KUNNIA NIILLE, JOILLE KUNNIA KUULUU

Haluan tässä kirjoituksessa kunnioittaa Suuren Persoonan maalarimestari Matti Väisäsen muistoa. Matti kuului siihen pikku hiljaa häviävään kyläyhtöisöön kuuluvaan kaikkien paikallisten tuntemaan joukkoon, mihin ei tunnu enää hektisenä nykyaikana löytyvän uusia jäseniä. Matti ei suinkaan ollut "kylähullu", (nekin ovat valitettavasti häviämässä, hoitoonko, vai mihin?) Hän vaikutti puheineen, nasaalina narisevine äänenpainoineen, koko Anttolan kyläyhteisön mielialaan.
Muutamia muistoja Mualar-Väisäsestä.
Matti oli tietysti sotaveteraani. Hänen yleisin sotamuistonsa oli: Perkele, siellä oli niin paljo sirpaleita, että luoti oli ystävällinen!
Matin mielipide ehkäisystä: Eihä sitä enne tiijetty ehkäsystä. Vähä ku vilautti kalsarin lahetta, aina oli akka tiineenä. Kaheksan kertää piäsin sujauttammaan, yks män hukkaan, miulla on seihtemän tenavata.
Koistisen Pertti ja Ahosen Riti olivat lukeneet lukiossa latinaa, ja he viljelivät, varsinkin tietyssä mielentilassa, latinalaisia sanoja ja sanontoja. Se jäi kai Mattia kaivelemaan. Seitkytluvun alkupuolella, kun Lotja-baari oli jo olemassa, ja yhteiselomme Hilpan kanssa alkuaskeleitaan ottamassa, istuimme Matin kanssa samassa pöydässä olusilla. Yht'äkkiä Matti katsoi Hilppaa ja tokaisi: Hilppa, Hilppa, mikä siun nimi on latinaks?
Ahosen Riti oli kouluaikaan yhtenä, jos ei kahtenakin, kesänä Matilla töissä. Kerran menin heidän työmaalleen, missä he olivat maalaamassa räystäitä tikkailta. Minut nähdessään Matti riemastui: Pepe, Pepe, tiällä myö liekutaan ku tuulipääskyt!
Siinä sietykytluvun puolivälissä, kun Erkki ja Elina oli muuttaneet Lahteen, me Hollolaan, tuli Matti tekemään vanhemmilleni jotain remonttia. Kun meni siellä käymään, olivat Matin ensimmäiset sanat: Pepe, perkele, mee ostamaan alakaupasta kaljaa. Sitten kun tulin kassi kilisten takaisin, tattui hän käteeni sanoen: Päivää Pepe.
Samalla reissulla Matti pysäköi pienen Fiatinsa Saimaakadulle aivan porraskäytävän oven eteen. Oli vaan valittettavasti T-risteys; sakothan siitä tuli. Matti loihe lointelemaan: Perkele, eikö huomannu, että se on köyhän maalarin auto!
Joskus 80-luvulla käytiin Hanelin kanssa joulupäivänä verkoilla ja saatiin lukuisa määrä pienehköjä lahnoja. Mietittiin, mitä niillä tehtäisi. Haneli äkkäsi, että Väisänenhän tykkää suolalahnasta. Sanoista tekoihin, illansuussa kiikutettiin Matille puoli saavillista lahnanlinttejä. Mattihan riemastui: Pojat, pojat Matti rypee rahassa, Nyt, perkele Unionille! (nyk. Neste). Niin sitä mentiin olusille.
Matin viimeisinä vuosina häntä tapasin kovin harvoin. Mutta yksi tarina, kait 90-luvulta tulee vielä mieleeni. Matti oli lähtenyt jossain seurassa pilkille. Eräässä vaiheessa hän olisi halunnut palata kylälle, mutta kukaan ei suostunut viemään. Mattiha suuttui, lähti tallustamaan. No, takaa tuli autolla Anttolassa asuva, nyk. eläkkeellä oleva patologi Ojala. Matti huitomaan. Kun Ojala pysähtyi, räväytti Matti: Perkeleen ruumiinrepijä, vie miut kylälle, kalja loppu!
Oi niitä aikoja. Vielä pari muistoa parista muusta persoonasta 70-luvun taitteelta:
Tiusasen Tane tuli joulun maissa Lotjaan, ja rupesi muina miehinä imemään tulta pikkusikariinsa joulukuusen sähkökynttilästä. Huomasi pian mokansa, köhiskeli itsekseen, lähti tiskille oluen ostoon.
Yhtenä talvena Sutari-Paavilainen kampasi kaksin käsinkarvahattuaan Unionin tiskillä. Kaljanmyynti evättiin, Sutari hyppäsi Ladaansa, ja ajoi pois, kait Lotjaan.

Anttola Cityn ruuhkaista hälinää 60-luvun lopulla, kun Säästöpankin liikerakennus ja kerrostalo olivat valmistuneet. Mäkipään Jussi-vainaa lausui asiasta Lotjassa: Nyt meillä on Lasipalatsi ja Kivikasarmi. Vielä kun saatais välliin Rosmo-Hulukkosen patsas! (Hulkkonen oli viimeinen Anttolassa vaikuttanut poliisi sodan jälkeisinä vuosina. Hän joutui linnaa, jostain kavalluksesta, jos en väärin muista).