ROKKIRANTAA JA TAKATUKKAA

  21 miinusta näytti mittari, lumikiepit pyörivät postilaatikolla. En lähtenyt lenkille. Selasin lehden, täräytin sarjan vatsalihaksia, istuin kirjoittamaan.
  Jos viileää piteleekin, niin matkaa on tilastoituun kylminpään helmikuuhun: 1985 mitattiin kuukauden keskilämpötilaksi Kuusamossa -29,7 astetta. Ei oo ollu Rukan rinteissä läyhkettä, luulen.
  Kylmempiäkin kausia on varmasti ollut; tämä Ilmatieteen laitoksen tilastoista löytyy lukemia n. sadan vuoden ajalta. 
  Vielä tuosta tilastosta. Hyvän saunan löylylämpötilan verran on eroa kuumimman ja kylmimmän mitatun lämpötilan välillä: Liperi Joensuun lentoasema 29.7.2010 37,2 tikriisiä, Kittilä, Pokka 28.1.1999 -51,5.
  Suurin kuukausisademäärä on mitattu Laukaassa heinäkuussa 1934, 302 mm. Se tarkoittaa, että Saimaaseen on satanut vettä 1 328 800 000 kuutiota. Siis tuollaiset 175 litraa jokaiselle pallomme 7,6 miljardille asukkaalle. Jos tarkkoja ollaan, v. 1934 oli planeetan väkiluku vain n. kolmannes nykyisestä, joten juotavaa olisi riittänyt osapuilleen 525 litraa per immeinen. Näin, jolleivat aamutöhnäiset aivoni ole tehneet tepposiaan. Mikä ei sinällään kumma olisi. Aivojen töhnäisyys. Mihin aikaan päivästä tahansa.
  Vielä kuriositeettina, että suurin keskilämpö kuukaudessa on tilastoitu Puumalan kirkonkylään heinäkuussa 2010, 23,0 astetta. Kalja ja jätski ovat käyneet kaupaksi sillan kupeessa.

  Lehteä selatessa huomioin etusivulta otsikon: "ROKKIRANTA: Toni Wirtanen osti tontin ja herätti unelman julkkisten asuinalueesta."
  Kenen unelman? Sen verran uteliaisuus nakkeli, että lukaisin jutun. Toni on ostanut tontin Heinolan Pitkäniemestä, Rokkirannasta, missä on jo Sipe Santapukin tontti. Jutun mukaan Heinolan kaupunki haluaa alueen edistämisellä saavuttaa tunnettuutta ja lisää asukkaita. Irina  ja Vallu Lukka kuuluvat olevan kiinnostuneita alueesta. Hyvä niin, ettei jää Heinolan unelma Rokkiranta Apulanta-rannaksi.
  Itse kyllä vierastan ajatusta julkkisten asuinalueesta. Edesauttaa asuinympäristöjen lokeroimista "hyviin" ja "mutasakin" alueisiin. Vaikka mikäs minä olen Heinolan asumispoliittisia näkökulmia arvostelemaan. Heinola on viehättävä pikkukaupunki, kesällä aivan upea. Kaikkea hyvää sen laajenemis- ja kansoittumishankkeille.

  Tärkeitä uutisia löytyy myös YLE:n sivuilta:  "Mahtavin takatukka palkittiin Australiassa – voittaja ei ole käynyt parturissa sitten vuoden 1986."
  Jos Matikaisen Pentti olisi tuon vuosia sitten tiennyt, olisi hänellä ollut hyvä mahdollisuus sijoittua. Mikäli kilpailu on kansainvälinen.
  Tuo, ettei mr. Takatukka ole käynyt parturissa sitten vuoden 1986 ei ole mikään ihme; en minäkään ole. Itse olen leikannut. Säästänyt huomattavia summia. Ennen tein sen saksilla ja partakoneenterällä, kahta peiliä apuna käyttäen, nyttemmin trimmerillä. Vai mikä kotiparturi se on? Lopputulos on joskus kelvollinen, joskus "niillä rajoilla", joskus esiintyy lovia ja työhtöjä. Mutta ei se niin nuukaa. Varsinkaan nykyisin, kun olen alkanut hattua pitämään.

Tässä takatukkaa vuodelta 1971...

...ja vuodelta 1991.

  Tuli mieleen, että eikös nuo julkkisalueet ja takatukat ole eilispäivää? Vai ovatko tulevaisuutta? Takatukkaan suhtaudun neutraalisti, asuinalueiden lokeroimista en pidä toivottavana. Toivottavasti ette pidä toivettani toivottomana.

  Jahans, kello alkaa kampetua kohti kahvinkeittoaikaa ja aamun ensimmäisiä uutisia.

  Puurot syöty, kahvit juotu, uutiset katsottu. Ei ihmeitä, uutisissa. Takatukka taisi olla aamun kiinnostavin. Vaikka ei tv:oon asti päässytkään.

  Jos ilma päivemmällä hornistuu, lähdetään ulkoilemaan, jos tuuli ei laannu, ollaan sisällä. Siinä lukujärjestystä.

  Huomenna siivotaan.

  Perjantaina tulevat Anna ja Iiris, Joni joutuu taas jäämään duuniin. Mitäs tästä on, kokolailla kuukausi, kun ollaan Iirsistä nähty? Joo, Helmikuun taitteessa Helsingissä käytiin. Uusia kujeita on luultavasti tyttö keksinyt ja oppinut. 

KANSANKYNTTILÄT TRUMP'IN MALLIIN

   Mr. president Trump haluaa aseistaa opettajat. Käsittämättömiä visioita ja kommentteja häneltä on kuultu, mutta kyllä tuo jo hakee vertaistaan. Johan on helvettiä, että Trump'in keino kouluampumisten ehkäisyyn on ampua mahdolliset hiippailijat. Amerikkalaisilla, valitettavasti monilla muillakin, on tuollainen käsitys; ongelman ratkaisu on tekijöiden teilaus, ei syiden selvittäminen, niihin pureutuminen.
   "Aseita opettajille" tuntuu ajatuksena niin vieraalta, ettei siihen osaa paljon muuta sanoa, kuin että toisiko se oppilaiden mieleen: "Jos kerran opettajat, miksen minäkin?" Väkivalta johtaa väkivaltaan, väkivallan mahdollisuus johtaa väkivaltaan, niin se vain on.
  Aselakeihin tiukennusta ei Trumpilta heru; rahoittihan Kansallinen kivääriyhdistys hänen vaalikamjaansa lukuisilla miljoonilla dollareilla. Jotain näennäistä tulinopeutta lisäävien osien kieltoa tosin mr. President kuuluu kannattavan. Sanahelinää ja lumetta, kaikki tyynni. Käsiaseet kaikkein vaarallisimpi ovat.
  Tekee mieli muistuttaa Trump'ia Asimov'in Isaac'in viisaista sanoista: "Väkivalta on kyvyttömän viimeinen puolustuskeino."
  Onneksi oppilaat Yhdysvalloissa ovat heräämässä aktiiviseen toimintaan aselakien kiristämiseksi. Toivottavasti pian jenkeissä lauletaan Suvivirren, tai mitä siellä ikinä sitten lukukauden lopuksi lauletaankin, sijaan "Jäähyväiset aseille"-jenkkiversiota.

  Ennen viimeisten kilpailupäivien ja miesten ja  naisten kunikaallisia matkoja Suomen mitalitili on neljä pronssia. Kaikki ovat naisten hankkimia. Vaiko henkilöiden? Riippunee, keneltä kysyy.
  Miehillä oli aamulla tilaisuus korjata saldoa. Ja niihän Iivo teki. Malttoi hiihtää järkevästi, vaikka vetotehtävissä joutui paljon olemaan. Sen verran vanha penkkiurheilija minussa nosti nuppiaan, että kisan jälkeen rannekkeessa oli yli 2000 askelta, vaikka ulkona on ollut käynyt kuin postilaatikolla (5 metriä sivuunsa).
  Vielä lisääkin voi tulla, vaikka kultaa. Krista saattoi saada hyvälle vireelleen lisäboostia Iivon menestyksestä. Vaikka mitäs väliä sillä? Mitaleilla ylipäänsä? Turhanpäiväisiä ylpeilyn aiheita ne monelle ovat. Urheilussa on parasta urheilu. Ja menestyksessä sen mukanaan tuoma pienten urheilijoiden innostus hommaan.
  Joopa joo, huomenna ovat kisat takana. Elämä palaa tutummille uomilleen. Aamu-tv alkaa normaaliin aikaan, kakkoselta tulee muutakin, kuin curlingia tai kelkkailua. Ja kaikki ansioituneet ylen asiantuntijat pääsevät palautumaan. Suositellaan aluksi kevyitä lausuntoja ja epämääräisiä faktoja ainakin tunnin verran päivässä, ettei paluu arkeen tule ihan puun takaa, eikä karu arki nasahda ylämummoon. Flow'sta irtoaminen on taitolaji.
  Muuten, edellistä liipaten: Tällainen oli aamun viidenkympin selostajan hienon kuvaruutunäkymän ihailu: "Upeaa kuvaa tarjotaan ilmalaivasta. Tosin se tukevasti kiinni, tukevasti ihan maassa asti." Fiksuja, nuo korealaiset. Ovat ymmärtäneet, että ilmaan tukevasti kiinnittäminen on hankalaa.

  Talvi jatkuu talvisena. Ja aurinkoisena. Eihän, piru hitto, koko viime kesänä ollut näin pitkää aurinkopäivien putkea.
  Fb:sta huomasin, että jäätie Paajalaan (sitä kautta Piskolaan), sekä Piekälään on käytössä. Eipä olisi viikko sitten uskonut, että sellainen tälle talvelle onnistuu. Hyvä niin. Jos päästään maaliskuun alkupuolella Avokkaseen lähtemään, on matka reilut 15 kilsaa lyhempi.
  Jos asiat loksahtavat kohdilleen, niin viides tai kuudes päivä tulevaa kuuta on tarkoitus Anttolaan lähteä. Mutta asiat menevät, miten menevät. "Tähän on tyytyminen", sano Luukon Ane kolmannen vesiperän nuotalla vedettyään.

  Eilen käytin jäällä hiihtelemässä. Oli hienoa menna, vajaat kymmenen pakkasta, ei tuulta, ei viimaa. Tänään on kylmempää, ja tuulee suoraan pohjoiseta 3-4 m/s. Voipi olla, että tänään tyydytään kävelylenkkiin. Samankaltaista ilmaa on luvattu koko viikonlopuksi, koko tulevaksi viikoksi myös. Nythän on ihan vanhanajan talven tuntua. Siinä mielessä hyvä, että pitkälle huhtikuun lopulle on varmaan mahdollista Avokkaaseen mennä.

  Lopuksi: Vaihtakaa Iivon hikoonnuttamat sohva-asut ulkoilutamineisiin, menkää hienoon talvisäähän tepastelemaan.

JÄÄTÄVÄT JÄNIKSET, sekä muita harmin tai ilon aiheita

  Kasvulavojen kauhut, pihojen painajaiset, hyötypuutarhan hyväksikäyttäjät, kotipihan kaunistukset, omenapuun oksansyöjät, pikkuruiset palleroiset, valamonruusun vaanijat. vainoavat meitä, kesät talvet. Viime kesänä Avokkaan monille kasviksille, vihanneksille ja kukille kävi väärin, kun emme osanneet varautua jänisperheen jälkeläislauman ravinnontarpeen monimuotoisuuteen ja yltiörohkeaan käytökseen. Tulevana suvena ollaan viisaampia.

Kuvassa yksi pesueesta. Mukava ja tervetullut vieras vielä tuossa vaiheessa.

  Talvella kesäkiusalaisten lajitoverit käyvät täällä Hollolassa kaluamassa ainokaisen omenapuumme runkoa ja alaoksia. Eli rusakkoja ne taitavat pääosin olla. Jäniksen sukua kuitenkin. Pitää niiden, näin paukkuvien pakkasten aikaan, saada lämpimikseen ja ravinnokseen kaluta kasveja. Mutta kun tuo onnettoman näköinen valkea kuulas teki viime kesänäkin pari ämpärillistä satoa. Satoa, mitä nautitaan joka aamu kaurapuuron kanssa hilloksi jalostettuna. Niin että pliis, älkää sitä ihan kokonaan tappako.

Siellä on temmelletty.

  Jänikset ovat kuitenkin pieniä murheita. Pieni murhe on myös se, että kiekkoleijonat hyytyivät pois mitalipeleistä. Naaraspedot sentään nappasivat pronssit. Olkoon se vaikka pieni ilo.

  Kuten sanoin, pieniä murheita, pupujen puputukset, urheilijoiden taipumiset. Jos jokaista harmia alkaa murehtimaan, on se loputon tie. mikä  hautaa, hourulaan, vie. vähintään naapurien silmätikuksi, yleiseksi ihmettelyn aiheeksi. Omalla kohdallani on tullut murhetta kannettua kaiken karvaisista asioista, välillä aivan liikaa. Asioista, joihin ei itse voi vaikuttaa, on suot'aikaista stressaantua. Onneksi olen, jossain määrin, päässyt tavasta eroon. En kokonaan, mutta ikääntyminen on tuonut viisautta tähänkin vaivaan. "Antaa hevosen surra, sillä on isompi pää", kuuluu vanha sananlasku. Totta, siinä mielessä, että kannattaa antaa hevosen surra. Sureeko se, vaikka luvan saa?  Siitä en ole varma.

  Ei siis surra, ollaan iloisia pienistä ilonpilkahduksista. Kuten kauniista talvisäästä. Iloitaan myös muiden kuin suomalaisten mitaleista. Paitsi norjalaisten. Ja hehkutellaan sitä, että ainakin lätkässä ollaan norskeja parempia. Ollaan onnellisia siitä, että taivas ei ole pudonnut niskaamme. Nautitaan keskimääräisesti hyvästä terveydenhuollosta, sosiaaliturvasta ja koulutuksesta maassamme (niitä toki ollaan määrätietoisesti raunioittamassa). Huudetaan hurraata lahjakkaille kirjailijoillemme, kuvataiteilijoillemme, näyttelijöillemme ja muusikoillemme; pienestä kansasta on löytynyt, ja löytyy, paljon etevyyttä sekä luovuutta. Taputtakaamme raksamiehille, autonkokoajille, telakkaduunareille, koodareille ja monille muille ammattikunnille, joille alkaa löytyä paremmin töitä. Duunilla Suomi nostetaan, ei kiristyksillä ja kavennuksilla. Vielä henkilökohtainen ilonaihe: Elina on ollut virkeämmällä mielellä, heitteli ihan vitsintynkää, kun aamulla kävin.

  Olipas siinä valoisaa vuodatusta vanhalta masikselta, maansa myyneeltä murhemieleltä. Jotta ei ihan ilosteluksi mene, pitää lisätä, että huolissaan täytyy olla ilmastonmuutoksesta, ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta, sodista, korruptiosta, salailusta ja kähminnästä, sekä suuresta opportunistien joukosta. Vaan ei silti kannata viinakannuun tukeutua, pilleripurkkiin uppoutua, säkkiin ja tuhkaan pukeutua. Pitää yrittää tehdä oma pieni, edes pienen pieni, osansa, jotta asiat korjautuisivat. 

  Ensi yönä satelee lunta, kerrotaan. Minä en pidä sitä huonona asiana, vaan mahdollisuutena tehokkaaseen hyötyliikuntaan. Kolikolla on kaksi puolta. pitäkää se mukavampi sivu, olkoot kruuna tai klaava, yläpuolella. 

TALVEN TULTUA TALVEN TUNTUA

  Sepä leipoi aivan kunnon talven, kun aikansa kaulitsi; yöt miinus viittätoista, päivät jokusia asteita ylempänä. Aurinko paistelee, lämmittää jo hippusen. Ja kaunista on, kun lumipeite ei ole päässyt likaantumaan. Kevään enteistä ilmassa, aavistus aistimissa, kun eilen kirjastoon dallattiin.

  Eilen saatiin selvyys Elinan labrakokeista. Siis ei Lahdessa ole labrassa kokkeja, ainakaan duunissa, luulen. Kyse on tietysti kokeista, ei kokeista. Eikä niin? Joka tapauksessa tulokset olivat sellaiset, että yhtä lukuunottamatta ne olivat raja-arvoissa. Ei veressä, sydämessä, keuhkoissa mitään kummempaa. Pissakoe paljasti virtsatietulehduksen oireita. Lääkäri oli laittanut reseptin viiden päivän antibioottikuuriin. Tuo tulehdus on varmaan syy äidin viime viikkoina huonontuneeseen vointiin. Toivotaan, että olo paranee kuurin avulla.
  Perusterve vanhus, niin kai voi Elinaa luonnehtia. Mutta hauras hän on. Ja muisti on tullut onnettomaksi. Eikä sitä taida mikään kuuri parantaa.

  Kävin aamulla, pakkasesta huolimatta, pesemässä auton Kivistönmäen TI-hallissa. Anttolareissun suolat oli aika huuhtoa pois. Minä en mielihyvin autoani pesuautomaattiin aja. Nykyistä en vielä kertaakaan, edellisen reilun kuuden vuoden yhteistyön aikana kerran. Tuossa lähitienoilla olevassa autopesulassa käytän käsipesussa, tai sitten pesen itse. TI-hallissa pesen. IT-avusteiseen halliin en mene.

  Auto kiiltäen ajelin keskustaan. Kävin äidille laittamassa päivän lääkkeet otettaviksi. Joka päivä pitää se homma tehdä. Hän kun ei muista, onko jo lääkkeen ottanut, niin voi käydä, kuten Piskolassa ollessa; hän oli napsinut dosetista viikon lääkkeet viidessä päivässä. Ei se onneksi ollut kovin vaarallista, mutta opetus, taas kerran, siitä, kuinka vanhuksen kanssa tulee toimia.
  Poikkesin vielä hakemassa Elinalle evästä. Pärjäilee huomiseen, kunhan illan kahussa soitan, ohjeistan ottamaan päivän toisen lääkesatsin. Illan kahussa? Suomisanakirja kertoo, että "kahu" tarkoittaa hölmöä. Melko kahu ilmaus, tuo illan kahu.

  Olympialaisjuna jatkaa kulkuaan. Kovin tiukassa ja niukassa ovat Suomen mitalit. Poutala hävisi pronssin kolmella sadasosalla. No, kolme sadasosaa on paljon vähän päälle neljänkymmenen sekunnin suorituksessa verrattuna Mietaan sadasosaan yli neljänkymmenen minuutin kamppailun jälkeen.
  Mikäli olisin kateeliinen, varsinkin urheilukade, saattaisi Norjan menestys ketuttaa; niillä taitaa olla jo liki 30 mitallia haalittuna. Mutta kun en ole, niin hankkikoot vielä lisää. Vaan pikkasen se harmittaa. Kun tuntuu, että jauhopussin silsältö norskeilla ei ole välttämättä putipuhdas. No, kaikki kunnia heille. Niin kauan, kuin toisin todistetaan.
  Kisoissa taitavat tänään olla suomalaisista yhdistetyn miehet, seka-ampumahiihtäjät ja mieslätkäilijät. Sehän se vielä puuttuu, että isäntämaa nuijii Leijonat jäähallin kehnon jään railoon. No, ei niin taida käydä.

  Sillan neljäs ja viimeinen tuotantokausi loppui sunnuntaina. On kai se uskottava, kun Saga nakkasi poliisikorttinsa sillalta jorpakkoon. Aikansa kutakin, mutta hyvä sarja se on.

  Lukupuolella aloin kahlaamaan läpi Robert A. Heinlein'in tuotantoa. Taitaa olla ainakin 30 vuotta, kun olen viimeeksi mr. Science Fictionin teoksia lukenut. 1940-luvun taitteesta 1988 tapahtuneeseen kuolemaansa asti kestäneen uransa aikana hän kirjoitti monia genrensä merkittäviä teoksia. Kuten Isaac Asimov'in, ovat hänenkin 1940- ja 1950-lukujen kirjoituksensa ihmeen ajattomia, vaikka maailma on kuluneina vuosikymmeninä hieman päässyt muuttumaan.

  Siinä tämän aamupäivän pikakirjoitus, vapaalla tyylillä. Naputellaan joskus sitten normaalisepustus, ja ihan pertsalla.

 Kun en muuta loppuun keksi, tällään siihen kuvan per. 8. joulukuuta 2013. Se on otettu Okeroisten pelloilla, ilmeisesti keskipäivän tietämissä, auringon korkeudesta päätellen.

ITCHYCOO PARK

  Kisat jatkuu, elämä etenee, kevät lähenee.

  Kisoista ei sen enempää. Paitsi että menossa on Slopestylen loppukilpailu (miehet). Slopestyle??? Katselin pari laskua, jotain lajista kirkastui; äijät tekevät aivan uskomattomia hyppyjä ja temppuja. Lajiin kuuluu kai muutakain, sillä kirjoitellessani olohuoneessa pauhaavasta tv:sta tarttui korviini selostajan ääni: "Hän esitti ballerimaisia muljautuksia".

  Elämä etenee, se on luonnonlaki, ajan pysäyttämisen taitoa ei ole vielä keksitty. Ei edes hidastamisen. Hidastamisesta tuli mieleeni joskus kauan sitten lukemani scifi-novelli. Kirjoittajan nimeä en millään saa päähäni. Siinä kuitenkin joku neropatti keksi laitteen, millä ajan kulumista voi hidastaa. Hidastaa siten, että laitteen käyttäjän aika etenee normaalisti, kaikkien muiden hidastuu sadasosaansa. Tietysti muuan kelvoton rosmo varasti laitteen, hidasti ympäristön ajan, ryösteli pankit, koruliikkeet, viinakaupat, you name it. Mutta kuinkas ollakaan, kun kelmi oli saanut saaliin piilopaikkaan, ja yritti palauttaa ajan ennalleen, laite ei toiminutkaan. Eli mies joutui viettämään loppuelämänsä erittäin monikertaisessa slow motion-yhteiskunnassa. Opetus lienee vanha ja tuttu: Paha saa aina palkkansa.

  Kevät lähenee, väistämättä. Kiihtyvällä tahdilla päivä pitenee. Mitä kujeita se tuo tullessaan? Aikanaan sekin tiedetään.

  Perjantaina saatiin Elinan kanssa labrakierros tehtyä. Kaikki suijui mallikkaasti. Aamulla menin jo kahdeksaksi äidille. Vahdin, että hän käy suihkussa, sohauttaa purkkiin pissanäytteen, eikä syö mitään. Sitten kaupungin sairaalaan. Verikokeeseen ja sydänfilmiin kutsuttiin vain pari minuuttia yli varatun ajan. Plussaa siitä. Sitten ilmoittautumaan keuhkokuvaan. Ainoastaan viitisen minuuttia jouduttiin vuoroamme odottamaan. Tiskillä paljastui, että terveydenhuollossa oli ollut, on edelleen, vakavia tietojärjestelmäpulmia. Jos Elina olisi saanut lähetteen röntgeniin pari päivää tapahtunutta myöhemmin, sitä ei näkyisi missään. Mutta nyt sai hoitaja, vaikka sitä ei omalta koneeltaan löytänyt, soitolla varmistettua asian. Hän neuvoi meitä menemään toiseen kerrokseen, odottamaan aulassa. 
  "Käyn vain tulostamassa lähetteen, tuon sen sitten teille", jatkoi ystävällinen hoitsu.
  Niin tapahtui. Kuvantamisessa vain jokunen minuutti odotusta, sitten äiti rötgeniin. Täydet pisteen Lahden terveydenhuololle, toiminta sujui kiitettävästi, ainakin meidän kohdallamme.
  Mutta koska ei olla Strömsössä, ei lääkärin soittoajan sopiminen enää onnistunutkaan. Pääsin kyllä melko vaivattomasti läpi ajanvaraukseen, mutta tietojärjestelmäongelmien vuoksi aikaa ei voinut varata. Käskettiin soittamaan seuraavalla viikolla uudelleen. Toivotaan, että ajan ja yhteyden lääkäriin saamme pian.

  Eilen käytiin aamulla hiihtämässä perhelenkki pariin kertaan. Tänään mennään ehkä päivällä jäälle sivakoimaan. Minä kävin aamulla sianpieremän aikaan sauvakävelemässä 6.5 km.
 Kaivoin eilen esiin Small Faces-bändin kokoelma-albumin digidaalisen musiikkikirjastoni takahyllyiltä, kopioin sen puhelimeen. Niinpä pääsin aamulenkillä nauttimaan mm. "Itchycoo Park"-biisistä. Hieno kappale, mitäpä muuta siitä sanomaan.

  Kohta alkaa miesten viestihiihto. Kai sitä tulee seurattua. Kunhan äidin tavoitan puhelimeen, kuulen, mikä on hänen vointinsa, päätän, lähdenkö tänään Lahdessa käymään.
  Iltapäivällä pelaavat Suomi ja Ruotsi lätkää. "Klassikko", sanovat innokkaimmat. "Matsi matsien joukossa", sanon minä. Mutta katsotaan, mikäli ei tule muuta tähdellisempää.

  Hienoa talvikeliä näyttää ennuste alkavalle viikolle. Pakkasta reiluhkosti, aurinkoa lähes joka päivä. Pitää käydä latuja hinkkaamassa, nyt ovat olosuhteet parhaimmillaan. Onneksi ollaan tilanteessa, missä olympialaiset eivät ohjaa minua, vaan minä ohjaan olympialaisia. Tietysti siinä mielessä, että päätän mitä katson, millon katson. Muinoin oli siten, että jos jäi joku lähetys väliin, alkoi pää savuta, mieli mustua, tavarat lennellä. Ei ihme, että verenpaine pysyy nykyään maltillisemmissa lukemissa.

Tällasia näkymiä ensiviikolle luvassa.

  Ps. Oikolukiessani juolahti mieleen, että tuossa mainitsemassani scifi-novellissa taisi homma mennä niin, että laite ei hidastanut ympäristön aikaa, vaan nopetti käyttäjänsä ajan satakertaiseksi. No, sama asia, ei jutun juju miksikään muutu.

MÄ MAALAISPOIKA OON

  Eilen palattiin kotiin. Vielä seisoi ennallaan, vanha rivitalo kallell..., eikäku ihan suorassa. Kotoutuminen sujui rutiinilla.

  Kun tätä kirjoitusta aloitan, on kello 5:45. Tv on olohuoneessa auki, äänen taso maltillisilla lukemilla. Kohta alkaa Suomen ja Saksan välinen jääkiekkomatsi. Olen jo käynyt suihkussa, hakenut ja lukenut lehden.

  Eilen, kun ajeltiin vitostietä kohti Hollolaa, tuli mieleeni, että mä maalaispoika oon. Reilusti yli kuudestakymmenestäkuudesta ikävuodestani olen asunut vain alle neljä vuotta kaupungissa. Ensimmäiset yli kolmetoista vuotta kuluivat Anttolassa, niistä kymmenen saaressa. Sitten vajaan kahden vuoden piipahdus Mikkelissä, takaisin Anttolaan. 1974 muutto hetkeksi Lahteen, pian Hollolaan, missä ollaan siitä asti viihdytty, no, ainakin pysytty. Väliin oli vajaa vuosi nuoruudesta Saksassa, Weiblingenissa. Ei se kyläpahanen tainnut kaupunki olla. Tai ehkä oli, en viitsi tarkistaa, koska tämä ei asioita miksikään muuta. Sitä, että olen maalaispoika.

  Nyt pitää hyökätä katsomaan ensimmäistä erää.

  No niin, 2-1 johtaa Suomi. Molemmille komea ylivoimaosuma, meille  survottu johtomaali. Hallinat kyllä Suomella. Eiköhän tästä hyvä tule?!?!

  Vielä tuohon maalaisuuteen. Mitäs väliä sillä, missä asuu. Tai jollekin on. Toinen saattaa vannoa kaupungin perään, mitä isomman, sen parempi, toinen ei suin surminkaan lähtisi ihmispaljouden keskelle asumaan. Meillä ollaan välimaastossa; Suomen näkökulmasta kohtalaisen suuri kaupunki muutaman kilsan päässä, kosolti palveluita kivenheiton etäisyydellä, vielä enemmän, jos muutaman kerran nakkaa. Toisaalta, ei Suomessa edes isoja kaupunkeja ole, pääkaupunkiseutua lukuunottamatta. Eikä maalaisuus enää ole junttimaisuutta. Juntti saataa olla, monesti on, kaupunkilainen. Melko tyytyväinen olen kaupunkimaisen kunnan asukkaana.
  Tuosta asumispaikkaluettelostani pitää huomioida, ettei Anttola siellä asuessani ollut vielä osa Mikkeliä, vaan oma pieni kuntansa, sivistyksen musta aukko, kulttuurin takapajula, kylähullujen luvattu kunta. Ja tuossa on ainakin puolet totta, eli kylähullut sanan positiivisessa merkityksessä, sen syvemmälle vanhan Anttolan luonteeseen pureutumatta.

  Nyt kutsuu 2. erä.

  Missasin Eeli Tolvasen yv-maalin, kun keittelin aamupuuroa. Lasse Kukkonen sipaisi vielä neljä-yhteen. Lassehan ei välttämättä ihan joka kaudella pääse maalin makuun, ainakaan maajoukkueessa.

  Vielä yksi huomio maalaisuuteeni. Anttolassa lapsuuden ja nuoruuden asuneena, kansakoulun alaluokkien koulumatkat (viitisen kilsaa sivuunsa) hiihtäen tai soutaen tehneenä, olen nykyään tilanteessa, missä kotona asun maalla, mökillä kaupungissa, kiitos kuntaliitoksen. Täytyy tunnustaa, että en Avokkaassa tunne itseäni urbaaniksi. En myöskään Hollolassa landepaukuksi. Ei asuinpaikka miestä tee, ei asuinpaikasta miestä tunneta. Paitsi ehkä laihialaisen muoviämpärijonossa, tai lappilaisen tuppiringissä.

  No niin, kahvit, puurot mahassa. Hilppakin nousi ihmettelemään Suomen johtoa. Taas täytyy keskeyttää; 3. erä alkaa.

   Saksa kavensi kolmannen alkupuolella, sai intoa ja hallintaa, mutta Suomi ratkaisi homman taas kerran upealla yv-osumalla. 5-2, ei kuitenkaan vetäny sanattomaksi. Mutta Eeli Tolvasen saldo, 1+3, oli vakuuttava.

  Hilppa menee yhdeksäksi hammasteknikon kidutuspenkkiin. Vien hänet terveysasemalle, lähden käväisemään Elinan luona. Pakko piipahtaa päivittäin, hänen kuntonsa mennyt melko nopeasti siihen malllin. Huomenna labraan, sitten odottamaan tuloksia.
  Tänään on naisten kymppi ja eiliseltä siirretty naisten ampumahiihto, noin menestystoiveiden kannalta. Katson, mitä ehdin, jos en ehdi, en katso. Siinä olympia-asiaa pähkinänkuoressa.

   Toivottavasti tuonne kaupungin vilinään pian on mahdollista taas mennä. 

NO MADE, HOWEVER SOME PERCHES

  Matka on jatkunut maanataihin, pari vuorokautta vielä jäljellä. Ilmat jatkuvat kelvollisina. Olympialaisia sivusilmällä, väliin ihan täsmäkatseella, ollaan seurattu.
  Eilen hakkasin katiska-avannon auki. Ei kalan kalaa! Vaihdoin "nielujohteen" kuorituksi rungoksi. Haneli valotti, että mitä valkoisempi johde, sitä paremmin matikat sitä seuraavat.
  "Monet matteet ku on sokkeita, tahi puolsokkeita, ni ne lähtöö heleposti tuollasen valakeen riuvun johatukseen" velj'-poeka vielä täsmensi. "Voep olla, jotta siun katsikais ei oekee pyyvä, ku siin'ei oo aetaverkkoo".
  Niin voi asia olla. Pitänee sijoittaa kunnolliseen katiskaan. Satkun pintaan ne niistä vissiin pyytävät.

  Eilen ei hiihtämässä käyty, mutta käveltiin Hannilan Hannun kanssa Leppäniemen kupeelle pilkille. 18-20 senttiä oli jään vahvuus. Rautajäätä kaikki, joten hyppiäkin kestää.
  Puoleen tuntiin ei pilkkiessä nykinyt kuin yläpäästä. Sitten hieman sivummalle siirtynyt Hannu sain ahvenen, pienen. Kohta tärppäsi toinen, kokoliaampi. Me mentiin Hilpan kanssa Hannun lähituntumaan, kairasin meille reiät, pilkit pyyntiin, kahden toukan taktiikalla. Kaksi toukkaa oli osoittanut toimivuutensa naapurin isännän pilkissä.
  Hannu veteli ahvenia harvakseltaan ylös. Suurin osa oli läpinäkyviä, jokunen isompi joukossa. Pian alkoi minunkin siimani päässä tapahtua. Ensin kolme onnetonta, sitten keskipannun ahven, taas pieniä sinttejä.
 Puolisen tuntia noilla avannoilla kuvia uitettiin. Parikymmentä kalaa yhteensä saatiin jäälle asti. Viisi niistä oli paistikalan kokoisia, loput tiputettiin takaisin avantoon. Lähtivät jopa uimaan, jokainen. Kasvakoot edelleen, mitäs me kettuja ja variksia syöttämään. Tai korppeja.
  Hannu antoi omat paistikalansa meille, joten maukasta iltapalaa syötiin, ja tuoretta. Ei ollut kymäketju katkennut, ei.

  

  Aamu valkenee hiljalleen.Tuvan uuni lämpiää viimeistä kertaa tällä reissulla. Jenni Rukajärvi sai pronssia vaikeissa olosuhteissa. Aamukahvit juotu, kohta saa vedettyä hiilet uunista, voi laittaa ison vesikattilan hellalle lämpiämään. Lunta on ripotellut pari sentti, pakkasta on neljä astetta, ei tuule. Oiva olosuhde lähteä kohta hiihtämään.

  Kai päivemmällä on kakkoskanava päällä. Sauna pitää ip. valmistella, lämmittää myös.

  Huomenna varmaan mennään samalla kaavalla, paitsi ettei lämmitytä tuvan uunia, eikä saunaa.

  Keskiviikkona toimeudutaan lähtöön heti aamupuoleen. Haetaan äiti Piskolasta, sörnäytetään Päijät-Hämeeseen.
  Hyvin on Elina kylässä viihtynyt. Pari pientä kommelusta on kuulemma sattunut, mutta ei mitään vakavampaa. Perjantaina hänet paimennan moninaisiin kokeisiin. Sitten tilataan soittoaika lääkäriltä, odoteaan diagnoosi, tehdään ratkaisuja niiden perusteella.

  Tänne mieli palaa pian palata. Palaa palata, hauskaa tämä suomen kieli. Niin, viimeistään maaliskuun alussa on halu ja toive Anttolaan palata. Toivotaan, että siihen tulee mahdollisuus.