Mutta muistan vielä ajan, kun Suur-Savon pihalla oli aina hevosia puomissa, varsinkin talvisin, loimi selässä, heinätuppo turvan alla. Isännät istuivat kaupassa pitkällä penkillä, pössyttelivät pölli-saimaata tai pilli-klubia, ostivat tulitikkuja ja tupakkia, jauhattivat kahvia, paransivat muailmaa. Orsilla roikkuivat hyvässä sovussa hevosenvaljaat, saappaat ja reikäleivät.
Muistan vielä ajan, kun maamiehen tietolaari, sanomalehtikatsaus, metsäradio ja Markus-setä olivat hittejä, ja vain valistuneimmat olivat kuulleet huhuja televisiosta.
Muistan ajan, jolloin Anttolan alle sadasta puhelimen omistajistakaan tuskin kukaan osasi ennustaa aikaa, milloin suurin piirtein jokaisella esikoululaisesta isovaariin on taskussaan laite, millä voi soittaa milloin tahansa, mistä tahansa, minne tahansa.
Muistan vielä ajan, kun Kolehmaisen Eero ja Hakulisisen Veikko ja Äitee-Rantanen olivat suosiossa suuressa, kansan lellikkejä, ja hiihtäjien ainoa doping oli mustikkasoppa, sekin suurimmaksi osaksi numerolapulla.
Muistan vielä ajan, kun kanssaihmisen poliittisen suuntauksen saattoi päätellä ainoasta siitä, minkä aatteen Osuuskauppaa he suosivat. Kaikki olivat kavereita.
Muistan vielä ajan, kun tuloaan tekevän värifilmin kehittäminen kesti viikon verran. Eikä innokkainkaan alan harrastaja aavistanut, että lähitulevisuudessa voisi ottaa kuvan, mikä olisi alle minuutissa kaverilla Kuala Lumpurissa nähtävillä.
Muistan vielä ajan, kun parturi-täti Siiri Turunen pyysi "kuukista vähän", kun alkoi singlata niskatukkaa, ja Kilkin Jari ajatti puliksi, koska hinta oli vaniljaeskimon verran halvempi. Ja kun farkut tekivät tuloaan; ensimmäisissä Jameksissani oli fosforoitu, pimeässä loistava solki.
En suinkaan ole luddiitti, ryppyotsainen koservatiivi, epätoivoisesti "vanhoja hyviä aikoja" takaisin itkevä relikti. "Tempora mutantur, nos et mutamur in illi"s, ja niin pitää ollakin. Mutta jotakin entisajoista kaipaan. Kaipaan sitä, kun urheilu oli urheilua, taide lähti tekijästään ja raha ei sanellut lähes kaikkea lähes kaikessa toiminnassa.
Kaipaan kaverin auttamista, yhteisön omistautumista jäsentensä huolien ratkaisemiseen.
Kaipaan kiireetömyyttä, aikaa, jolloin istuttiin tuumaamaan elämän menoa ilman, että puheet lipsahtavat putoushahmoihin tai laajenevaan, maailman sekasortoon saavaan, luultavasti kolmannen maailmansodan aiheuttavaan hevoskohuun.
Lainaan lopuksi vanhan kollegani ja mentorini rakennusmestarin uralla, Mälkösen Niilon, lausumaa: "Läyhke alko, kun foinikkialaiset keksi pari tuhatta vuotta eaa. rahalle koron (huom. tarkistamaton tieto), eikä lopusta ole tietoa". Näinhän se on, ja kun läyhke kiihtyy eksponentaalisesti, saattaa loppu olla lähellä.
Pertsan elämänkaari
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti