ANNO..., ELI MUUTTUUKO MIKÄÄN?

Jouan ja Eerik istuvat nuotiolla kypsentämässä poron takalapaa. Inarinjärven pinta peilaa rasvatyynenä syyskuun lopun iltapäivän laskevaa aurinkoa. Siellä täällä pistävät muikut pintaan, hypätä loiskauttaapa isompikin lohikala. Pieniä vesilintuparvia seilaa rannan tuntumassa, ovat jo aikaa sitten sopeutuneet viettämään talvensa pohjoisessa. Parinsadan metrin päässä olevassa niemessä sijaitsevasta kylästä nousee useita savupatsaita, näkyy melkoista hyörinää.
  ”Haluatko kuulla, millaista täällä oli ennen?”, kysyy Jouan yht’äkkiä.
  ”Miten niin? Sen tiedän, että joskus on ollut paljon ihmisiä, paljon eläimiä, paljon puita, paljon muita kasveja”, tokaisee Eerik siirtäessään ateriaa kauemmas liekeistä. ”Monin verroin enemmän, sanotaan.”

  ”Joo, sen lapsetkin tietävät. Vaan kuka tahansa ei tiedä, millaista elämä, kaikki olevainen, ihmiseen liittyvä, on ollut!”
  ”Mitä, miten muka sinä jotain siitä tietäisit?”, ärähtää Eerik, hieroo silmistään savua, millä on taipumus kietoutua lähellä olijan ympärille, riippumatta tuulen suunnasta, tuulettomuudesta. ”Eihän niistä asioista saa edes puhua!”

  Jouan vilkuilee salaperäisen näköisenä ympärilleen. ”Tiedäthän, veljeni Uulaus on töissä Pan-itellegojen Kotalinnassa? Toki vain metsästäjänä, mutta kuitenkin...”
  ”Tiedän, tiedänpä hyvinkin!”, hymähtää Eerik, asettaa poron lavan laakealle kivelle, lohkaisee siitä tukevan palan kömpelön näköisellä puukolla, alkaa syödä. ”Etpä sinä juuri muusta puhukaan, aina vain erikoisasemassa olevasta veljestäsi!”
  Jouan käy kuopaisemassa suureen, pahkasta koverrettuun astiaan lähteenkirkasta, kylmää Inarin vettä, siirtyy ottamaan osaansa päivän ainoasta ateriasta.

  ”Pystyt varmaan pitämään suusi kiinni siitä, mitä nyt kuulet?!”
  ”Tietysti, ollaan sentään kylän, heimon, ainakin koko puolen maailman yhtenäisin työpari, parhaat toverit!”
  ”No, korva tarkkana.” Jouan pureksii hetken maukasta lihaa miettivän näköisenä, hörppää vettä päälle. ”Uulauksen korviin on kantautunut erilaisia huhuja, jopa tietoja. Kuullut suoraan Pan-itellegoiltakin, salaa tietysti! Monet muut ovat kuulleet samantyyppisiä juttuja. Ovat, metsällä ollessaan, kertoneet niitä toisilleen. Näistä murusista on Nillaus tehnyt jonkinlaisen yhteenvedon. Nillaushan on tunnetusti meistä Alemmista kirkasälyisin.”
  ”Entäs mitä Velho-Nillaus on sitten on tuumannut?”
  ”Ensinnäkin ihmisiä on tosiaan ollut käsittämättömän paljon. Heitä on ollut täällä pohjoisessa, ei niin kovin paljon, mutta paljon nykyistä enemmän. Muualla, etelässä, idässä, lännessä, valtavasti. Täällä on eri osia, niitä erottaa usein valtava vesi. Joka osa on suorastaan pursunnut ihmisiä! Samoin erilaisia eläimiä on ollut määrättömästi, isoja, pieniä, syötäviä, ei syötäviä.” Jouan yrittää loihtia ivallisen ilmeen aavistuksen vinosilmäisille kasvoilleen. ”Kasveja hieman enemmän kuin meidän käyttämämme, tuntemamme lajit.”

  Eerik kaivaa puutikulla vahvojen, valkoisten hampaittensa välejä. ”Kerro lopultakin jotakin uutta. Pian on aika jatkaa töitä.”
  ”Kuulepa tätä! Silloin on ollut myös kymmeniä, satoja kansoja! Kymmeniä, satoja uskontoja! Satoja, tuhansia heimoja! Satoja, tuhansia kieliä! Tuhansia, miljoonia kilometrejä rajoja! Tarkoin varjeltuja rajoja! Asein suojeltuja rajoja! Monissa paikoissa ovat ihmiset olleet jaettuina parempiin, huonompiin, rikkaampiin, köyhempiin. On ollut taito olla yhteydessä, kuulla, nähdä toisiaan, vaikka välimatkaa on ollut monta
kertaa enemmän, kuin täältä Ultimus Thulemukseen, etelässä Mortuus Vicinitasiin!”
  ”Jos niin on ollut, on se kai ollut käsittämätön, hallitsematon tilkkutäkki! Kuinka sellaista on kukaan pystynyt käytännössä pitämään ohjauksissaan?”
  Jouan kaataa vettä hiipuvaan nuotioon, sohii kepillä hiilet erilleen. ”Ei kukaan. Siitä kaikki johtuukin, ainakin Velho-Nillauksen mielestä. Nillaus myös sanoo, että Pan-itellegot  ovat varsin tarkkaan selvillä menneisyydestä. On kuulemma säilynyt kirjoituksia, kuvia, perimätietoa. Niitä ei vain meille Alhaisille kerrota! Velhon päätelmien mukaan täällä on vallinnut jatkuva sotatila. Aina ainakin jotkut kansat, heimot, ennen kaikkea uskonnot ovat olleet kahinoissa keskenään. Välillä taas käytännössä kaikki ovat olleet sodassa, jakautuen, milloin minkäkin syyn takia, kahteen osapuoleen.”
  ”Eipä ole ollut helppoa elää” Eerik heittäytyy pitkälleen poronnahkaviittansa päälle. ”Kerro loputkin, kohta on mentävä.”
  ”Velhon mukaan silloin on ollut välineitä, millä on voitu liikkua vedessä, jopa veden alla, maassa, ilmassa. Nopeasti, vielä nopeammin, huimaavan nopeasti. Vedessä sata kertaa nopeammin kuin lohi. Maalla sata kertaa nopeammin kuin jänis. Ilmassa sata kertaa nopeammin kuin pääsky. On osattu liikkua jopa pois maasta. Kuuhun, vielä kauemmas, en kyllä ymmärrä, miksi? Yhtä kaikki, on ollut myös aseita. Valtavasti aseita! Käsittämättömiä aseita! Suunnattoman voimakkaita aseita! Ainoastaan ihmisen surmaamiseen tarkoitettuja aseita! Ymmärtämätöntä tuhoa aiheuttavia aseita! Moninkertaisesti riittävä määrä aseita koko silloisen ihmiskunnan tuhoamiseen!” Jouan ponnahtaa pystyyn kitkerää savua työntävän nuotionlopun viereltä, oikoo nahkaisia vaatteitaan, tekee selvästi lähtöä. ”Ajattelepa sitä!”
  Eerik nousee myös, pudistelee takalistoaan. ”Kerro loputkin. Näen jotakin olevan jäljellä.”
  ”Niin onkin. Kun ihmiskunta, Velho-Nillauksen mukaan, viimein menetti lopullisesti järkensä, oikeastaan pari vallan ja ahneuden turmelemaa päällikköä, muutama uskontonsa sokaisema johtaja, menettivät vähäisenkin todellisuudentajunsa, loppui elämä melkein kaikkialla. Vain tänne pohjoiseen jäi tuntemamme maailma. Tietäjien mielestä kuitenkin on olemassa mahdollisuus muualla, kaukana meistä olevaan, ihmisistä, vähintään eläimistä, muodostuvaan tiedolliseen elämään.”
  Eerik lähtee kävelemään kylää kohti. ”Toivottavasti ei muita ole, samanlainen kohtalo voisi ennen pitkää olla seurauksena. Nyt kaikki on hyvin, niin yksinkertaista. On vain kaksi heimoa. Kyllä meidän pitää olla onnellisia! Mutta pidetään kiirettä. Vääräuskoiset ovat uhanneet tulla häiritsemään Ison Hengen Syntymän muistojuhlia. Meillä on vielä  iso määrä nuolenkärkiä taottavana!”