VALOT VINOILEE

  Juhlablogin, joka ei juhlallisuudellaan rintaa nostattanut, jälkeen paluu arkeen. Alkuvuodesta ollaan  valojen kanssa touhuttu enemmän kuin entisessä elämässä yhteensä. Ainakin lähes. Äidin asunnolta tuotiin kattokruunu ja pöytälamppu. Ne ensin käytettiin putsattavana ja tarkastettavana. Työn teki Valomaja-niminen valaisinliike Launeella, Kauppakeskus Valossa, missäs muualla? Saatiin valaisimet takaisin. Ostettiin pöytälamppuun varjostin, koska se näytti sopivalta. Mutta ei. Kun sitä kotona mallattiin, niin huomattiin varjostin liian matalaksi, eli lamput paistoivat sohvalla istuvan silmään. Veimme varjostimen takaisin Valomajaan. He antoivat rahat saman tien. Kaveri lupasi myös kysellä, jos jostakin löytyisi tarvitsemamme mallisia. Meillä alkoi metsästys. Käytiin Lahden toisessa alan liikkeessä. Ei ollut sielläkään, ja omistaja kertoi, että ei varmaan valmiina saakkaan. Kertoi myös, että hänen kauttaan on kyllä mahdollista teettää. Suositteli kuitenkin ensin kiertämään kirppareita. Niin tehtiin, mutta ei tärpännyt. Kului viikko, pari. Valomajasta soitettiin, että he eivät olleet onnistuneet pyydystämään meille sopivaa varjostinta. Päätimme, että tilaamme siitä toisesta liikkeestä. Näin tehtiin.
  Valomajasta, koska siellä oli ollut hyvä palvelu, hankittiin sitten lukuvalot makkarin sängyn päätyyn. Hilppa ne valitsi liikkeen nettisivuilta. Sellaisia ei kuitenkaan ollut kaupassa, mutta ne sinne tilattiin, tulivat viikon sisällä, ovat olleet kotvan valaisemassa iltaisin kirjoja käsissämme.
  Samoihin aikoihin saimme haettavaksemme pöytälampun varjostimen. Hieno se on, mutta siinäkin tapahtui joku kömmähdys, se on viisi senttiä korkeampi, kuin oli tarkoitus. No, menettelee, ihan hyvin, joten ei siitä sen isompia.

  Näillä main asensin kattokruunun makkariin. Mutta, mutta..., yksi lamppu neljästä oli pimeänä. Veimme valaisimen Valomajaan. Havaittiin, että lampun kanta on viallinen, en anna kosketusta. He lupasinvat asian korjata. Viikon kuluttua tuli viesti, että valaisin on valmis. Haimme sen pois. Ei tullut kustannuksia. Asiallista toimintaa, olivathan he jo kertalleen aiemmin valaisimen todenneet toimivaksi. Nyt kruunu valaisee yleisesti ottaen yleivalona ansiokkaasti.

  Sittenpä viimeinen valosählinki. Valomajasta on tullut luottoliikkeemme, joten sen nettisivuilta löydettiin sopiva, ja halpa, plafondi toisen makkarin kattoon. Kävimme sitä alkuviikosta Valomajasta pyydystymässä, mutta ei taaskaan ollut varastossa. Valaisin tilattiin, perjantaina tuli tekstari, eilen se käytiin lunastamassa.
  Tänään ryhdyin sitten laittamaan plafondia paikoilleen. Ohjeen mukaan sain varjostinosan kasattua (se oli osina rullalla). Samoin lampun kanna tykötarpeineen. Sitten irrottamaan vanhaa valaisinta. No ...kele! Pienellä meisselilläni en saanut sokeripalan ruuveja auki! Olivat vissiin jo niinkin lyhyessä ajassa kuin 35:ssä vuodessa hapettuneet, tai sitten oli nuornamiesnä voimani tunnossa vääntänyt ruuvit uhkatiukalle. Minä katkaisin johdon, jotta pääsisin uutta valaisinta sovittamaan. Nyt alkoivat vaikeudet. Eihän kolmen tuuman paska mahdu kahden tuuman putkeen! Eli lampuin kanta + lamppu on paljon korkeanpi, kuin plafondi.Siis varjostin jäisi viitisen senttiä irti katosta, vaikka se on tarkotettu asennettavaksi kiinni kattoon.
  Minä, kun en muuta keksinyt, niin vielä netistä lukemaan valaisimen tiedot. Kuinka ollakkaan siellä lukee, että plafondin korkeus on 22 senttiä. Eikä se ole kuin 19! Eikä se ole väärin kasattu. Minun järkeni mukaan siinä on yksi pöreä levy liian iso. Juuri se osa määrää, kuinka suppeaksi, tai laveaksi, varjostin jää. Noita kun aamupäivällä pähkäiltiin, meinasi meillä Hilpan kanssa mennä keskustelu välillä lasten kuultavaksi sopimattomalle tasolle. Ennen kuin sentään ilmisotaa puhkesi, päätettiin, että huomenna kiikutetaan valaisin Valomajaan, annetaan viisaampien kertoa, mikä tai missä hiertää. Ei vanhoilla päivillään viitsi yhden halvan plafondin saattaa välejä viikon mykkäkoulun, pahimmassa tapauksessa ulkoruokinnan, mittoihin.
  Valomaja on toisiaan ollut erittäin asiantunteva ja hyvin palveleva yritys. Eiköhän sieltä huomenna palata tyytyväisinä, luultavasti joku toisenlainen valaisin kainalossa.

  Eilen, samalla reissulla, kun haettiin kirosanoja kirvoittanut plafondi, käytiin äitiä katsomassa. Hän oli taas pirteällä päällä. Mentiin hänen huoneeseensa, maisteltiin suklaata. Elinalla on jonkin verran valokuvia kehyksissä pöydällä. Ollaan väliin häneltä kyselty, että muistakos, kuka tässä on, kuka tuossa? Huonosti on äiti jo pitkään muistanut. Yleensä ei auttamatta ollenkaan, joskus on, kirkkaampana hetkenä, on joku nimi saattanut tulla kakistelematta.

  Nyt Hilppa alkoi tentata. Hän otti ensin Erkin kuvan.
  "Kukas se tässä on?"
  "Öh, öh, miun veli."
  "Mikäs sen nimi on?"
  "Öö, öh, e..en minä nyt saa päähäni."
  "Erkki se on!"
  "No Erkkihän se siinä!", sanoi äiti.
  "Erkki oli sinun mies", jatkoi Hilppa.
  Äiti alkoi nauraa, että meinasi tikahtua. "En minä sitä naiseksi oo luullutkaa!"
  Kyllä piisasi naurua meille kaikille. En tiedä, oliko äidin lohkaisu huumoria, tahatonta huumoria, vai sekavuutta. Mutta nasevasti vastasi.
  Hilppa kyseli vielä vielä Hanelista. "Veljeni", oli vastaus. Ja minusta. "Veli se on", kuului taas. Sitten kun tuli vuoroon kuva, jossa äiti on itse, niin heti lausui hän: "Tuossa olen minä!"
  Kaikki on helppoa unohtaa, itseään vaikea. Kun sitten katseltiin muutamaa joskus teettämääni valokuvakirjaa, joihin olin kirjoittanut osaan kuvista kommentteja, huomasimme, ettää kyllä äiti vielä lukea osaa, kirjaimet muistaa. Hän suolsi tekstiä aivan puhtaasti, melko nopeastikin.
  Saa nähdä, millaiseen ikään äiti jaksaa sinnitellä? Olisi hauska tietää, mitä hänen päässään liikkuu? Välillä selvästi hän on hämmentynyt. Sanoo, että kaikki on jotenkin sekaisin. Jos häneltä kysyy, että mikä on sekaisin, hän saattaa vaan kysyä, että mitäs nuo tuossa on, osoittaen meidän tuolille riisuttuja takkejamme.
  Se olen pannut merkille, että ei äidillä kipuja, tai huonoa oloa ole. Tyytyväinen hän yleensä on, eikä enää muista haluta pois, kuten vielä viime kesänä joskus teki. Ei oo hiijen vissi, etteikö satavuotisia vielä päästä juhlistamaan. No, satavuotiset on ajallaan, jos niikseen menee. Suunnitellaan niitä reilun kahden vuoden kuluttua. Lähemmät suunnitelmat kohdistuivat valaistuksen loppuunsaattamiseen. Loppuunsaattaminen ei tällä kertaa tosin kohdistu kohdevalaistukseen.

   Obligatorinen kuva. Tälläänpä sen, mistä Elina oitis osasi itsensä nimetä, Kuva on otettu maaliskuussa 2015, eli noin viisi vuotta sitten. Kuvassa on neljä naispolvea. Tosikkojen mielestä kahdeksan. On Elina muuttunut, mutta kyllä on Iiriskin. Sellaista on elämä.