DIOISTA PALJASTUU INKKARI JA MUUTAKIN

  Kuten eilisessä blogissa kerroin, vein äidin luota löytämistäni dioista 13 liikkeeseen. Sain ne skannattuina jo ip. sähköpostilla. Kuten olin dioista tirkistellyt, sieltä paljastui muutamia minulle aivan ennennäkemättömiä kuvia. Ne kutakuinkin kaikki nyt tässä esittelen, koska en malta odottaa huomiseen. Aloitan "muutakin"-kuvista, sillä taas on tarkoituksena edetä kronologisesti.

  Tässä heinäntekoa vuodelta 1955. Päättelen ajankohdan siitä, että Piskolantalon remontti on vielä tekemättä. Se tapahtui kesällä 1956. Navetan päädyssä näkyy tulevaa varten sahattua ja taaplattua puutavaraa. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on kesä -56, ja remontti on jo käynnissä. Epäilen kuitenkin, sillä kattomuotokin tulee saneerauksessa muuttumaan, ja siitä luulisi heinäkuussa jo olevan merkkejä.
  Heinäpellolla on tuttuja ja tunnistamattomia. Vasemmalla hiippailee isotätini Elsa, heinää seipäälle asettelee Rautasen Tyyne, tai ainakin hänen näköisensä immeinen, heiniä hankoonsa keräilee äiti-Elina, hänen takanaan Maija-täti. Kolme urospuolista komistusta ovat kyllä minulle tuntemattomia.

  Samana kesänä, luulen, tapahtuivat myös seuraavat ikuistukset: Isä Erkki, joka ei suinkaan ollut kalamies, on muikkuverkoilla...

  ...ja me ollaan Hanelin kanssa takapiruina, kun niitä siivotaan pihasaunan rappusilla. Perkaajina toimivat Elsa ja Maija.

  Sitten päästää inkkariin. Kuva vuodelta 1957. Tai saattaa olla vuodelta 1958 myös, en ole aivan varma. Olin kuuden, ehkä seitsemän, vanha. Siinä minulla on ylläni komia intiaaniasu. Kokonaisuuteen kuului hapsulahkeiset housut, sulkapäähine ja tomahawk. Noihin huosuihin liitty tarina.

  Piskolansaaressa asui tuolloin Kurenpään torpassa Ikosen perhe: Äiti Elsa, isä Viljo (Kipsakan Vilikki), lapset Irma, Kalevi ja Pentti. Elsa oli kotiäiti, jos nyt niin voidaan tuohon aikaan torpan muijasta sanoa, Vilkki oli sekatyömies, joka teki väliin töitä renkinä, väliin oli metsätöissä, Irma oli minun ikäiseni, Kale vuotta vanhempi, Pena muistaakseni kolme ajastaikaa kauemmin maailmaa katsellut. Ikosilla oli enenmmänkin lapsia, mutta muut olivat tuolloin jo maailmalla.
  Minä olin jo kasvanut niin "mieheksi", että sain, ja ennen kaikkea uskalsin, kävellä yksin reilun kilometrin kärripolkua pitkin leikkimään Ikosen lasten kanssa. Niinpä kerran menin Kurenpäähän hapsuhousut jalassani. Jostain syystä Pena innostui pihalla kulottamaan nurmikkoa. Sehän meinasin ryöstäytyä, joten saimme hikihatussa polkea paloa sammuksiin. Lopulta se onnistui, taisi Elsa-äitikin tulla apuun. Mutta sammutustyö vaati veronsa: huosuistani olivat alemmat hapsut kärvähtäneet! Paha juttu!
  Lähdin hipsimään kotiin. Matkalla näin Kipsakan Vilikin kävelevän vastaan. Hipsin luihuna metsään piiloon. Kun pääsin Piskolaan, kävin äkkiä piilottamassa housut, vaihdoin verkkarit. Kyllä tuon ikäinenkin osaa olla ovela. Seuraavana päivänä ryhdyin kinuamaan äidiltä, että enkö saisi leikata hapsuja pois housuistani?
  "Mitä kummaa?!", ihmetteli äiti, "sinähän olet niistä kovasti tykännyt!"
  "En tykkää enää. Saanko, äiti saanko?"
  Lopulta, luultavasti seuraavan päivänä äiti lopulta kyllästyi kinuamiseen, suostui. Niinpä selvisin häverikistä, kuin koira veräjästä.

  Sitten vuoteen 1961. Silloin muutimme Anttolan kirkonkylään, tähän Säästöpankin taloon.

  Noilla rappusilla tuli monina kevätsunnuntaina pelattua poikien kanssa nakkia, seinää, ties mitä rahapelia markan kolikoilla. Ja oikealla alhaalla näkyvän ikkunan takana olevaan halkovarastoon rakensimme Kolehmaisen Karin, eli Kolen, ja Ahosen Ritin kanssa halkojen sisään majan. Siellä olimme monet kerrat hipihiljaa piilossa, kun talonmiehen hommia hoitava mies (jonka nimen olen tyystin unohtanut) tuli lisäämään puita kattilaan. Jos ei muisti petä, niin Kole hävitti halkojen sekaan kampansa. Sellaisen kamman, joka taittui, vähän kuten linkkari, ja muodosti avattuna coltin näköisen pyssyn. Sitä kävimme kevään lähetessä ja halkojen vähetessä etsimässä, mutta emme koskaan löytäneet.

  1962 sain tämän Jaguar-merkkisen fillarin. Se oli enoni Ollin vanha, mutta priimakunnossa. Ylpeänä sitä esittelen. Taustalla näkyy Savonseudun kuppilan sisäänkäynti.

    Kolme kuvaa vanhalla pankilla asumisemme ajalta, eli 1961-1964. Taitavat olla 1962 otettuja. Ja jouluna, kuten jatkosta huomaa. Haneli, Erkki ja minä. Takanani näkyy Luxor-merkkinen radio, sama, joka toimi aluksi bassovahvistimenani Picturesien kämpällä.

  Leikki sujui vielä tuolloin, minultakin.

  Joulukuusen alusta näyttää tosi tyhjältä. Näinköhän pukkia odotellaan? No ei. Ei meillä pukkia Kirkolla asuessamme enää käynyt.

  Muistoja nuo kuvat herättivät. Minulle ihan uusia otoksia, paitsi tuo pyörän kanssa oleva, Sen olen paperikuvana nähnyt.

  Vielä  laitan pari. Vuosilukuja en tiedä, mutta viiskytlukua joka tapauksessa. Elina ja Erkki Amerikasta käymässä olleen sukulaisen kanssa. Itseasiassa en muista koskaan nähneeni isää lippis päässä, mutta jopa kahdessa tässäkin blogissa olevassa kuvassa hänellä on sellainen. Ja vieläpä eri hattu!

    Tässä sukua Suomen suvessa. Vasemmalta lukien seisomassa Aleksin sisko Oili Lavi, Aleksi, Erkki, Anni-mummi, Elina Charles, eli Kalle Amerikasta ja vaimonsa, heidän edessään Aleksin sisar Elsa. Istumassa tätini, Erkin siskot Maija, Liisa ja Eila. Nuo viinimarjapuskat ovat vieläkin olemassa. Tai ainakin tuolla alueella on viinimarjapuskia. Aivan salettia on, että oikeassa laidassa pilkottava ylätalon navettaa seisoo yhä sijoillaan.

  Vanhat kuvat ovat joskus mukavia. Vaikka uutta kohti jokaisen täytyy nokkansa kääntää.