KOHTI PERJANTAITA

  Vesisateesta lumisateeseen, tuulettomasta tuikeaan vihuriin, plussasta pikkupakkaseen. Ulkoilu on jäänyt aamun kauppareissuun ja päivällä suoritettuun tunnin kolaukseen. Aamun kauppareissu tehtiin autolla, joten kalorien kulutus ei sillä matkalla juuri noussut. Illansuussa toinen seinänaapureista ehti kolaamaan ennen minua, joten aamulla lankeaa hieman pienempi luontiurakka. 

  Huomenna oli tarkoitus korvata tämän päivän kuntoiluttomuutta lähtemällä liukulumikenkien kanssa uudelle lumelle. DHL laittoi kuitenkin emailia, joka sai pohtimaan, uskaltaako lainkaan kotoa poistua. Meille on nimittäin tulossa lähetys. Pieni paketti tietyltä toimittajalta. Kuljetusliikkeen ilmoitus oli seuraavanlainen:

  Hei PERTTI LEHKONEN

   

DHL Express -lähetyksesi rahtikirjan numerolla 12345678 lähettäjältä XXYYZZ on matkalla.        Tämänhetkinen arvioitu toimitusaika on 21.01.2022 päivän loppuun mennessä.  

Jos haluat noutaa palvelupisteestä tai valita toisen toimitusvaihtoehdon, klikkaa tästä.  

  Koska emme halua toista toimitusvaihtoehtoa, on ainakin toisen meistä oltava kotona. Onneksi on noin tarkasti kerrottu toimituksen kellonaika: päivän loppuun mennessä! Luulen kyllä, että saapuu ennen kuin päivä mailleen painuu. Ja tiedän melko varmasti, että saapuu juuri silloin, kun olemme liukulumikenkäilemässä, jos sinne päätämme mennä. 

  En tiedä, soittaako kuski vielä ennen tuloaan. Missään ei siitä mainita. Joten jompi kumpi päivystää. Enimmäkseen molemmat. Varmuuden vuoksi. Paitsi että aamulla ollaan, tilanteen vaatimina, molemmat poissa reilu puolituntinen. Pitää vissiin kiinnittää oveen A3-kokoinen lappu, missä lukee:

  LAITA PAKETTI POSTILAATIKKOON 3, TAI SOITA 040 556 8218. 

  KIITOS.

  Lähetys on nimittäin niin snadi, että se kaiken järjen mukaan mahtuu postilootaan. Jos lähetys sitten tulee juuri kun ollaan poissa, eikä asiat mene järjen mukaan, kuten eivät tuppaa asiat menemään, niin toivottavasti kuski soittaa, ja voin opastaa hänet kilauttamaan naapurin ovikelloa, sillä siellä on yleensä rouva kotona etätöissä. 

  Nyt varmaan putosi lukijoilta kivi sydämeltä, kun huomasivat, että olemme ansiokkaasti ratkaisseet epätäsmällisen toimitusaikataulu arvoituksen. 

  Korona jyllää. Monenmoisia tietoja omikronista liikkuu. Ihan helpottaviakin, eli että huippu saattaa olla jo koettu. Mihin sitten uskoo kukin? 

  Paljon on tiedotusvälineissä puhuttu ihmisten masennuksesta, mielenterveyden horjumisesta. Vakava asia. Mutta jollain lailla käsitettävissä oleva. Kun jopa ministerin suulla esitetään kauhukuvia koronan vaikutuksista, kun sodan uhkaa lähialueilla toitotetaan päivästä päivään, kun ruoka, asuminen, sähkö, kaikki, kallistuvat niin, että pienituloiset ovat pulassa, ei ole ihme, jos alkaa ahdistaa. Jospa media vetäisisi joskus tapetille hieman iloisempia uutisia, edes ikävien joukkoon, niin se saattaisi kylvää joillekin toivonsiementä. Iloisilla uutisilla en tarkoita julkkisten toilailuja tai ennennäkemättömän upeita tempauksia, sillä ne eivät ole iloisia uutisia. 

  Tässä torstain turha turina. Kuva vielä, koska niin on tapana. Laitan kuvan Ahosen Ristosta (RIP) ja minusta Aittalahdenvuoren rinteellä kait 1971. Ei painaneet maiset murheet, koitelleet koronat, silloin miehiä nuoria. Välillä on Ritiä kovasti ikävä. Kuvan on ottanut Paavilaisen Arska, edesmennyt hänkin.

KUNNON KANSALAISIA

  On ihan kunnon kansalaisen olo. Vaikka välillä saattaa suusta päästä kirosanoja, vaikka nenääkin tulee kaivettua, ainakin minulla, kunnonkansalaisolo on; saatiin tänään kolmannet piikit, käytiin äänestämässä.  Piikki tuli sujuvasti viisi minuuttia etuajassa, äänestyspaikalla Hollolan kunnantalolla jouduttiin hieman jonottamaan. 

  Kunnonkansalaisolo kun tuli saavuttettua, piti vielä ottaa kunnon tila tapetille. Otettiin liukulumikengät sauvoineen kainaloon, dallattiin puolisen kilsaa läheiselle suurelle peltoaukealle. Mitäs sitä merta edemmäs...jne. 

  Melkoinen tuuli puhalteli pitkin aukeaa. Oli kuin tuntureilla olisi ollut. Aamulla sataneen muutaman sentin lumen oli tuuli puhallellut suureksi osaksi pois. Suojan jälkeinen pikkupakkanen oli kovettavut pinnan hankikannolle. Ei latusuksea olisi kyllä kantanut, mutta liukilumikenkiä kyllä. 

  Tähän mäkeen oli Hilpan selän takaa puhaltava tuuli lunta kuljettanut. Liukulumikenkä ei Hilpaa kovin lujaa alas kuljettanut. Minua toi rivakimmin, sillä sukseni on pitempi, eli liukupintaa on enemmän suhteessa karvaosuuteen, ja painoakin on riskimmin.

  Ihan mukavalta vielä tässä notkossa tuntui taivaltajista. Hymy hieman hyytyi, kuten naama kokonaisuudessaan, kun aikamme myötätuulen kuljettuamme pahnostettiin vastatuuleen takaisin.

  Hyvä, kun äkkäsin eilen päiväkävelyllä, että hölmöä on autolla sörnäyttää Messilän golfkentälle. Tälle peltoaukealle pääsee hetkessä kävellen ja tilaa on varmasti yli sata hehtaaria kierreltäväksi. 

  Saattaa olla, että ensi viikolla lähdetään muutamaksi päiväksi Anttolaan. Ilmoista riippuu. Loppuviikosta ennusteiden perusteella tehdään päätös. Voi olla, että siirtyy lähtö kuitenkin helmikuulle. Matikkakatiskan ehtii kyllä laittamaan, vaikka menisi pidemmällekin helmikuuta lähtö. No, näkkyypähän. Niin lähdön kuin katiska-avannon tekemisen suhteen. 

  Pieni katsaus ohjelmiin. Ollaan viikon aikana katsottu Areenalta Mieheni vaimo ja Showtrial. Sarjasta Time - Sovituksen aika katsottiin 1. jakso äsken. Kyllähän Ylen Mieheni vaimo ihan katsottava oli. Äänityksen taso vaan aina jaksaa ihmetyttää. Välillä ei meinaa saada puheesta mitään selvää. BBC:n Showtrial ja Time - Sovituksen aika ovat kuitenkin eri tasoa. Kyllä britit osaavat. Niin näyttelytyö kuin tarinakin on Showtrialissa mahtava. Ja kummaa, kuinka britit osaavat tehdä jutuista niin toden tuntuisia, kuten Time - Sovituksen aika, ainakin sen 1. jakso, osoittaa. Monasti suomalaisessa tuotannossa paistaa läpi tekemällä tehdyn tuntu. Kohtaukset eivät  vaikuta todellisilta. 

  Toki suomalaisetkin osaavat. Elokuvat elävät kunnon nousukautta, hyviä sarjoja putkahtelee välillä esiin. Lienee kuitenkin paljon isompi käytettävissä oleva raha ja laaja sekä pitkäaikainen kokemus antavat mm. briteille etumatkaa. 

  No niin, kunhan pölisin. Ei aikaakaan, kun kupla puhkeaa, suomalaiset tekevät sellaisen menestyssarjan, että Peppe saa katsella pitkin nokkavarttaan. 

FLASHBACKS

  Välillä tulee ajankuluksi selailtua kuva-arkistoja koneelta. Monet vanhemmiltani saamistani tai Piskolasta lainaamistani albumeista skannaamani kuvista herättävät muistoja. Perjantai-illan ajankuluksi liitän tähän blogiin muutamia. 

  Vesi, järvi, Saimaa, ne kuuluivat oleellisesti lapsuuteen. Isoisänisälläni Kallella, myöhemmin isoisälläni Aleksilla, oli ollut laivoja. Oli ollut rahdin kuljetukseen tarkoitettuja, oli ollut matkustajalaivoja. Minun  muistikuvieni alkuaikoina se aikakausi oli jo ohi. 

  Ukki-Aleksille, aikanaan Suomen nuorimmalle sisävesikipparille, vesilläolo, kalastus, oli tärkeää. Minulta ei löytynyt kuvaa Aleksin kalastusreissuista, mutta tämä, missä hän on vanhan kunnon Penta-peräprutkun ohjaimissa, löytyi. Penta oli 4-heppainen. Ukilla oli aina mukanaan työkalupakki, eli vanha (ja iso) naisten käsilaukku. Sieltä löytyivät tarpeet ensiapuun: puolen litran pullollinen bensaa ryyppyä varten, tulppa-avain, pari tulppaa, pinnejä sekä kangasrättejä tulpan puhdistamiseksi. Jos noilla ei Penta toennut, niin sitten ei millään. Kuvassa ukin kanssa Pienimaan Ossi, hänen sisarenpoikansa, ja Pienimaan Tapsan veli. Joku saattaa Tapsan, Anttolan liikenteen kuskin, muistaa mitä hersyvimästä naurusta.

  Tuollaisena ukin muistan: ottamassa muikkuja verkoista. "Kaheksankymmentäkaheksan...., kaheksankymmentäyhöksän...., yhhöksänkymmentä..., heittikö joku yhön vattiin. Laskut pittää olla kohillaan!"

  Oltiihan me poijannaskalit olevinaan apuna peratessa. Haitoilla taidettiin enemmän olla. Voissa paistettu muikku oli loppukesän ja syksyn yleistä herkkua.

  Ajeli se isä-Erkkikin Pentalla. Vaikka ei ollut kalamies...

Toki kalastikin joskus...

...ja me Ritvan kanssa päästiin myös kuvaan.

  Aleksille olivat hevoset rakkaita. Kun Piskolaan tuli 1950-luvulla traktori, harmaa Ferguson, jäi hänelle rakkain, Heli, vielä talliin. 

Helin selkään pääsi joskus Ritva. Tämä kuva on kyllä otettu ennen aikaa Fergusonin.

Kuten tämäkin, missä Erkki ajaelee haravakonetta. 

 Kun tuon ajan kuvia katselen, haistan vastaniitetyn heinän, näen korkeaksi lastatun hevosen tai traktorin heinäkärryn, muistan, kuinka heinäväki ei mahtunut tuvan pitkän pöydän ääreen syömään, vaan verannalle oli katettu toinen pöytä. 

  

  Tämä kuva ukki-Aleksista toi mieleeni erään tapahtuman. Ukki pilkkoi liiterissä hellapuita.Minä olin saanut päähäni, että minusta tulee keihäänheittäjä. Löysin navetanvintilta sopivan riman ja menin pyytämään ukilta, että hän teroittaisi sen. 

  "Terotettaako niinko lyijykynä, vaeko ku rautakanki?", kysyi ukki. Minä ihmeissäni siitä, että kepin voi terottaa usella tavalla sanomaan "vaekka ko kynä".

  Ei tullut keihäänheittäjää, mutta kyllä minä muistaakseni keppiä nakkelin jokusen päivän.

  Anni-mummista vielä pari muistoa. Tuollaisena hänet muistan. Samoin hellan ääressä muikkuja paistamassa. Lypsämään ei mummi minun muistini mukaan mennyt, mutta siat, lampaat, kanat, ne hän ruokki.

  Tämän muistojen kuvakirjan lopuksi Ritva, Anni-mummi ja minä hänen sylissään. Tämä kuva toi mieleeni  sen, kun hieman tuota vanhempana jalkojani joskus särki. Silloin Anni käski minut syliinsä tuvan kiikkutuoliin. Hän otti housut jalastani, siveli sääret tentulla, sanoi "kasvukipuja ne on, loppuu tällä aeneella!" Tentun haju tuntuu nytkin nenässäni. Eikä jalkoja kivistä.

TUNNUSTELUA TUNNUSTUKSEN JÄLKEEN

  Sain aamulla siteet liukulumikenkiin. Siis päivällä kokkeilemmaan! Muutamia havaintoja ensikosketuksesta. 

  -kulku ei ole aivan niin raskasta kuin lumikengillä

  -matka taittuu hieman joutuisammin kuin lumikengillä

  -karvapohja pitää jyrkissäkin ylämäissä yllättävän hyvin

  -luisto, jota aluksi kovalla pohjalla hiistäessäni hieman kummeksuin, osoittautui juuri oikeaksi, sillä vauhti ei jyrkimpiäkään alamäkiä laskiessa kiihtynyt tolkuttomaksi

  -suksi kantoi hyvin vallitsevissa olosuhteissa, mutta mietin, josko minulle sopivampi pituus olisi 145 sm 120:n sijaan, koska lunta on monesti paljon enemmän

  Lunta messilän golfkentän maisemissa oli aukeilla reilu 30 senttiä. Metsässä vähemmän, joten siellä meinasivat kivet välillä suksenpohjiin kolista.

  Hyvä maku jäi kokeilusta. Ehdottomasti minun lajini! Hyvä kokemus kristallisoi päätöksen, joka oli mielessä väikkynyt. Koska Hilppa yhtyi tuumaan, kävin ostamassa myös hänelle sukset. Samasta kirotusta paikasta kuin edellisetkin. Koska muualla ei ole. Ja ostin 145 senttiset, joten Hilppa saa nuo päivällä sisäänajetut omikseen.

  Palaan vielä tuohon luistoasiaan. Minusta ensin kummeksuttanut huonohko luisto on siis hyvä juttu. Vielähän tuolla golfkentän puuttomissa ja jyrkissä mäissä passaa ikäihmisenkin huilautella vauhdilla alas, mutta jos umpimetsässä vauhti yltyy hallitsemattomaksi, on vaarana lyödä päänsä kulloisenkin maakunnan mäntyyn. Ne, ketkä extremeä kaipaavat, menkööt metsään vaikka laskettelusuksilla. Ne nuoremmat. Miksei vanhemmatkin, jos kanttia piisaa. Meille sopii maltillisempi vauhti.

  Huomenna mennään metsään molemmat. Mennään suojasäässä. Suojaa päivän, pakkaset palaavat. Hyviä liukulumikenkäpäiviä on tiedossa.

  Kesänaapureilta tuli tänään puhelu. He ovat saaressa. Nelisenkymmentä senttiä kuuluu jäällä lunta olevan, muutamassa paikassa vettä jään päällä. Jään vahvuutta ei Hannu ollut vielä tutkinut, koska vasta tänään he sinne saapuivat. Mutta kestäähän se. Jäätietä olivat Piekälänsaareen kyliltä usmuuttaneet. 

  Nyt alkoi Saarelan tienoon kaipuu. Luultavasti sinne jo tässä kuussa suunnataan. Keleistä riippuu. Tuskin missään tapauksessa maaliskuulle asti jaksamme odottaa.

  Aluevaalien ennakkoäänestys alkoi tänään. Joku päivä pitää käydä. Äänestää kannattaa mieluummin kuin valittaa, ettei tiedä, mistä on kyse. Lähes kaikilla, valittajillakin, on mahdollisuus painaa paria nappia, tai kosketusnäyttöä hipelöidä. Tietämätön saa tietoa melko kevyesti, kunhan valituksiltaan ehtii. 

  Maanantaina saadaan kolmannet piikit. Koska aika varattiin jo kauan sitten, niin ei olla viitsitty sitä muuttaa, vaikka kriteerit ovat muuttuneet. Tai, totta puhuen, yritettiin kerran aikaistaa, mutta ei aikoja ollutkaan tarjolla. Eikä oikein ole huvittanut jonattamaankaan lähteä. Itse asiassa voitaisiin lätkäistä kaksi kärpästä samalla rupeamalla; rokotus on Triossa, siellä on myös ennakkoäänestyspaikka. 

  Muutama talvinen kuva päivän liukulumikenkäreissulta loppuun.

TUNNUSTUS, KATUMUS JA KEVENNYS

  Minua on muutaman päivän vaivannut polte. Polte on kohdistunut liukulumisuksiin. Polte on vain vahvistunut, kun olen sattunut näkemään parissakin eri ohjelmassa ihmisiä Lapin tuntureilla, ihmisiä Etelä-Suomen metsissä, liikkumassa liukulumikengillä. Niinpä vietin eilen tunnin jos toisenkin netissä hakemassa tietoa noista ihmelaudoista ja niiden saatavuudesta. Osoittautui, että niiden löytyminen hyllyltä on lähes mahdotonta. Kyllä muutamasta paikasta eräänlaisia toki oli saatavilla, mutta ne olivat pitopohjalla varustettuja, eli pohjat oli karhennettu, mutta  karvapohjaisia ei löytynyt. Lopulta tein äärimmäisen ratkaisun: menin Kärkkäisen sivuille. Kunka ollakaan, niin sieltä löytyi. Jopa kolmea eri mallia karvapohjalla varustettuja, jopa Lahdesta. Ajattelin, että en sinne lähde kauppoja tekemään.

  Polte kävi yön aikana kuumemmaksi kuumemmaksi. Mielessäni myllersi kaamea kamppailu. 

  Päivällä lähdettiin Hilpan kanssa kaupunkiin. Kävimme Kauppakeskus Sykkeessä parissakin kaupassa: Eurokankaasta uuden vahakangasliinan keittiön pöydälle ja Clas Ohlsonilta kolme kehystä. Paitsi että juuri tavoittelemamme malli ja koko oli loppu, mutta ne meille tilattiin. Nuo kolme kehystä tulevat Liisan kuville, jotka mustavalkoisina tulostin eilen. Iiriksestä on alakerran käytävällä kolme mustavalkokuvaa noin vuoden ikäisenä, ja pian saa ne saavat seuraa pikkusiskon lärvikuvista. 

  Sykkeestä ajettiin äitiä katsomaan. Olin soittanut aiemmin, kuullut, että viime viikolla hoivakotia kiusannut koronatartuntatapaus oli käsitelty ja toiminta jatkui normaalina. 

  Entisessä kunnossa äiti oli, väsynyt tosin. Ehkä kaipasi unia äskettäin syödyn lounaan päälle.

  Polte ei ollut laantunut, sisäinen kamppailu jatkui kaiken aikaa asioita Lahdessa toimittaessamme. Kun lähdimme hoivakodista, oli piru saanut pikkusormen. Sanoin Hilpalle, että käydään vielä Kärkkäisellä.

  "Mitäs siellä?", uteli Hilppa hieman ihmeissään.

  Minä selitin asian. Sainoin kuitenkin, että käydään mennessä Intersportissa ja XXL:ssä, jos niissä vaikka sattuisi olemaan. No, ei ollut, kuten olin jo tiennytkin. Omantunnon rauhoittamista se vain oli.

  Kärkkäiseltä liukulumisukset löytyivät. Mutta siteet, joita oli vielä eilen viidet hyllyssä, olivat jo loppuneet. Minulle kerrottiin, että uusia on luvattu jo huomiseksi, joten ostin sukset. ANAR HIKING-merkkiset. Siinä ne penteleet odottavat siteitään.

  Kaduttaa. Mutta ihminen on heikko. Tein teon, jota ei voi hyväksyä. On se yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy paikka, missä on valtava valikoima tavaraa vaikka mihin tarkoitukseen. Siellä löytyy tavaraa, mitä ei muista kaupoista Lahdesta löydy. Hintakin on usein edullinen. Sen voin kuitenkin sanoa, että ei hinta minua saa Kärkkäiselle lähtemään. Maksan mielihyvin enemmän, jos saman tavaran saan muualta. Siis on yhtä helvettiä, että lähistöltä löytyy tuollainen paikka, sillä sen omistaja on täysi sanonko mikä. 

  Nyt minua oikeasti kaduttaa. Tein teon, jollaista vastaan olen saarnannut. Olen toitottanut, että pienistä teoista kaikki alkaa, pienet teot ovat tärkeitä. Tässä tapauksessa se pieni teko olisi ollut jättää käymättä kyseisessä kaupassa. Mutta minä menin. Jos olisin toiminut järkevästi, olisin ostanut jostain nettikaupasta. Viikon odotus ei olisi asiaa miksikään muuttanut. Mutta olen aina ollut impulssiivinen persoona; kun jotakin saan päähäni, niin sen pitää tapahtua heti. 

  Kun tunnustamaan aloin, jatkan samalla linjalla. Olemme muulloinkin käyttäneet Kärkkäisen tarjontaa hyväksemme. Nimittäin Lahdesta ei tahdo määrättyjä leluja, varsinkaan ennen joulua, saada mistään. Tai mistään muualta kuin Kärkkäisen massiiviselta leluosastolta. 

  En lupaa mitään. Kuten sanoin, ihminen on heikko. Lupaan kuitenkin tätä päivää tarkemmin pohtia asioita, ennen kuin edes lasken mieleeni mahdollisuutta Kärkkäinen. 

  Vielä tuohon omien saarnauksieni vastaiseen tekoon palatakseni: Älkää tehkö niin kuin minä teen, tehkää niin kuin minä sanon.

  Sitten kevennykseen. Melko vähän tulee katseltua toosalta kaupallisia kanavia, sekä samalla siellä pöyriviä mainoksia. Sen verran kuitenkin, että olen havainnut olevani onnellinen ihminen. Olen onnellinen siksi, että en juo Novellea, Coca Colaa, Pepsiä, Red Bullia. Eli minun ei tarvitse, heti niitä hörpättyä, ryhtyä hyppimään, pomppimaan, laulamaan, riehumaan, hymyilemään kuin lobotomian läpikäynyt, läiskimään yläviitosia Hilpan kanssa. Koska minä juon, yleensä iltaisin lääkkeen kanssa, monta kertaa testinkin voittanutta Lidlin Saskia kivennäisvettä, voin aivan normaali-ihmisen tapaan vetäytyä kirjan kera alakertaan. 

ELINA 100 - TEEMAVUOSI

  Pitkäksi meinaa käydä aika, kun ei ulos arvaa mennä. Sen verran lenssu vielä vaivaa, että parempi pysyä sisällä, ainakin tämä päivä. Kun lukeminen alkoi kyllästyttää, siirryin koneelle. Selailin kuva-arkistoja, laitoin muutamia kuvia omaan kansioonsa. Kansion nimi on ELINA 100 TEEMAVUOSI. Kesäkuun 18. tulee siis 100 vuotta äidin syntymästä. Joten kohta niitä alkaa tulla, kuvia kevein selvennyksin.

  Loppuvuodesta 1922 äidistä otetut kuvat ovat ensimmäiset, jotka ovat tiensä artkistoihini löytäneet.

 Tässä perhe Karppinen: Isoäitini Emma ja isoisäni Pekka, sekä Elina vasemmalla ja hänen sisarpuolensa Rosemary oikealla. Vuosi on ehkä 1927. Muolaassa lienee otettu.

  Elina ja enoni Olli (RIP) 1939

  Pari kuvaa äidistä biitsillä. Ensimmäinen on otettu ennen sotaa rajan takaa, toinen lienee välirauhan vuosina Päijäntellä, tai ehkä Helsingissä.

  Ylioppilaaksi sotavuosina.

  Hääkuva 1947. En, uskokaa tai älkää, tiedä, missä se on otettu. Osa porukasta on tuttuja, osaa en tunnista.

  Kasvokuva, ehkä heti sodan jälkeen otettu.

Ritva, Emma ja Elina 1950.

  1948 sisko-Ritva opettelee kävelyä. Erkki, Elina ja Ritva asuivat silloin Helsingissä.

  

  Isovanhempani, Erkki ja Elina, eno-Olli sekä Ritva 1948 Lahdessa.

  Ritva, äiti ja minä 1951.

Piskolan pihalla vuonna 1950, luulen. Vasemmalla Jormalaisen Pekka (RIP), vieressään äiti-Elina. Edessä tätini Liisa ja Ritva. Oikealla olevan matroonan saattaa jokunen lukijoistakin tuntea.

  Piskolan pihalla. Mummi Anna, ukki Aleksi, minä äidin sylissä. Muita en tunnista. Vuosi on 1953.

  Vuonna 1954 Piskolan tuvan seinustalla. Haneli Elinan sylissä alhalla vasemmalla, minä tunnistamattoman tytön sylissä oikealla.

Tyylikäs perhe 1955. Vasemmalta minä, Elina, Haneli ja Erkki. Lienee Mikkelissä otettu. Missähän Ritva?

Erkki ja Elina joskus 1950-luvulla.

1950-luvulla Lahden Seurahuoneella otettu kuva. 

1960 otettu kuva Piskolan takapihalta. Seisomassa vasemmalta Amerikan serkku Charlie (Kalle), Erkki, isotätini Elsa ja Lavin Oili, alhaalla tätini Liisa ja Maija, Elina, täti Eila, edessä Ritva, minä ja Haneli.

Perhe Lehkonen 1960.

Heinätöissä ehkä 1960. Vasemmalta Elsa, Rautasen Tyyne, Elina, Maija. Kolme miestä tunnistamattomia.

1960-luvun loppupuolta, oletan. Taas voipi joku lukijoista tunnistaa.

Elina ja Erkki 1960-luvulla.

Piskolan rantasaunalla ukki-Aleksi naiskatraan kanssa. Pari naisihmista jää tunnistamatta, muut ovat tätejäni ja äiti-Elina oikealla. Ajankohta joskus 1970-luvulla.

  Siinäpä sitä. Kuvakirjaa kylliksi. Kunhan teemavuosi etenee, saatan laittaa jatkoa noista vuosista nykypäivään. 

LENSSU

  Minulla ei ole yleensä nuhaa, yskää, kurkkukipua, juuri koskaan. Nyt on. Eilen alkoi kurkku tuntumaan karhealta, nokka vuotamaan normaalia enemmän. Äänikin painui bassoksi. Aloin heti napsia sinkkitabletteja vuorotellen Fluzink (tämä ei ole maksettu, eikä vastikkeeton mainos) suusuihkeen kanssa. Nyt aamulla on kurkku melko oireeton, nokka vuotaa, ääni baritoni. Taidan pitää pari päivää matalaa (basso) profiilia, eli en kovin hikisille lenkeille lähde.

  Tänään oli aikomus mennä tutkimaan, joko jäälle on latuja tehty. Ja mennään myös, mutta en siis ainakaan tänään suksille nouse. Ehkä huomenna, jos latuja on, jos olo ok. 

  Hiihtoladut maastossa näyttävät olevan jo kunnossa, joten kyllä sivakat esiin täytyy kaivaa. Mieluummin me kuitenkin jäällä hiihdellään. 

  Nyt on lunta tullut siihen malliin, että lumikenkäilykin alkaa onnistua. Täytyy, tässä puolipotilaana ollessa, hakea sukset ja lumikenkät varastosta sisään. Karvapohjat täytyy suksista puhdistaa. Ainakin minun lumikenkieni siteet pitää säätää, sillä minulla on nyt käytössä eri kengät kuin viime talvena. Siis eri kengät lumikenkäilyä varten. Tarkoitan lumikenkäkengät. 

  Talvi jatkuu talvena. Talviset harrasteet, hiihto, lumikenkäily, liittyvät päivittäiseen ohjelmaan. Liukulumikengätkin ovat mieihalujeni listalla olleet. Parista sadasta eurosta alkaen niitä näyttää nykyään olevan saatavilla. Nyt on tietysti hyvä talvi liukulumikenkien käyttöä ajatellen. Mutta entä tulevat talvet? Entä tuleva kunto? Lumikengät ovat vuosimallia 1996, suunnilleen. Ne alkavat olla aikansa eläneet. Jos liukulumikengät päätän hankkia, niin lumikenkäily tulee jäämään olemattomaksi. Tämä tietysti puolustaa liukulumikenkien hankintaa. En tiedä. Ainakin pitkään harkitsen, ennen kuin ryhdyn kauppoja hieromaan.

  Tiistaina mentiin katsomaan äiti-Elinaa. Ovella oli lappu, missä kerrottiin, että korotilanteen vuoksi vierailut ovat väliaikaisesti kiellettyjä. Ovi kuitenkin avattiin, ja eräs hoitaja tuli kertomaan, että yhdessä toisen kerroksen hoitajassa oli eilen todettu koronatartunta. Nyt koko henkilökunta testataan ja talossa noudatetaan tarkkoja turvatoimia. Hän sanoi, että kannattaa reilun viikon kuluttua soittaa, kysyä, mikä tilanne on. 

  Odotettavissahan tällainen oli. Ihme kyllä, on kyseessä ensimmäinen todettu tartunta hoivakodissa, missä on kymmenittäin henkilökuntaa, joukossa varmasti keikkaporukkaakin välillä. Tuo tartunnan saanut henkilö oli ollut töissä toisessa kerroksessa, Elina asustaa ensimmäisessä. En osaa enää hänen turvallisuudestaan olla huolissani. Elämä menee, miten on mennäkseen. Olisihan se hienoa, jos kesäkuulle asti jaksaisi, sata menisi rikki. Vaikka ei hänen elämänsä ihmisen arvoista enää ole. 

  Eilen loppui joulu. Meillä. Kuusi vetäytyi jätesäkeissä ulkovarastoon, koristeet ja valot laatikoihinsa,  vajaaksi vuodeksi. Kunnolla siivottiin joulun pölytkin pois. Nyt aletaan hiljalleen odotella, että päivä pitenee. Vajaan kahden kuukauden kuluttua, toivottavasti, ollaan pahnostettu vesikelkka täynnä tarvittavaa mökille, liukulumikengillä tai ilman, ja Saarelan tilan päärakennus puskee savua kahdesta piipusta kuulaalle pakkastaivaalle.  

  Loppuun kuva, jonka Iiris oli napannut joulun aikaan Hilpan puhelimella. Kyseessä ei ole, vaikka niin voisi päätellä, reaktioni joulupukin ilmoitukseen lahjojen tulosta porraseteen.