Kävelin siis Terveystietä länteen, kun edestäpäin ilmestyi vastaani hahmo rollaattoria liuttaen. Kun kohtasimme, hahmo seisahtui, alkoi puhua. Pysähdyin, näppäsin musiikin stoppiin, sanoi: "Anteeksi mitä?, En kuullut, kun musikki soi korvissani."
"Niin, sanoin että mukavaa nähdä, kun joku liikkuu reippaasti, kun itse en enää kykene", sanoi vastaantulija, joka osoittaui ehkä seitenvitoseksi rouvaksi.
"Jokainen tavallaan", vastasin. "Pääasia, että liikkuu."
"Kyllä. Oletko menossa uimaan?"
"En. Kävelen yleensä aamuisin lenkin."
"Minä menen/menin uimaan. Ajattelin kerrankin lähteä ajoissa", jatkoi rouva.
En saanut selville, oliko hän jo käynyt uimassa, vai vasta menossa. Kysyin "Onko uimahalli jo auki?"
"Ei kai, mutta minä uinkin järvessä", kuului vastaus. "Se tekee hyvää nivelille ja sydämelle."
"Kyllä varmasti. Minä en koskaan ole uintia kylmässä vedessä harrastanut."
Vaihdoimme vielä pari lausetta, toivotimme hyvää päivänjatoa, lähdimme suuntaamme. Rouva tosiaan oli tulossa Tiilijärvien suunnalta. Aika lähellä oli Pikkutiilijärven uimaranta. Rollaattorin korissa oli ollut vaatteita ja ehkä pyyhekin.
"Taisi se olla tosissaan?", mietin. "Kunnioitettavaa, mutta kuinka järkevää? Tuossa iässä yksin pimeässä uimaan kylmään veteen?"
Kun jatkoin matkaa, aloin muistelemaan, kuinka usein olin joutunut aikaisin aamulla lenkkeillessäni puheisiin ihmisten kanssa? Huomasin, että varmaan tuhansissa laskettavien kävelyjen joukosta ei muistiini palautunut kuin muutama kellon tai osoitteen kysely, ja pari pidempää keskustelua.
Ehkä viitisen vuotta sitten, ehkä myös syksyllä, sillä oli pimeää ja sumuista, Salpakanaantiellä, mäen päällä, seisoi lyhytkasvuinen nainen pienen matkalaukun kera bussipysäkillä. Hän pysäytti minut, kysyi kelloa. Minä kerroin sen olevan kuusi. Nainen, jonka tajusin olevan ehkä Downin oireyhtymäinen sanoi: "Me ollaan menossa Riihimelle. Ne tulee hakemaan yhdeksältä." Hän näytti minulle paperia, missä kerrottiin jostain Riihimäen matkasta, ja lähtö näytti tosiaan olevan tänään aamulla.
"Siihen on vielä monta tuntia", vastasin. Missä asut?"
"Tuossa talossa", hän vastasi osoittaen lähintä kerrostaloa.
"Sinun kannatta mennä kotiin, tulla ennen yhdeksää takaisin. Onhan sinulla kello?"
"On." Hän näytti rannettaan, ja kello siinä oli, ihan oikeassakin.
Lyhytkasvuinen nainen lähti kävelemään kohti taloa.
"Muistathan varmasti tulla sitten yhdeksältä takaisin?", kysyin.
"Muistan!", vastasi hän, ryhtyi vaamaan alaovea.
Toivottavasti matka onnistui.
Jokusia vuosia sitten, eräänä sunnuntaiaamuna, se oli varmaan kesää, tai kevättä, koska oli valoisaa, saavutin kaksi edelläni kulkevaa nuorta miestä. He kulkivat väylää laidasta laitaan, välillä ympäri pöyrähdellen, käsillään huitoen, naureskellen. Koska juuri noilla kohdilla ei ollut mahdollisuutta poiketa tieltä sivuun, jatkoin matkaani heidän ohitseen.
"Hei kamu!", huudahti toinen, kun olin heidän rinnallaan. "Mihis käppäilet?"
"Aamulenkillä vaan. Entäs te?"
"Ollaan himaan menossa. Vähän venähti", kertoi toinen. Hänellä oli kädessään puhelin, mistä kaikui ilmoille musiikkia.
"Sattuuhan sitä", vastasin. "Onko pitkä matka?"
"Ei oo enää ku pari kilsaa", kertoi toinen. "Tää on hyvä biisi!", hän jatkoi puhelintaan heiluttaen.
"Varmaan. En tunne kappaletta."
"Mitä ite kuuntelet?"
Nyt on Tom Waits menossa", kerroin.
"Vanha käpy. Nii oot sinäkin."
"Niinpä. Eiku rattosaa loppumatkaa!"
Kaverit jäivät pyrähtelemään, minä lähdin dallamaan. Kun katsoin kohta taakseni hyppäsi toinen juuri piruettia ihmeenkin lennokkaasti.
"Kyllä nuoruus on nuorutta!" tuumailin, laiton lisää volyymia Waitsin "Closing Timeen".
Viime kesäkussa, eräällä kotikäynnillä, olin aamulenkillä. Se taisi olla lauauntai. Pulla-Poikien alikulkutunnelin tuolla puolen Kunttiksen suunnalta tuli vastaani nuori mies, poika vielä. Hän pysäytti minut, kysyi: "Anteeksi, oletteko miettinyt, mitä on kuoleman jälkeen?"
Kaveri ei kovin päihtyneeltä vaikuttanut, eikä vaaralliselta; siistit vaatteet, siisti olemus.
"En ole asiaa hirveesti pohtinut", vastasin. "Tokkopa mitään."
"Olen kävelly Soramäestä, oon kaupunkiin matkalla. Joskus tulee tuollaisia mietittyä. Varsinkin, jos on illalla ryypännyt."
"Hyvä se on asioita ajatella."
"Joo. Mitenkähän ne pahat teot kuoleman jälkeen käsitellään? Kuka niistä päättää?"
"Minä ajattelen, että hyvät ja pahat teot tehdään täällä ja nyt, niistä päättää jokainen itse. Koitetaan mennä niin, että hyviä tekoja on enemmän kuin pahoja."
"Tuossa on ideaa!", tokaisi kaveri, lähti käsi tervehdykseen ojentuneena dallamaan kohti Lahtea.
Siihen nähden, että aamulenkeilläni olen kohdannut kuitenkin lukuisan määrän ihmisiä. ei kontakteja ole liiemmälti ollut. Nyökkäyksiä tervehdykseksi, varsinkin iäkkäämmiltä, sentään melko usein. Mutta ei ole mitään vaarallista tai edes hankalaakaan tilannetta eteen tullut, vaikka joskus olen humalaisia tai aamutokkuraisia porukoita tavannut. Kyllä Hollola turvallista seutua on.
Vieläpä pari uutista. Eiväi ihan tämänaamuisia, mutta tuoreenpuoleisia kumminkin:
Varjobudjetit on julkaistu. Oppositio omansa, omia kannattajiaan kosiskelevia, lisää sellaisia huokkuttelevia. Mutta kaikkein vakuuttavimman teki Utin laskuvarjojääkärikomppania.
Maakuntalehdet Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät. Suurin kädenvääntö fuusiossa käytiin uudesta nimestä. Asia ratkesi, kun apuun pyydettiin mielikuvitusrikkaimmat vaikuttajat ja mainostoimistojen kirkkaimmat tähdet, merkittävät visionäärit. Tulos on nerokkuudessaan mykistävä: ILKKA-POHJALAINEN!
Lauantaiaamun kuvaksi vaikka tämä 31.toukokuuta 2016 napattu otos Okeroisten Myllyn lammelta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti