GREETINGS FROM CAPITAL AND RUIKKU

  Eilen oltiin Helsingissä. Pikakomennuksella. Iiriksellä oli nuhaa ja köhää. Aija-mummo oli häntä kaitsemassa maanantaina, me eilen. Ei tytöllä kuumetta ollut, ja ihan terhakkana oli. Ulkonakin käytiin, pariin otteeseen.

  Minä sörnäytin päivällä visiteeraamaan ystävääni Ruikkua. Mies tarvitsi apua tulostinasioissa. Se oli tietysti vain oheissyy; häntä tapaamassa olisin käynyt joka tapauksessa.
  En koskaan ollut virittänyt tulostinta tulostamaan langattomasti kuvia mobiililaitteesta. Oma jahuamisensa asiassa oli; outo tulostin, outo puhelin. Onneksi miehet olivat sentään tuttuja. Tietyistä syistä homma jäi puolitiehen, perehdyn asiaan kotona, annan sitten Ristolle koulutuksen.

Kova oli yritys, kuten kuvasta huomaa.

  Taka-alalla näkyvältä Ruikun luomalta patsaalta on valitettavasti jäänyt yläosa pois kuvasta. Sillä on nimittäin miekkakalan pää!

  

  Oli mukavaa Ristoa taas nähdä, menneitä snadisti muistella. Miehellä on taas uusia ideoita Ruiku Roses-rintamalla etenemässä. Toivottavasti jaksaa saattaa ne loppuun asti. Sain mukaani yhden uuden, ei vielä aivan valmiin, mallin: TRUMP-uistimen. 

    Ne ovat mesingistä valettuja, ja Ruikku on niitä värittänyt öljyväreillä, jonka jälkeen paistanut uunissa. Värimalleja oli useita. Samoin tekstit uistimen kyljissä ja takapuolella vaihtelevat. Ne ovat yleensä Trumpin suustaan päästämiä sammakoita. 

  Pakkohan tähän on vielä liittää kuva Ruikusta....

....ja tuplaselfie mallia 2018.

  Kyllähän Risto varsinainen persoona on, ja taiteilija. Ainakin kymmenen kitaraa, piano, urkuharmoni, sähköurut, haitari, siinä hieman soitinvalikoimaa. Hänen tekemiään patsaita, pieniä ja isoja, uistimia, tarve-esineitä, sormuksia, kitaran volyyminuppeja, puukon heloja, ties mitä, lojuu pöydillä, tuoleilla, pianon päällä, ikkunalaudoilla, lattialla, you name it. Ja seinillä tauluja, tosin ne eivät ole isännän luomuksia. Kuten olen tainnut aiemminkin todeta, en ahnehdi asunnon siivousta pölyjen pyyhkimisineen.

  Iiris oli tosiaan ihan pirteänä, ei enää juuri yskinyt, nenässä vähän kirnusi. Varmasti tänään jo menee päiväkotiin. Leikit tytöltä kävivät entiseen malliin. Luki meille kehittämiään satuja. Jotkut olivat melko pitkiä, muutaman parin lauseen mittaisia. Kaikki kuitenkin päättyivät lauseen: "Ja sen pituinen se." Meidän molempien tukat täytyi kampaaja-Iiriksen laittaa. Ja moneen kertaan. Hän toi aina jonkun satukirjoistaan työn alla olevalle, ja pyysi tätä valitsemaan teoksesta sopivan tukkamallin. Niinpä minä sain hyväksi lopuksi lähteä kotimatkalle Niiskuneiti-lookissa.

Tässä Iiris odottaa iloisena spagettiannostaan.

  Puoli viiden kantissa, kun Joni oli tullut kotiin, lähdettiin ajelemaan kohti Hollolaa. Turvoksissa on moottoritie arkena töiden loputtua, molemmat kaistat täynnä melkein Lahteen asti.

  Se oli eilen, tänään on tänään. Kohta on laitettava kahvi valumaan. On siivouspäivä. Ja illalla Sibeliustalo sekä Tuomari Nurmio kutsuvat. Välillä on vielä käytävä Elinaa moikkaamassa. Sisältöä riittämiin, eläkeläisen tarpeisiin. Huom. Runomuoto on tahaton.

KANNATTAAKO KUSTA VASTATUULEEN?

  Vaalit oli ja meni, ei tullut toista kierrosta. Se oli odotettavissa. Pikkasen ipottaa, eli ainakin ihmetyttää, että Huhtasaari sai kolmanneksi eniten kannatusta. En ihan jaksa tajuta, miksi Satakunnassa joka kymmenes (10,1 %) ja Hämeessä liki yhtä suuri osuus (8 %) äänestäjistä oli Huhtasaaren kannalla. Paten neljäs sija oli ehkä ymmärrettävämpi. Noin niin kuin minun  ajatusmaailmani läpi siivilöitynä. Ei kuitenkaan siten, että Pate minun ajatusmaailmassani olisi neljänneksi paras. Mutta ajatus siitä, että Pate on neljänneksi suosituin on ymmärrettävä. Ymmärsittekö? Ai ette. Ei se mitään, en minäkään.

  Elinan käytin lääkärissä perjantaina. Paitsi että en käyttänyt. Tai käytin Terveysasemalla. Juttu sujui seuraavasti: Menin hyvissä ajoin hakemaan monasti muistuteltua äitiä. Hän oli terhakkana vetämässä siistimpiä housuja jalkaansa. Mikäsä siinä, housut ylle, kengät jalkaan, takki niskaan, myssy päähän, vanttuun käteen, avanti! Parkkipaikka löytyi kivuttomasti lähistöltä, joten lääkärin oven edessä istuttiin melkein puoli tuntia ennen h-hetkeä. Muiden lääkäreiden tiloihin ihmisä kutsuttiin harvakseltaan sisään, Elinalle määrätty ovi pysyi visusti kiinni. Kun sovittu aika oli mennyt kymmenisen minuuttia yli, kysäisin viereisestä ovesta asiakasta kutsumaan tulleelta henkilöltä, josko hän tietäisi, onko jotain vialla, kun ei mitään kuulu, ei näy. Hän kysyi nimen, meni huoneeseensa, tuli pian takasin, sanoi:
  "Xxxx Yyyyyy on tänään sairaana, menkää kysymään ajanvarauksesta."
  "Ne on tietysti soittaneet äidille, olisivat peruneet ajan, mutta hän ei ole kuullut", ajattelin.
  Me köpöttelimme samassa kerroksessa sijaitsevaan ajanvaraukseen. Vuoronumero käteen, odottelemaan. Seinällä oli ilmoituksia, joissa pahoiteltiin vuodenvaihteessa alkaneen tietokantojen yhdistämisen aiheuttamia viivästyksiä ajanvarauksessa. Viivästystä, tai ei, puoli tuntia odoteltiin. Kun pääsin luukulle, käytin Elinan kela-kortin lukijassa, kerroin asiani, sanoi virkailija heti:
  "Kyllä hänelle soitettiin, annettiin uusi aika!"
  Eli äiti ei muistanut saman päivänä tullutta puhelua. Minun varoitteluni lääkäriajasta kyllä muisti, koska oli sonnustautumassa parempiinsa, kun häntä meni hakemaan.
  Viikon päästä maanantaina on sitten uusi aika. Minä muuten kysyin perjantaina, että eikö siellä ole minunkin yhteystietoni Elinan lähiomaisena ylhäällä?
  "Ei ole tietokantojen yhdistämien vuoksi vielä näkyvillä", oli vastaus.
  "No laittakkaa nyt. Ja mielellään kaikki asiointi minun kauttani", pyysin.
  "Ok." Hän otti tietoni ylös. "Nyt sen pitäisi toimia niin."

  Eihän tuossa mitään isompaa päässyt tapahtumaan. Pari tuntia kaiken kaikkiaan meni elämästämme turhanpäiväiseen touhuamiseen, miltä olisimme välttyneet, jos äidin muisti olisi entisellään, tai jos tietokantojen yhdistäminen olisi sujunut rivakammin. Mutta parituntinen on yksi hyttysen pissa Alantissa kaikkien elämän varrella tehtyjen turhanpäiväisten touhuamisten rinnalla. Ainakin minun kohdallani.

  Tästä tietojenyhdistämisjutusta tuli mieleeni seuraavaa: Päivittäin näkee, kuulee, lukee, ihmisten valituksia ja katkeruutta palveluiden sähköistymisen vuoksi. Sellaisiltakin ihmisiltä, joilla on kaikki mahdollisuudet ja kyky (pienellä opettelun vaivalla) käyttää sähköisiä palveluita hyväkseen. Niin se vain on, että maailma muuttuu. Siirroskaudet aiheuttavat aina hankaluuksia ja vastahankaa. Eri mieltä saa olla, kapinallisuutta kannatan ja kunnioitan. Mutta kannattaako tieten tahtoen kusta vastatuuleen? Miehillä siinä kastuvat vain kintut. Mitä naisimmeisille tapahtuu, sitä on osaa sanoa. Koska en osaa mieltää selkeästi tapahtumaa, naisen vastatuulen kuseskelua.

Oletan, että Muumi Papan mäkiauto ei kuvassa kulje toivotulla tavalla.

  Koska itse en halua kastella lahkeitani, en ole ollenkaan katkera ja kitkerä tuosta tietojenyhdistämisestä, tai sen aiheuttamasta mitättömästä haitasta. Kunhan homma saadaan tehtyä, toimii kaikki paremmin jokaisen kohdalla. Sellaisenkin, joka ei yritä voittaa kevennysreissullaan ilmavirtojen vastusta,. 

  Hieno älyrannekkeeni on parina aamuna toiminut oivallisesti; on mitannut matkan ja askeleet aamulenkeillä oikein. Ainakin hyvin lähelle oikeaa, ymmärtääkseni. Mutta kun tänä aamuna käytiin hiihtämässä, en muistanut yhdistää laitetta puhelimeen ja gps:ään. Oli vain normaali aslelmittaus päällä. No, eihän värkki tunnistanut hiihtopotkuja askeleiksi. Eli monen kilsan sivakointi ei näkynyt tiedoissa. En tiedä, auttaako gps:ään yhdistäminen ja "Start jogging-toiminnon" käynnistäminen mittaamaan tuloksia ja kulutusta? Aika ja kokeilu näyttävät. Opissa se on variksen poika tuulessa, ja Lehkosen poika älykellon kanssa ilman kunnollista manuaalia.

AKTIIVISTA AAMUA

  Eilen oli sellainen "vesjpaiste", että ei viitsinyt juuri nokkaansa ulos laittaa. Niinpä tutustuin minulle suoraan Kiinasta toimitettuun aktiiviranneke/älykello-vempeleeseen. Sorruin näet sen tuossa joulujen välissä tilaamaan. Mainoksen uhrina. Pukkasi jollekin sivustolle sellaisesta mainoksen, minä onneton raukka siitä kimmokkeen saaneena, joutilaisuudessani googlailemaan eri vaihtoehtoja. Päädyin CUBOT S1-merkkiseen laitteeseen, hinta jotakin 57 €, toimitus nelisen egeä, tulli 15,09 €. Pari päivää sitten sen sain sitten noudettavakseni postista.
  Aamulla intoa täynnä laitetta tositoimissa testaamaan. Normaaleista aamulenkeistä dallasin pisimmän version, n. 8 kilsaa, kartalta sovelluksen avulla mitattuna. Kun kiekka oli tehty, uteliaana tietoja purkamaan.
  Ensin aika: 1h 24 min, loppuvenytyksineen. Normaalia tulos.
  Sitten askeleet, matka, sekä kulutettu energia: 7102 askelta, 5,08 km, sekä 202 kilokaloria.
  "Mitä helvettiä?!?!", minä tuumasin. "Ei tuo ole sinne päinkään!"
  Kävin suihkussa, keittelin kahvit ja puurot. Aamupalan jälkeen aloin tutkia asiaa tarkemmin. No, huomasin, että vaikka kokonaisaika oli rannekkeessa ihan oikein, niin puhelimen sovelluksessa, minkä avulla tiedot puretaan, oli liikunnan kokonaisajaksi tullut 58 minuuttia. Eli yhteys GPS:iin oli pätkähtänyt. Jaa, jaa, mistähän moinen johtuu? Minen tiijä. Väärin en edes minä ole pystynyt toimimaan, koska laite pelittää itsekseen, ilman eri komentoja, kun yhteys on olemassa. Näinköhän tulin taas mennenneeksi retkuun, kun muistanut totuutta. Sitä, että köyhällä ei ole varaa halpaan!

  No, ei heitetä vielä kirvestä kaivoon, ranneketta kloaakkiin. Seurataan tilannetta, tehdään lisää lenkkejä.

  Viime yöksi laitoin rannekkeeseen uni-asetuksen päälle. Aamulla se kertoi seuraavaa.
  -sleep hours: 6 h 48 min
  -deep sleep lenght: 2 h, 55 min
  -light sleep lenght: 3 h, 53 min

  Mistä älyihme nuo luvut tempaisi? Ja millä kriteereillä? Mielestäni nukuin ihan kunnon unta, minkä nyt kertaallen kusella käväisin. Tuohonkin asiaan pitää perehtyä. Siihen, millä perusteella ja miten ranneke unen laadun kontrolloi.

  Laite ilmoittaa puheluista, tekstareista, whatsappeista, meseistä, etc. Kun minulle tulee vaikkapa puhelu, ranneke tärisee hetken, näytölle tulee numero tai yhteystieto. Se näkyy muutaman sekunnin, eikä jää talteen, eli jos ei tietoa ehdi heti nähdä, ei sitä saa kellostaan uudestaan esille. Tiijä häntä, miten tarpeellinen tuo toiminto ylipäätään on. Tai tiijän kuitenkin; ei kovin, ainakaan minulle.

  Sykkettä laite mittaa myös. En ole toimintoa kokeillut. Kyllä tiijän, sykkiikö sydämeni. Ja jos ei syki, ei oo väliä tietääkään. Vitsi, vitsi. Pitää sykemittaustakin kokeilla, joskus. Vaikka en kukaan pro olekkaan, kuntoilussa. Enkä vedä itseäni äärirajoille lenkeilläni.

  Rannekkeella voi myös hallinoida puhelimen musiikkisoitinta sen verran, että voi sen panna päälle, sammutaa, hypätä seuraavaan tai edelliseen kappaleeseen. Liekö tarvetta? Ehkä, jossain tilanteessa.

  Jos tämä ostos alkaa toimia, niin kuin sen pitää, kuin on luvattu, voi siitä olla hyötyäkin. Siihen voi asettaa tavoitteitaan, seurata, että ne toteutuvat. Eli se antaa motivaatiota ja tietoa suorittaa tarpeellinen määrä kuntoilua. Vyötärönseutu kun tuppaa helposti levenemään, jos liikunta jää vähälle. Eritoten, jos erehtyy, kuten usein tapahtuu, herkkupaloista nauttimaan.

  Pitää systeemiin totutella, opetella, kokeilla ja oppia. Ainakin puhelimen akku kuluu aika nopeaan tahtiin, mikäli yhteys rannekeeseen on kaiken aikaa päällä. Aika näyttää, nakkasinko rapiat 70 egeä Kankkulan kaivoon. Jos nakkasin, toivottavasti Tippavaaran vanha isäntä ne pelastaa.

  Että näin aktiivista elämää Hollolassa vietetään. Minä aktivoin tänään itseni viemään Elinan puoli yhdeksi lääkäriin. Saadaan vähän osviittaa siihen, mikä on tilanne. Toivottavasti ei ihmeempää löydy. Muistin heikkenemiselle tuskin voi enää mittään tehdä. Ja toivottavasti ei määrätä monia lääkkeitä. Verenpainelääke on ollut ainoa, mitä äiti on napsinut. Kunpa senkin voisi jättää pois. Mutta tuskin. Pitää vaan vahtia tarkkaan, että hän määrätyt pillerit ottaa. Ostin joskus kesällä dosetin, mutta äiti on senkin onnistunut hävittämään. Jos lääkkeitä tulee, voi olla, että päivittäinen kontrolli käy tarpeelliseksi. Katsotaan sano silmälääkäri.

MIKÄ ON UUTINEN?

    Alkuun ehkä liian yleistävä ja omaan näkemykseeni perustuva käsitys siitä, mikä on uutinen:

  "Mies hukkui jäihin" ei ole uutinen. "Kokenut jäälläliikkuja hukkui jäihin", tai "Kokematon jäälläliikkuja hukkui jäihin" ovat uutisia.

  "Mies raiskasi nuoren naisen" ei ole uutinen. "Turvapaikanhakija raiskasi nuoren naisen" tai "Raiskaustuomiosta aiemmin rangaistu mies raiskasi nuoren naisen" ovat uutisia.

  Uutiset ovat raadollisia. Uutisotsikot etsivät aina tavanomaisuudesta poikeavan sanan, ilmaisun tai lauseen, tai ovat johonkin ryhmään kohdistuvia. Eihän uutinen muuten myy. Tämä on uutispuuroa sanan uusiomerkityksessä.

  Sitten pieniä tapahtumia lähimenneisyydestä niihin liittyvine ajatuksineen. 

  Äiti-Elina kävi meillä sunnuntaina, mm. syömässä lohikeittoa. Kun hänen ruokailuaan seurasin, tuli mieleeni, että jos joku tykkää pitkistä loinaista, pyytäköön Elinan seurakseen. Keittolautasellisen tyhjentäminen yhden voileipäpalan kera kesti reilun puolituntisen. Mutta kaikki upposi, se on pääasia!

  Eilen oli auton kaksivuotishuolto. Ei ihmeitä, normaalit toimenpiteet. Kun palasin iltapäivällä auton hakureissulta kotiin, päätin korjata rikkoutuneen puuhenkarin. Se on henkari, missä yleensä roikkuu kulloinkin käytössä oleva ulkoilupukuni. Eikä se ole mikä tahansa henkari!

  Vasemmlla lukee:

  FRIITALAN NAHKA OY.

Ulvila

Ja oikella:

SAVON URHEILUKESKUS OY.

Mikkeli

    Savon Urheilukesku Oy-niminen liike toimii yhä Mikkelissä. Se kertoo harjoittavansa  Urheiluvälineiden ja polkupyörien vähittäiskauppaa. Googletus paljasti, että kaupparekisteriin firma on merkitty 16.12.1949. Miltä ajalta henkari on, sitä en tiedä. 1950-, tai 1960-luvuilta, luulen.

  Kapine oli koottu nauloilla, joista yksi oli löystynyt seurauksella, että poikkipuu irtosi toisesta päästään. Nyt ripustin on uutta ehompi, kun vaihdoin naulojen tilalle ruuvit.  

  Melko pitkä alustus siihen, että henkaria korjatessani sain taas selkäni kipeäksi. Joku väärä liike varmaan kivun aiheuttaa. Jos selkäoireista tulee jokaviikkoisia, on kai syytä olla huolissaan?

  Lopuksi henkariepisodiin: "Peppen henkari hajosi" ei ole uutinen, "Peppen legendaarinen ja arkaainen Savon Urheilukeskus-henkari  hajosi" on.

  Tänä aamuna ajelin Lahteen hoitamaan äidin kauppa-asiat. Selkä on yön aikan hieman vertynyt, hyvin pystyy liikkumaan. 

  Elinalla huomasin hänelle tulleen kirjeen. Joltain Finkraftilta se oli. Avasin, ja kas kummaa, äiti oli vaihtanut energian toimittajaa! Minä kyselemään, että miksi sinä tällaista olet mennyt tekemään. Hän hyvä ettei suuttunut, kun asiaa tivasin. Väitti, että ei ole mitään sopimuksia tehnyt. Eli ei muistanut tapahtumaa. Samalla minulle selvisi, miksi olin joku aika sitten löytänyt Elinan kelakortin puhelinpöydältä. Oli siitä katsonut puhelinmyyjälle sotunsa. Jo tuolloin utelin, että miksi kortti on puhelimen vieressä, mutta ei äidillä ollut minkäänlaista muistikuvaa..

  Kotiin palattuani soitin Finkraftin asiakaspalveluun, selvitin asiani. Ystävällinen naisihminen kertoi, että ei voi asialle minun pyynnöstäni tehdä mitään. Sovittiin, että laadin valtakirjan, allekirjoitutan sen Elinalla, lähetän sähköpostilla, niin he ryhtyvät toimiin.

  Ihan asiallinen sopimus se varmaankin on, mutta minusta ei ole mitään järkeä tehdä kahden vuoden määräaikaista sähködiiliä tässä vaiheessa. Varsinkin, kun entisestä menee lasku suoramaksuna. Uuden kanssa joutuisi taas taistelemaan, koska pienituloisen eläkeläisen laskuja ei ole aina helppoa saada suoramaksuiksi.  

  Toivottavasti asia hoituu siten, että äiti ei jää ilman sähköä. Siitähän se soppa syntyisi! Voi olla, että vaikka jokainen uusi sopimus ei ole soppa syntyessään, tämä liittymäsekoilu on.

  Nämä lähimenneisyyden muistelot näyttävät olevan Elina-painotteisia. Sellaista se, kun ihminen ikääntyy ja haurastuu.

  Meillä on nyt -15 pakkasta, aurinko paistelee. Hilppa lähti vähän kävelylle, minä säästän selkääni huomiseen hiihtoon. 

  Nyt olen saanut tämänkertaisen asiani näytölle. Laitan sen siis matkaan, lataan kahvikeittimen valmiiksi, kellistyn hetkeksi sohvalle kirja nokkani edessä.  

SUNNUNTAISUOMALAINEN

  Päivän Etlari uutisoi, että Sunnuntaisuomalainen täyttää 20 vuotta. Sunnuntaisuomalainen on lehden sunnuntaipainoksen keskelle sijoittuva osio, missä on kultturisivuja, vakioblogeja, kirjoituksia aikamme ilmiöstä, henkilökuvia, etc. Kirja-, teatteri-, leffa, ja levyuutuksia liitteestä tulee bongailtua, muuten en kovinkaan tarkasti sitä lue. Kuten en muutakaan osaa lehdesta. Lue tarkasti. Kun urheilu-uutisetkaan eivät isommin enää kiinnosta.
 
  Osion nimi herätti minut pohtimaan, millainen on keskiverto sunnuntaisuomalainen? Onko sellaista ylipäätään? Koska suomalaisten pyhänvietto taitaa jakautua niin moneen eri tapaan, että suurta enemmistöä on turha hakea. Ennen kansa heräsi saunapuhtaaseen sunnutaihin, meni kirkkoon, tai kuunteli hartauden, kohta perään "Musiikkia lepopäivän ratoksi", jotkut "Musiikkia rattopojan levoksi", radiosta, lepäili, latautui tulevaan työviikkoon. Eivät tietysti kaikki, mutta suuri osa väestöstä.
  Nykyään osa, aika pieni sellainen, tekee yhä niin. Osa menee duuniin. Muutamat käyttävät päivän kuntoiluun, eräät löhöilyyn. Kiireiset työssäkävijät joutuvat ehkä suorittamaan viikkosiivousta. Lapsiperheet puuhaavat lapsien kanssa. Jotkut harhautuneet voivottelevat edellisen päivän juhlinnan aiheuttamaa oloa, jotkut alan ammattilaiset korjaavat sitä tietoisina siitä, että edestä se kuitenkin löytyy. Niitäkin on, jotka etsivät tyhjillään olevia koteja, autioita liiketiloja, ryöstääkseen niistä kaiken realisoitavissa olevan irtaimiston. Tai tekevät muita konnuuksia. Tai ainakin suunnittelevat niitä.
  On varmasti toisiakin sunnuntaipäivän viettotapoja, edellä mainitut nyt tulivat ensiksi mieleen. Vaan valitseppa noista keskiverto sunnuntaisuomalainen.

  Meidän pienoisperheemme sunnutaisuomalaisuus on tänään ollut, ja tulee olemaan, seuraavan kaltainen: 
  Aamupalan hieman sulettua lähdettiin hiihtämään. Pari kertaa Tapanilan perhelenkki kierrettiin hyvissä olosuhteissa, oivassa säässä; kuusi pakkasastetta, latu jäiseksi liippaantunut. Sitten suihkuun. Nyt kirjoitan tätä tilapäivitystä. Hilppa valmistelee lohikeittoa. Minä lähden pian hakemaan Elinan meille keittoa syömään. Sitten varmaan pötkötellään hetki, kaikki kolme. Sen jälkeen päiväkahvit. Kohta ne hörpittyämme vien äidin takaisin Lahteen. Palattuani katsotaan joku tallenne ennen illan muutamia kiinnostavia tv-ohjelmia. Välissä kevyttä iltapalaa; salaattia ja Hilpan eilen loihtimaa ohrarieskaa munavoilla. Jossain kohtaa vielä pakollinen tuplaespresso mieheen, eikäku henkilöön.  Sunnuntaisuomalaisuus päättyy kohdallani tanskalaiseen dekkariin.

  Maanantaisuomalaisuuteen kuuluu auton huolta. Kahdeksaksi sen sinne vien. Ehkä käyn ennen sitä sauvakävelemässä, hiihtämään emme aamusta ehdi. Laduille saatetaan mennä iltapäivällä. Ennuste lupaa keskikovaa pakkasta, kevyttä lumisadetta. Kyllä siinä kelissä hiihdellä voi.

  Siitä viikko jatkuu eläkeläisarkisuomalaiseen tapaan; ei suuria odotuksia, elämää heiluttavia kohtaamisia, rutiineista poikeamaan pakottavia tapahtumia.

  Eilen tuli katsottua, ihan livenä, Putouksen aloitusjakso. Tai ei aivan kokonaan, ystäväni Ilu soitti, juuri kun sketsihahmo-osuus alkoi. Eli hahmoja en nähnyt, koska Ilun kanssa tuli varmaan puolituntinen poristua. Mutta pystyn kyllä elämään ilman niiden näkemistäkin.
  Mitä tuosta ohjelmasta muuta sanoisi? No, kolme uutta esiintyjää. Kuvaruudun alareunassa aika ajoin kulkevat twiitit kertovat, että jotkut ohjelmasta tykkäävät, jotkut ovat kuumeisesti odottaneet. Minusta se toistaa liiaksi itseään. Sketsit eivät ehkä ole takavuosien tasoisia. Eikä uutiskatsauskaan. Mutta vaikea on kai ohjelman formaattia muuttaa, jos sen aikoo Putous-nimellä tuottaa.
  Ehkä katson seuraavankin jakson, ehkä en. Mutta jos katson, niin tallenteelta. Lakisääteistä mainoskatkotiuhuuden ja keston rajaa hipova käytäntö ipottaa.

  Mitäpä tässä muuta. USA:ssa liittovaltion hallinto on jäähyllä, Trump vuoden peräsimessä, kurssi kapteenin mielestä vakaasti, jonkun toisen ajatuksissa ehkä vaappuen, kohti Trumplandiaa. Meillä vaalit lähestyvät. Säätila kylmenee kireäksi pakkaseksi muuttuen lämpöasteiseksi loppuviikosta. Ja mielessä kaihertaa kaipuu Anttolaan. Kaikki aikanaan, sano kreivi.

  PS. Lunta on näillä leveysasteilla ihan mukavasti, niin Anttolassakin. Oli sitä vuonna 2011 myös. Kuva maaliskuun 22. päivältä 2011.

2,5 %:n VARA KÄYTTÖÖN

  Edellisessä blogissani kerroin, että Anttolaan lähdetään tiistaina, 23. kuluvaa kuuta. 97,5 %:n varmuudella, lisäsin, sillä varaa lipsua pitää aina olla. No, nyt se vara oli tarpeen. Elinan kunto heilahtelee siihen malliin, että katsoin parhaaksi tilata hänelle ajan lääkärille. Kun lopulta pääsin läpi Terveysneuvoon, selitin asian, löytyi aika. Se on perjantaina, 26.1. Eli eihän ole mitään järkeä mennä tiistaina mökkiä lämmittämään, tulla perjantaiaamuna takaisin. Niin kova kuin palo saareen onkin, täytyy asiat priorisoida.
  Nyt näyttää siltä, että vuoden ensimmäinen mökkireissu toteutuu 6. helmikuuta. Muutamat jutut estävät tätä aikaisemman lähdön:
 - olemme ostaneet liput TUOMARI NURMION Helvetin ja taivaan väli-konserttiin Sibeliustalolle 31. 1.
 -Hilpalla on hammastarkastus 2. helmikuuta
 -minulla hammaskiven poisto 5. helmikuuta

  Eli 6. helmikuuta lähdetään. Edellyttäen, että äidin lääkärintarkastus ja oletettavasti sitä seuraavat labrakokeet ja niiden tulokset aiheuta matkaa siirtäviä toimenpiteitä. Varovaisena henkilönä arvioin 6.2. tapahtuvan lähdön todennäköisyydeksi 85 %.

  Silmäilin juuri Anttolan 10 päivän sääennustetta. Sunnuntaista alkaen povataan muutamaksi päiväksi liki 20 asteen yöpakkasia. Hyvää tekee jäille. Kyllä ne vahvovat, vaikka ovat nyt lunta päälleen saaneet, ja lisääkin on lupeissa.

  Vihoitellut selkä on tervehtynyt. Eilen käveltiin Kunnantalolle äänestämään, ihan pystyssä ja kivutta dallasin. Tänä aamuna kävin kevyen pakkaslumityön päälle sauvakävelemässä, eikä tuntunut missään. Eli ei selässä. Muuten tuntui mukavalta. Tänään ei taideta kuitenkaan laduille lähteä; lunta satelee vielä vähin, tuuleskeleekin. Mennään huomenna, kun ovat saaneet ajettua ladut luistaviksi.

  Hammaspaikan kävin korjauttamassa jo tiistina. Soitin piruuttani neljän maissa Akuuttiin. Siellä sanottiin, että tule saman tien hammaspäivystykseen. Minähän menin. Tunnin jonotus, parahultaiseti Seura-lehden koko aukeaman ristikon verran. Nyt on hampi kunnossa, mieli hyvänä.

  Tarkkaavaisimmat ovat varmasti huomanneet, että pari päivää sitten aikatauluttamassani listassa on lähes kaikki mennyt persielleen. Hommat toki tehty, tai tehdään, mutta ei sinä ajankohtana, kuin olin ajatellut. Tuttua touhua, tuo aikataulun pettäminen, tuttua jo työuralta. Mikään kun ei tässä maailmassa tahdo sujua suunnitellusti. Ja jos sujuu, edes silloin tällöin, herää epäilys, että isompi katastrofi on jo oven takana. Se ero työelämään on, että nyt ei ole niinkään väliä, jos häränpyllyä nakkelevat suunnitelmat; ei ole tulossa sanktiota, myöhästymissakkoja, asiakaskatoja, ei edes mielenrauhan järkkymisiä. Eikä yöunien menetyksiä. Jos unet ovat vähissä, syy on muussa, kuin pettäneessä aikataulussa.
  Muistan toki rakennusprojektin luovutuksen joskus aiheuttaneen melko vähäunisisa kausia. Kumma ilmiö, muuten. Olipa työmaa-aikatulu kireä, tai sopiva, tai jopa väljä (mitä en kyllä muista koskaan tapahtuneen), niin aina tuli lopussa kiire. Oppi-isäni ja mentorini rakennusmestarin kurjaa virkaa aloitellessani, Niilo M., R.I.P., sanoi viisaasti, että jokaiseen tehtävään pyrkii kulumaan siihen varattu aika.  Niilo ihmetteli myös sitä, jos ja kun, joku työmaa pyrki myöhästymään suuresti, niin johtoporras tyytyi sättimään mestaria, työntekijöitä ja alaurakoitsijoita, sekä tivaamaan syitä tapahtuneeseen. Niilo sanoi, että jos joku on pulassa, niin silloin pitää etsiä parhaat mahdolliset voimat auttamaan pulasta, ja vasta jälkeen päin aletaan etsiä syitä ja syyllisiä. Helvetin totta! Niilo oli suuri peroona. Muistelen lämmöllä niitä paria työmaata, joilla sain hänen opissaan olla.

  Nyt juttu lipesi entisen työelämän puolelle. Vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta kaikille tuli kai selväksi asian pointti. Eli se, että en työelämään kovastikkaan kaipaa.

  Näyttää lopettelevan lumen tuloa. Taidan sonnustautua kolaamaan kuuden jälkeen sataneen muutaman sentin lumen. Etteivät naapurustossa ala ihmettelemään, että onko se himokolaaja Lehkonen sairaana, kun ei ole vielä näkynyt?

Tätä, muutakin tulevaa, odotellen:

SALPAUSSELKÄ, SELÄN SALPA?

  Sunnuntaina lähdettiin, hienoon talvisään vallitessa, puolenpäivän jälkeen hiihtoladuille. Kuution mielessäni, että siihen aikaan osalla kuntoilijoista on ruokatunti. Mutta paskat; kansaa oli liikkeellä paljon. Tai sitten ennen "ruokatuntia" oli liikenne välillä seisauksissa. Oli tosiaan, kuin ruuhkaisella moottoritiellä olisi liikkunut. Hitaammin eteneviä joutui välillä ohittelemaan, moninkertainen määrä ohittajia suihki sivuitse. Kaikki kunnia ja peukutus runsaalle hiihtokansalle. Mutta koska meillä on mahdollisuus valita kuntoilumme ajankohta, niin täst'edes viikonlopun hiihtelyt sijoittuvat aikaiseen aamuun. Tai järven jäälle.

Eilen oli vuorossa siivouspalvelua. Aamusta sujuvalla yhteistyöllä hoidettiin normaalit imuroinnit, puunattiin vessat, pyyhittiin pölyt. Sitten ladulle. Kymmenkunta kilsaa sivakoitiin, ruuhkasta ei ollut tietoakaan.
  Kotona menin ennen suihkua putsaamaan pesuhuoneen suihkukaapin lasit, moppaamaan kaakelit. Joku liike ilmeisesti kävi selän päälle. Olikohan väliin rivaksi äitynyt hiihtely lihaksia valmiiksi ärsyttänyt? Tunsin, että jotain nitkahti. Olisiko reippaan hiihdon jälkeen kosteissa olosuhteet olleet syynä? Jatkoin homman loppuun, suihkuttelin itseni, ei siinä sen kummempaa. Mutta kun lounaan jäkeen tovin makoiltuani nousin ylös, vihlaisi kunnolla. Eikä meinannut saada selkää suoraksi; nöyränä oli kumarassa liikuttava.
  Oudolta tuntui. Minulla kun ei ole (kop, kop, kop,) ollut oikeastaan koskaan selän kanssa ongelmia. Nappasin pari aspirinia. Eipä tuntunut olevan apua. Istuessa, tai makoillessa, ei isompia kivun tuntoja esiintynyt, mutta kahdella raajalla pasteerailu oli kivuliasta.
  Illalla otin Hilpalta joskus jääneistä kipulääkkeistä yhden pillerin. Se on tömäkämpää tavaraa, määrättiin Hilpalle, kun hänen selkänsä saattaa joskus mennä siihen kuntooon, että vie jalat alta.
  Yön kului normaalisti, jopa normaalia pidemmät unet tuli tempaistua. Kun sängystä nousin, tuntui selkä jo paremmalta; pystyin ihan rinta kaarella tepastelemaan. En katsonut lenkille, enkä myöhemmin hiihtämään, olevan asiaa. Antaahan selän huilailla. Eipä vajaan kymmenen asteen pakkaseen, puuskittain kunnolla humahtelevaan tuuleen, niin huikea polte ollutkaan.
  Nyt, kun tätä kirjoitan, väliin tuolilta ylös änkeän, on selkä ehkä hieman arempi, kuin aamulla. Mutta ei toki sellaisessa kunnossa, kuin eilen. Elän toivossa, että tämä tästä itsekseen korjautuu. Pitää joku päivä olla isommin reuhtomatta, kyllä se siitä.

  Tänään pitää lähteä Lahteen. Elinalla on klo. 13:00 kampaaja. Hänet pitää sinne saattaa, hakea pois. Sillä välin käyn äidin kauppa-asiat toimittamassa. Tai mukaan lähtevä Hilppa varmaan Elinan tukka-ammattilaiselle vie, minä menen sinne kauppaan. Sitten mennään Lahden Taidemuseoon. Siis Hilppa ja minä. Ehkä myös Hiihtomuseoon, mikäli siltä tuntuu.

  Koska elämä pitää olla nykymaailman tapaan tarkasti allakoitu, huomiseksi olen suunnitellut Akuuttiin menemisen. Hammaspaikka tarvitsee korjauksen.

  Torstaina ehkä jo hiihtoladulle arvaa lähteä. Ennakkoäänestämään mennään kuitenkin, selästä ja sen kunnosta välittämättä.

  Perjantaille ei ole mitään suunniteltu. Jospa kävisi museokierrosta jatkamassa?

  Lauantaina ja sunnuntaina ulkoilua selän ehdoilla.

  Maanataina auton huolto. Tehtävä rajoittuu osaltani tietysti kulkuneuvon vientiin, myöhemmin noutoon. Onneksi jo ainakin parikymmentä vuotta minua palvellut alan yritys sijaitsee vain kilometrin etäisyydellä kotiovelta.

  Tiistaina 97,5 %:n varmuudella sörnäytetään Anttolaan viikoksi. 2,5 %:n vara, sillä mikään maailmassa ei ole täysin varmaa. Paitsi köyhän kuolema, sanotaan. Tai kuolevat ne rikkaatkin. On ainakin jotain, mitä ei pysty rahalla hankkimaan.

  No niin, viikon aikataulu on esitetty. Seuraavakin viikko melkoisella todennäköisyydellä suurten linjojen osalta selvillä. Tarkennuksia siihen saadaan mahdollisesti tuonnempana. Luulen, että kuvan kaltaista keväisyyttä ei ensi viikolla kuitenkaan löydy.