Tuon ensimmäisen blogin nimi oli "ELOKUUN LOPPUA". Kökkönen kyhäelmä. Lukaisin sen nopeasti. Tehtävä oli helppo, sillä ei ollut juurikaan lukemista; jokunen lause, muutama kuva pieneltä kiertoajelulta, mm. Kerimäeltä, Savonlinnasta ja Retretistä. Mutta siitä se lähti, tapa, joka jos ei tapa, niin vahvistaa. Että mitä vahvistaa? No ainakin sormenpäitä.
Nyt on kutakuinkin seitsemän ja puoli vuotta jatkunut kirjoittelu. Se tekee keskimäärin tuollaiset kaksi ja puoli blogia viikkoa kohti. Alkuvuosina saattoi väliä olla näköjään joskus useita päiviä, viime vuodet on bittiavaruuteen lehahtanut blogi joka toinen tai joka kolmas päivä.
Kaikenlaista on tullut riipustettua. Älytöntä ja vielä älyttömämpää joukossa. Pitkälti kuitenkin ihan päiväkirjamaista tapahtumien kerrontaa, tai sitten muisteloita ja tarinoita, omia ja muilta kuultuja. Kantaakin on tullut otettua, puolesta ja vastaan, mielipiteitä esitettyä, kanta esille tuotua. Jotkut ovat saattaneet olla samaa mieltä, jotkut eivät. Jotkut ovat saattaneet pitää pilipalihommana, jotkut ymmärtäneet, jotkut tuominneet. En kuitenkaan usko ystäviä kirjoitelulla menettäneeni. Jokusia, lähinnä entisiä, joihin siteet olivat katkenneet, olen blogini välityksellä uudelleen löytänyt. Kiitos siitä hakukoneille ja somelle.
Tätä sivustoa jaan ainoastaan fb-seinälleni. Minulla on tätä nykyä kai 83 kaveria. Hetkinen, ainakin kahdella on pari profiilia, sanotaan että 80. Näen, kuinka monta kertaa blogejani käydään katsomassa. Ei ole päätä huimaava luku. Näen myös, kuinka monta kertaa Bloggeriin mennään fb:n kautta, kunka monta bloggersivuston kautta. Yksityisyys fb:ssa on minulla siten asetettu, että ainoastaan kaverini näkevät jakoni. Muuten blogit ovat Bloggerissa julkista kamaa. Senpä huomaa siitäkin, että Jenkeistä, Vennäältä, Saksasta, Ukrainasta, on aika paljon käyntejä. Ja lukuisista muista maista vähemmän. Jos vaikka Trumpin jutussani mainitsen, niin heti tulee käyntejä USA:sta. Tai Putinin, niin itänaapurista. Isot isoveljet valvovat. En minä siitä piittaa.
Summa summarum: blogeillani on kotimaassa ehkä sellaiset parikymmentä, Ruotsissa yksi, nykyisin Indonesiassakin yksi, vakituista seuraajaa, toinen mokoma puolivakituista monissa eri maissa, ja joitakin satunnaisia, The Beatlesia mukaellen, Here, There But Not Everywhere. En tietysti tismallista tietoa saa siitä, kuinka monta kertaa joku tietty kirjoitukseni on luettu. Jos joku pösilö eksyy bloggeriini, niin siitä jää vain yksi käynti, vaikka hän lukisi sata blogia putkeen. Mitä hän ei tietysti tee, niin pösilö ei kukaan ole. Mutta jos tällä hommalla pitäisi elää, niin ei olisi makkaraa leivän päällä, ei edes leipää.
Otsikko tähän juhlablogiin jäi muuten torsoksi. M on tietysti roomalaisin numeroin tuhat. 1000 on tuhat, vaikka ne veisitte Avokkaan uuneista. 1111101000 on tuhat binäärijärjestelmässä. Niin ettäkö yksinkertaista järjestelmää tietokoneet käyttää? Torsoksi jäi otsikko siksi, että ajattelin siihen vielä lisätä luvun tuhat Mayojen numeroilla. Heidän järjestelmänsä oli 20-kantainen. Yhdestä kahteenkymmeneen oli helppoa ymmärtää numerointi, mutta isompiin lukuihin en lyhyellä tutkinnalla saanut kunnollista opastusta, enkä jaksanut enää verkossa viihtyvää määrätöntä tietotulvaa porkostaa. Jääköön torsoksi, otsikko. Babylonialaisten nuolenpääkirjoituksella luvun tuhat merkitsemisen opettelun hylkäsin jo ennen aloittamista.
Mitäpä voi sanoa miehestä, joka kirjoittaa arkipäivästään, lapsuudestaan, suvustaan, muistoistaan, ihmettelee omaa näkemystään vastaan olevia tahoja, puolustaa rauhaa, inhoaa rasismia, kavahtaa äärioikeistoa, vähintään ehdollistaa oikeiston? No, ainakin sen, että ei mies, joka kuuntelee Bon Iveriä voi olla läpeensä tolvana, vaikka siltä välillä vaikuttaakin.
Juhlailta lähenee loppuuaan. Tai jos ei ilta, niin juhlablogi ainakin. Mitäs tähän vielä lisäisi? Jospa laitan muutaman kuvan. Päivällä jaoin liudan isäni sodanaikaisia kuvia seinälleni. Jospa nyt täräytän muutaman samaan aikaan, samasta lootasta löytyneet kuvan. Eivät ole sotakuvia, vaan pian sodan jäkeen otettuja, tai ehkä lomalla sotatouhuista. Luulen kuitenkin, että nuo kaksi ensimmäistä ovat sodan jälkeen Helsingissä, Erkin yliopistoaikoina otettuja. Ainakin tyylikkäitä olivat herrat silloin. Riippuen tietyti katsojan silmistä. Erkki vasemmalla...
...Erkki oikealla.
Tästä ei osaa sanoa, voi olla vaikka rintamalla asemasodan aikana napattu.
Herrasmiehen näköinen oli isoisäni Pekka Karppinenkin 1910-luvulla. Kuva on otettu Parisissa. Ei siis Pariisissa, vaan Atelier Parisissa Helsingissä.
Samasta laatikosta löytyi tämäkin kuva siskostani Ritvasta (RIP). Varmaan hän on alle kaksikymppinen. Missä le otettu? En ainakaan Anttolasta löydä mielessäni tuota paikkaa.
Ja toinen. Olen ilmeisesti käynyt veneellä sienessä, ottanut tämän kuvan keskikesälläkin ruskan väreissä loistavasta sammalmättäästä Avokkaansaaren pohjoispäässä:
lopetan lopulta
lopun teen
tälle jutulle
puomi eteen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti