Sorruin katsemaan hiihtoa. Tekemisen puute lienee syynä. Ei olisi kannattanut. Jännitys kun rajoittui siihen, voittaako Johaug yli vai alle minuutilla toiseksi tulleen. Suomalaisista Roposen hiihto oli hyvä, kymmenes. Minuutin ja kolme varttia Johaugia jäljessä. Hirvee on ero. Jos Therese puhtain eväin noin kaiken aikaa hiitää, niin tietysti on lätsää nostettava.
Urheilu on aina tarvinnut ylivoimaisia yksilöitä, jos ei muuten, niin esimerkiksi nuorille. Kuinka hyvin kerran dopingtuomion kärsinyt esikuvaksi sopii? No, kunhan pistää tenavat liikkumaan, niin menköön.
En muista, että minulla olisi snadina ollut esikuvaa hiihdossa, vaikka omasta pitäjästä löytyi olympiamitalisti Kolehmaisen Eero. Eikä tullut minusta hiihtäjää, vaikka hiihto oli talvisin arkipäivää, ja suksilla tein jääaikaan koulumatkat, viisi kilometriä sivuunsa. En ollut edes alaluokilla kisojen kunkku. Auvisen Masa oli meidän luokan samppijooni.
Kyllä noilla sivakoilla oli hyvä hiihtoon totutella. Kansakoulussa oli jo "rotanloukut" suksissa.
Minusta olis siis voinut tulla hiihtäjä, tai joku muu urheilja, kun talvet hiihtelin päntiönä, ja kesät tein heinää...
...mutta eipä tullut. Ei urheilu koskaan innostanut. Tietysti tuli lätkää pelattua, puolivolttia nakeltua kesäisin rantalaanilla.
Eivät muut harrasteen sentään kokonaan aikuistuvaa juippia vieneet, sillä kuva todistaa teini-iän loppupuollella vielä hiihdon maistuneen. Mukana Seppäsen Timppa.
Mitäpä on talviurheilusta jäänyt mieleen. Nuorempana olin melkoinen penkkiurheilija, ja Salpausselän kisoissa tuli käytyä joka vuosi. Samoin Lahden mm-kisoissa. Ehkä miellinpainuvimmat muistot ovat vuoden 1989 mm-kisoista, joissa Suomi otti naisten perinteisellä kympillä kolmoisvoiton (Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä, Marjo Matikainen), sekä Jari Puikkosen suurmäen kulta pimeässä illassa täpötäydellä hiihtostadionilla.
Kuriositeettina muistoista mainittakoon Juha Miedon viidenkympin kisa joskus 1970-luvulla. Ei Jussilla olkein kulkenut. Hän tuli viimeisenä maaliin, latupartio kannoillaan, ja paineli sukset jalassa sisään pukuhuoneen ovesta. Ei kuitenkaan keskeyttänyt, siitä hänelle kunnia.
Saimaan Hiihdot jättivät myös muistoihin mukavia pätkiä. Se tunnelma ja pientä poikaa kummastuttava ihmispaljous, kuuluttajan ääni, sekä aina hieno talvikeli. Se oli sitä aikaa. Hiihto oli Anttolassa, pesäpallon ohella, oikeastaan ainoa urheilulaji, mitä harrastettiin. Jaa, taisi jossain vaiheessa olla nyrkkeilykin pop, ainakin Hauhalassa. Siitä esimerkkinä Kauko Eeva, eli tuttavallisemmin "Ievan Kassu".
Myöhemmin tulivat lentopallo ja suunnistus, mutta minä olin jo silloin muuttanut muualle.
Ei tullut hiihtäjää minusta. Eikä tullut pesäpalloilijaa. Tuli kuitenkin jokusia maakuntasarjan matseja Urheilukentällä katseltua. Vilhusen Otso ja oliko se joku Launonen, kesäanttolalaiset, olivat kantavia voimia. Ja Valtosen Tate. Ja Ollikaisen Osku huuteli katsomassa:
"Löykee muanuoliaisia!"
Ei olisi tullut varmaan suunistajaakaan. Suurin saavutukseni siinä lajissa sijoittuu Porskin keskikoulun viidennelle luokalle. Kallialan Aake se oli suunnannäyttäjänä. Aake sanoi, että juostaan pojat viimeiselle rastille, kiristetään siellä tunnukset. Niin tehtiin. Meitä oli muutama koltiainen, Räihän Ruikku yhtenä, messissä. Kun oltiin saatu tunnukset, paineltiin hiljakseen maaliin. Ei liian aikaisin, mutta sopivasti, ettei Liljan Empulla (liikuntamaikka) ollut syytä epäillä vilunkia.
Aika tavalla on vuosien saatossa suhteeni urheiluun muuttunut. Syytä en tiedä, on vain loppunut kiinnostus. Tietyt suurtapahtumat kyllä katselen. Mutta en pakonomaisesti. Taisaalta hyvä näin. Jos olisin yltiöinen penkkiurheilija, niin univajetta ja liikakiloja olisi havaittavissa. Sen verran runsaasti tarjontaa nykyään löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti