Tassa istun, enka muuta voi! Nimittain Trion Ciao!Coffeessa, litkin tuplaespressoa, kirjoitan, ja mietin, mita kirjoittaa. Nyt pitaisi saada jostain kipinaa tekemiseen. On meneillaan kausi, kun mikaan ei jaksa innostaa. Ei viitsi moniaita tallenteita katsella. Yritin paivalla lukea Jussi Adler-Olssonin uutta Q-ryhma-tarinaa, "Tapaus 64", aivan mainio kirja (Adler-Olsson on talla hetkella ihan ykkossuosikkini genressaan), mutta ei teksti taipunut aivoissani tarinaksi; piti valilla palata sivu pari takaisin, ja katsoa, mita oli oikein tapahtunut. Hollolan kirjastosta tuli meili, etta Lars Keplerin uusin, "Vainooja", on haettavissa. Normaalisti oisin kirkuen hyokannyt noutamaan. Nyt ei innostanut; onhan siina muutama paiva aikaa hakea.
Koska lukeminenkaan ei ottanut tulta, paatin pakata kameralaukun ja lahtea Lahden satamaan, josko sielta kuvattavaa loytyisi. Ilma oli oiva, pilveton taivas, 21 astetta lampoa, paljon kauniita seka vahemman kauniita, nuoria ja vahemman nuoria ihmisia. Mutta ei mikaan, ei maisemat, ei ihmiset, ei miljoo, saanut kaivamaan kameraa esiin. Sama ilmio tapahtui eilen Hattulassa, kun olimme serkkuni Susannan ja puolisonsa Karin nuoremman tyttaren rippiaisissa; kamerat jaivat autoon, siella myos pysyivat. Kylla siella kuvan ottajia oli kuitenkin. Ja Susanna on, isansa perintona kai, erinomainen kuvaaja. Hanelta kylla saan tilaisuudesta tallenteita muistoksi. Muuten, hehkuttamani eno-Ollin kuvien lainaus siirtyy tuota tuonnemmaksi. Susku ei ole ehtinyt niita viela kayda lapi. Otoksia on tiemma tuhansia, suuri osa muualla, kuin Utsjoella napattuja. Mutta minua ja Hilppaa odottaa kutsu uudelle visitiille, kun serkku on saanut vahan selvyytta arkistoihin. Hyva niin, eihan heille ole kuin rehdin tiiman ajomatka, ja paasee kunnolla tutustumaan heidan uuteen kotiinsa.
Mutta itse asiaan palatakseni. Jatin pyoralla tulleet elakelaiset, avoautoilla kruisalevat nuoret, moottoripyoriaan esittelevat keski-ikaiset ja jaateloa jonottavat lapsiperheet touhuihinsa. Paatin tulla tanne, missa olen, ja yrittaa naputella jotain ylos.
No, nyt olen puolen tuntia istunut, muutaman virkkeen kirjoittanut, paikan rauhallisuutta ihmetellyt. Kirjoittaminen sujuu, joten kuten, kun vain sormiaan kuljetaa nappaimelta toiselle. Paatin jo asken, etta mitaan en korjaa, siis asiasisallossa. Oikeikirjoitusta voin, ainakin raikeimmasta paasta, retusoida.
Teilla jokaisella on varmaan ollut hetkia, kun mikaan ei tunnu kiinnostavan. Minulla ainakin niita silloin talloin esiintyy. Eivat ne yleensa ole pitkia, joskus vain sen paivaisia. Nuorenpana oli tosin pidempiakin apatiatiloja, ne ovat onneksi, kop, kop, jaaneet taakse. Mutta voin kuvitella, miten taman kaltaiset jaksot rassaavat oikeasti luovaa tyota tekevia. Mitaan oikeaa ja rehellista ei nimittain synny vakisin. Monasti olenkin ihmetellyt niita, jotka kirjoittavat, saveltavat, maalaavat, etc., "ammatikseen". Kai he ovat niin kouliintuneita tyohonsa, etta kelvollista jalkea voi syntya "nine to five". Kai kuitenkin on, etta parhaat tulokset, ainakin laulun tekemisen saralla, saavutetaan hetken inspiriratiosta, jonkun tapahtuman, kokemuksen, tai nakyman innoittamana. Kirjailijijan tyohan on paljon pitkajanteisempaa. Mutta eikohan idea tarinasta monesti iske tekijalleen salamana kaaliin?
Kohta kellon viisarit ovat siirtyneet niille lukemille, kun Hilppa paasee lukkimaan pois toista. Pitaa etsia joku kuva, jos sopivan talta tabletilta loydan, ja liittaa se lopuksi, jos osaan. En ole tainnut sita viela talla varkilla tehda; olen toki muutamia blogeja kirjoitellut, mutta lopullisesti julkaissut kotoa pc:lla.
Kokkeillaanpa...ei onnistunut google-kuvista...uus yritys...jokohan nyt. Laitoin kuvan sisiliskosta, sen kunniaksi, etta Anttolassa asui 70-luvuulla kirjailija, jonka nimea en valitettavasti saa paahani. Mutta hanta kutsuttiin tekeilla olevan romaanin mukaan Sisiliskoksi. Han asui vanhassa hirsitalossa Pitkalahdentien risteyksessa, ja vietti taiteilijaelamaa. Kirjaa ei kai koskaan julkaistu, mutta kaikki kunnia hanelle. Nyt valahti, Viki oli han etunimeltaan, sukuinimikin saattaa pullahtaa illemmalla mieleen.
...mutta ei, kele taan julkasu tunnu nyt onnistuvan. pittaa kotoa jatkaa, aika loppuu.
No nyt olen pöytäkoneen äärellä. En ala aakkosia ja ääkkösiä korjailemaan, liitän vain tähän kuvan sisiliskosta ja julkaisen.
Koska lukeminenkaan ei ottanut tulta, paatin pakata kameralaukun ja lahtea Lahden satamaan, josko sielta kuvattavaa loytyisi. Ilma oli oiva, pilveton taivas, 21 astetta lampoa, paljon kauniita seka vahemman kauniita, nuoria ja vahemman nuoria ihmisia. Mutta ei mikaan, ei maisemat, ei ihmiset, ei miljoo, saanut kaivamaan kameraa esiin. Sama ilmio tapahtui eilen Hattulassa, kun olimme serkkuni Susannan ja puolisonsa Karin nuoremman tyttaren rippiaisissa; kamerat jaivat autoon, siella myos pysyivat. Kylla siella kuvan ottajia oli kuitenkin. Ja Susanna on, isansa perintona kai, erinomainen kuvaaja. Hanelta kylla saan tilaisuudesta tallenteita muistoksi. Muuten, hehkuttamani eno-Ollin kuvien lainaus siirtyy tuota tuonnemmaksi. Susku ei ole ehtinyt niita viela kayda lapi. Otoksia on tiemma tuhansia, suuri osa muualla, kuin Utsjoella napattuja. Mutta minua ja Hilppaa odottaa kutsu uudelle visitiille, kun serkku on saanut vahan selvyytta arkistoihin. Hyva niin, eihan heille ole kuin rehdin tiiman ajomatka, ja paasee kunnolla tutustumaan heidan uuteen kotiinsa.
Mutta itse asiaan palatakseni. Jatin pyoralla tulleet elakelaiset, avoautoilla kruisalevat nuoret, moottoripyoriaan esittelevat keski-ikaiset ja jaateloa jonottavat lapsiperheet touhuihinsa. Paatin tulla tanne, missa olen, ja yrittaa naputella jotain ylos.
No, nyt olen puolen tuntia istunut, muutaman virkkeen kirjoittanut, paikan rauhallisuutta ihmetellyt. Kirjoittaminen sujuu, joten kuten, kun vain sormiaan kuljetaa nappaimelta toiselle. Paatin jo asken, etta mitaan en korjaa, siis asiasisallossa. Oikeikirjoitusta voin, ainakin raikeimmasta paasta, retusoida.
Teilla jokaisella on varmaan ollut hetkia, kun mikaan ei tunnu kiinnostavan. Minulla ainakin niita silloin talloin esiintyy. Eivat ne yleensa ole pitkia, joskus vain sen paivaisia. Nuorenpana oli tosin pidempiakin apatiatiloja, ne ovat onneksi, kop, kop, jaaneet taakse. Mutta voin kuvitella, miten taman kaltaiset jaksot rassaavat oikeasti luovaa tyota tekevia. Mitaan oikeaa ja rehellista ei nimittain synny vakisin. Monasti olenkin ihmetellyt niita, jotka kirjoittavat, saveltavat, maalaavat, etc., "ammatikseen". Kai he ovat niin kouliintuneita tyohonsa, etta kelvollista jalkea voi syntya "nine to five". Kai kuitenkin on, etta parhaat tulokset, ainakin laulun tekemisen saralla, saavutetaan hetken inspiriratiosta, jonkun tapahtuman, kokemuksen, tai nakyman innoittamana. Kirjailijijan tyohan on paljon pitkajanteisempaa. Mutta eikohan idea tarinasta monesti iske tekijalleen salamana kaaliin?
Kohta kellon viisarit ovat siirtyneet niille lukemille, kun Hilppa paasee lukkimaan pois toista. Pitaa etsia joku kuva, jos sopivan talta tabletilta loydan, ja liittaa se lopuksi, jos osaan. En ole tainnut sita viela talla varkilla tehda; olen toki muutamia blogeja kirjoitellut, mutta lopullisesti julkaissut kotoa pc:lla.
Kokkeillaanpa...ei onnistunut google-kuvista...uus yritys...jokohan nyt. Laitoin kuvan sisiliskosta, sen kunniaksi, etta Anttolassa asui 70-luvuulla kirjailija, jonka nimea en valitettavasti saa paahani. Mutta hanta kutsuttiin tekeilla olevan romaanin mukaan Sisiliskoksi. Han asui vanhassa hirsitalossa Pitkalahdentien risteyksessa, ja vietti taiteilijaelamaa. Kirjaa ei kai koskaan julkaistu, mutta kaikki kunnia hanelle. Nyt valahti, Viki oli han etunimeltaan, sukuinimikin saattaa pullahtaa illemmalla mieleen.
...mutta ei, kele taan julkasu tunnu nyt onnistuvan. pittaa kotoa jatkaa, aika loppuu.
No nyt olen pöytäkoneen äärellä. En ala aakkosia ja ääkkösiä korjailemaan, liitän vain tähän kuvan sisiliskosta ja julkaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti