Torstaiaamu. Kömmin ylös puoli kuuden aikoihin. Käyn tarpeillani, laitan kahvin valumaan, avaan television. Huomaan, että ruudun ylälaidassa kulkee palkki: VENÄJÄ ON HYÖKÄNNYT UKRAINAAN.
Päässä suhisee, aivot yrittävät hahmottaa sanomaa. Avaan tietokoneen, menen ylen sivuille. Totta se on. Se, minkä tiesin sisimmässäni tulevan, mutta minkä loppuun asti yritin ajatella järjen estävän, sota! Sota Eurooppaan!
Nyt on pari päivää kulunut. Venäjä on ohjuksin iskenyt lukuisiin kohteisiin, edennyt jo Kiovan laidoille. Ukraina taistelee vastaan, mutta lopputulos lienee selvä.
Kuten edellisessä blogissani sanoi, sodan ensimmäinen uhri on totuus. Siihen on helppo uskoa, kun kuuntelee osapuolten ilmoituksia menetyksistä: Vastapuolen mittavia, omat lähes olemattomia. Se tietysti kuuluu sodan luonteeseen. Jos sodalla nyt mitään luonnetta on.
Niin se on. Totuus on aina alakynnessä. Valhe on jo toisella puolella palloa, kun totuus vasta etsii kenkiään.
Kun oli aamulenkillä, nousi aurinko. Oli kaunista. Tuli väkisin mieleen, että tässä minä dallailen pikkupakkasessa, ja asiat ovat melko hyvin. Samaan aikaan Ukrainassa asekuntoiset miehet taistelevat ylivoimaa vastaan, perheet yöpyvät pommisuojissa, metroasemilla, kellareissa, matkustavat tupaten täysillä teillä kohti länttä. Ja kaikilla on pelko sydämessä, kauhu kantapäillä.
Sota, varsinkin kun se on noin lähellä, pistää tarkastelemaan asioita oikeassa perspektiivissä. Kun eilen tuupattiin Hilpan kanssa yhdessä märkää lunta puolitoista tuntia, minä illalla, auran ajettua kadun, vielä tunnin, pyrki homma tuntumaan tympeältä. Sitten ajatus kirkastui. Ja paskat näistä murheista. Vaikka taivaalta sataisi "vanhoja akkoja" aamusta iltaan, niin pientä se olisi sotatantereen oloihin verrattuna.
Nyt on tietysti pelko muuttunut koskettamaan myös Suomen asemaa. Selvä se, koska rajan takana on sellainen päättäjä, jonka ajatuksia ja toimia ei voi ennakoida. Puhe Natoon liittyminen tulee varmaan ajankohtaiseksi. Oma kantani on selvä. Eikä ärhäkimmänkään Natoilijan tulisi tässä tilanteessa hehkuttaa liittymisen puolesta. Ei ole järkevää nakella bensaa roviolle.
Loppukoon tämä konflikti kuinka tahansa, niin Eurooppa ei tule olemaan entisensä. Menee kauan ennen kuin suhteet Venäjään palaavat edes viime vuosien tasolle. Taisi Putin harhoineen tehdä melkoisen karhunpalveluksen Venäjän kansalle.
Ajatukseni ikuisen rauhan saavuttamisesta on taas saanut kolauksen. Ja se kolaus on avannut oven näkymään, missä miekat on lopultakin taottu auroiksi. Samalla kun ahjon viimeiset henkäykset ja pajavasaran kalke on laantunut, niin joku jossain on jo aloittanut massiivisen aurojen sulattamisen uusiotarkoitukseen.
Vielä virkistystä mielelle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti