toukokuun lopulta korvasienistä, jatkuu marraskuulle, joulukuullekin nykyisin, suppilovahveroilla. Siis puoli vuotta. Tosin taukoa korvasienten ja ensimmäisten kanttarellien välillä on kuukausi. Näin ihannevuosina. Viime kesänä jäivät sienireissut vähäisiksi, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.

  Alkuoppini sienien maailmaan sain edesmenneeltä tädiltäni Maijalta. Muistan ensimmäisen oppitunnin. Olin ehkä viiden tai kuuden vanha. Siihen aikaan lehmät olivat kesäisin vapaana metsässä. Niillä oli joskus harvoin tapana jäädä tulematta iltalypsylle. Olen kuullut, että saattoivat laukata sienien perässä, mutta siitä ei silloin ollut puhetta. Kerran, kun lehmiä ei kuulut huutelujen jälkeenkään karjapihalle, lähdettii Maija-tädin kanssa etsimään. Muistan, että oli itikoita, joita sai Maijan taittamalla koivunoksalla huitoa ahkerasti ympäriltään. Kuljimme Pitkällesuolle johtavaa kärripolkua. Maija on ollut silloin alle kolmekymppinen neitokainen. Muistan, että hän hyppeli jalalta toiselle ja lauloi jotain sävelmää. Yht'äkkiä hän seisahtui ja tokaisi "kanttarellejä!". Polun laidassa tosiaan kasvoi neliön kokoinen keltainen sienimetsä. 

  "Kaho tarkkaan", täti jatkoi, "nää on kanttarellijä, parraita syömäsieniä" Pittää tulla huomenna korin kanssa hakemaan! 

  Lehmät tavoitimme Matalahden rannalta, hätistelimme ne kotikartanolle. Seuraavana aamuna käytiin hakemassa kanttarellit pois. Muista kyselleeni, että onko muita sieniä, joita voi kerätä syötäväksi? Maija kertoi olevan, paljon, sanoi myös opettavansa syksymmällä minulle lisää. Muistaakseni niin ei kuitenkaan käynyt, mutta alkusysäyksen sieniharrastukselleni oli laitettu itämään, eli rihmasto oli luotu. 

  Sienet ovat kuuluneet kesäisin, talvisinkin, ruokapöytäämme aina. Jo koulupoikana joitain lajeja joskus keräilin. Vasta nuorena aikuisena innostuin toden teolla loppukesästä metsissä kulkemaan. Onhan noita saaliita tullut. Joskus niin, ettei meinaa jaksaa pois kantaa. Joskus eiootakin on tullut haettua. Joskus on pitänyt laittaa pusakan tai paidan hihat ja päänaukko solmuun, kerätä siihen, kun kori ja yleensä aina varalta mukana oleva muovikassi ovat täyttyneet. Joskus olen sienien vuoksi joutunut kävelemään kilomeritolkulla, useimmiten tarvittava määrä löytyy pienellä jalkavaivalla, koska olen seutuja dallaillut ikäni ja tunnen tienoot, tiedän paikat. 

  Mikä on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa? No ainakin se, että mustarouskuja en ole aikoihin enää kerännyt, koska sen vaaroista puhutaan. Nuoruudessani ei tiedetty suppiksista mitään. Parikymmentä vuotta se on ollut myöhäissyksyisin pääkohteena. Muuten ei isompaa eroa. Samat lajit ovat listalla. Eli olisi kyllä aika laajentaa. Sellaiset parisataa syötävää olisi tarjolla, jos viitsisi opetella. Toisaalta; vanha kettu ei myrkkyä syö. Eli en taida ottaa riskiä, koska nykyisellä valikoimalla pärjää. Toisaalta toisaalta: olenko liian vanha kettu oppimaan uutta? Tai kaavoihin kangistunut? Miettimisen paikka. Sillä uutta ei pidä karttaa tai kammoksua, vaan ottaa avosylin vastaan. Vaikka sylin levittäminen olisikin hieman työlästä. 

  Lukuisat sienimestat ovat myös ajan saatossa hävinneet. Metsähakkuiden jäljet kestävät vuosia. Saatavat tosin tuoda uusia lajeja paikalle. Kesämökkejä on vuosikymmenten aikana ilmaantunut parahultaisille kanttarelli- ja torvisienialueille, eikä ole hiki mennä toisten pihapiiriin katsomaan, vieläkö sieniä on. Myös luontaisesti metsä saattavat muuttua, ja sienet vaihtaa paikkaa. Sen huomaa pian. Joskus ne tosin jättävät vuoden, pari, väliin, ilmestyvät taas tutuille alueille. Tutkimattomia ovat sienten tiet. No, eivät sentään. Tutkittu niitä on. Vaan arvoituksellisia ovat, minulle.

  Sade taitaa jatkua pienenä tihkuna. Ei tule sieneen lähdettyä. Ei ole tarpeenkaan. Yksi kantarellikastike eilen syötiin, mutta ei vielä ole aika koria varustaa. Viikon kuluttua luultavasti on. Kaksi kehnonpuoleista sienivuotta on on ollut. Jospa nyt pääsen kunnolla saalistamisen aiheuttamasta mielihyvästä nauttimaan. 

Muutama kuva loppuun. Pihan laitaman ketoa eilisenä pilvipoutapäivänä.

Tässä kolme tätiäni l. Piskolan tytöt: vasemmalta Liisa, Eila ja sieni-innoittajani Maija joskus viiskyluvun alkupuolella. 

Ja vielä pari sienikuvaa aiemmilta vuosilta. Eivät ne mitenkään merkittäviä ole, suuruudeltaan tai lajeiltaan. Sattuivat vain tulemaan selatessani ensin esiin.