tiistai 17. marraskuuta 2015

SAG MIR WO DER WINTER IST?

  Vaikka syysihmiseksi tunnustautunut olen, alkaa, kieltämättä, pimeys ja vedentulo kyllästyttää. Tänä aamuna jäi lenkki väliin; katsoin ulos, vilkaisin sadetutkan, keitin kahvit. Sääennuste povaili sadetta iltaan asti, joten päiväkävelyhaaveet heitin tyystin. Meninkin jo kuudeksi uimahallille polskuttelemaan muutaman altaanmitan. Rintauintia, tietty. Vanha kysymys urheilutietäjille: "Saako naisten rintauinnissa käyttää käsiä?" Koska Tauno Rautiainen, Esko Kivikoski ja Hardi Tiidus ovat edesmenneet, pitänee kysymys osoittaa Bubi Walleniukselle.
  Näissä sääolosuhteissa ärsyttää myös toinen asia; heijastittomuus. Kun musta tie imee auton valot, ei meinaa taajamissakaan huomata suojatielle pyrkivää jalankulkijaa, pyöräilijästä puhumattakaan. Katuvaloista on osa, säästösyistä oletan, pimeinä. Vaikka en kaupungilla kovaa ajele, on jo pari vaaratilannetta tullut. Nykyisissä ulkoiluvaatteissa yleensä on joku heijastinnauha, mutta kapakkiin menijät, ennen kaikkea sieltä tulijat: Heijastin heilumaan!

  Huomenna on taas uimahalliaamu; minulla on lääkäriaika 9:45. Ei sinne suihkutta viitti mennä. Verikokeisiin varmaan passittaa. Ehkä myös lonkkakuvaukseen. Kolesterolit on kyllä hyvä tarkistaa; pian kaksi vuotta edellisestä.
  Elina kävi myös verikokeissea ja sydänfilmissä. Eilen oli aika lääkärille. Ei vikaa missään, arvot kohdillaan. Täysillä menee kohti ysineljää!

  Remppa elää omaa elämäänsä. Kun kylppärin seinät ovat alariviä vaille, oli helppo laskea, riittävätkö laatat. Muutama puuttuu. 300 X 600 laatta on siitä problemaattinen pieniin tiloihin, että huonolla onnella hukka on aika suuri. Meidän seinät olivat juuri epäsopivan mittaiset tälle jaolle. Minä laattaliikkeeseen hakemaan puuttuvia. Kävi säkä; varastosta löytyi juuri viisi laattaa samaa satsia. Toista sarjaa kyllä oli vaikka kuinka, mutta eri poltoissa saattaa olla hienoinen väriero. Tuskin olisi haitannut, mutta hyvä näin.

  Helmin veriarvot eivät meinaa pysyä oikeina. Kaksi kertaa on jo verta saanut, tänään ehkä joutuu kolmannen kerran sairaalaan. On kyllä ollut pirteämpi, sanoo Anna. Toivotaan, toivotaan. Enkä edes uskalla ajatella, mitä Hempan hoito on tullut, ja mahdollisesti tulee, maksamaan. Vaikka Tiilikaisilla vakuutus onkin, ei se loputtomasti korvaa, kai?

  Kaupallisten kanavien katselu alkaa olla entistä tuskallisempaa; joulumainokset alkavat lisääntyä. En tosin aikoihin ole suorana mainoskanavilta katsonut, kuin Emmerdalet. Pitää vissiin siirtyä nekin tallentamaan. Nimittäin kun tunnin aikana näkee 6-8 kertaa saman mainoksen ja ainakin yhtä monasti  toljottaa maikkarin tuoteperheen omia tiedotteita, alkaa sylettää. Meinaa kake käsistä seinälle lentää, kun turtuneena ihmettelee, taas kerran, subin viikonloppuleffojen ylivertaisuutta.

  Sosiaalitukien alikäyttö on yleisempää, kuin väärinkäyttö, kertoo yle. Onko ratkaisu oikeuksiin perehdyttäminen, vai väärinkäytön lisääminen, sitä ei uutisessa kerrottu.

  Vähän  Pariisin kauheuksien mukanaan tuomista ajatuksta.  

  Jos länsimaalaiset, eurooppalaiset, media sekä ihmiset, me suomalaiset muiden mukana, suhtautuisimme jokaiseen Lähi-Idässä sattuneeseen iskuun, jokaiseen Afrikan hirmutyöhön, jokaiseen Afganistanin pommiuutiseen, you name it, samalla tunteella, myötätunnolla, rauhan kaipuulla, asioiden muuttamisen vaatimuksilla, kuin Pariisin tapahtumiin, tulisiko pallostamme pikku hiljaa parempi paikka elää? 
  Mutta emme suhtaudu, vaikka samanlaisia ihmisiä muuallakin tapetaan. Meille hyvinvoiville tuntuu olevan merkityksellisempää se, että kaltaisiamme surmataan silloin tällöin, kuin että kaukana olevia listitään päivittäin kuin russakoita. Kun kauheudet kohdataan lähempänä, omaksi maailmakseen koetussa ympäristössä, ovat tunteet pinnassa. Tapahtumien hirveyttä ja järjettömyyttä toitotetaan, rintaa paukutellaan, syillä spekuloidaan, seurauksia pohditaan, ratkaisuja esitetään. "Oikeutetua" kostoa janotaan, rangaistusta vaaditaan, pommeja kylvetään, koston kierrettä ylläpidetään. Jos ymmärtäisimme sen, että kauheudet ovat kauheuksia, vaikka ne tuttua elinympäristöä eivät koskekaan. Sen, että jokainen pommi-isku on liikaa, jokainen kuollut äiti on tragekia, jokainen kuollut lapsi on turha. Sen, että asia eivät parane kostamalla, vaan olosuhteita muuttamalla; oikeudenmukaisuudella, riiston lopettamisella, tasa-arvolla ja ihmisyyttä toteuttamalla.

Wann wird man je verstehn, denkt Pepchen an.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti