En ole suuressakaan määrin poliittisesti valveutunut henkilö, vaikka valtiollisissa vaaleissa olenkin aina äänestänyt. Pääsääntöisesti äänestän puoluetta, joskus kunnallisvaaleissa henkilöä, mutta tietty aatesuunta on aina kulkenut matkassa. Kuten sanottua, politiikka ei liiemmin kiinnosta, olen sen tuntemisessa noviisi. Mutta näen sen kaikkinen vaalirahasotkuineen sun muine kähmintöineen melko likaisena pelinä. Lähes kaikki politiikot ovat pahimman luokan opportunesteja, valehtelevat ja salailevat tekemisistään, sekä sopivat suurista asioista suljettujen ovien takana saadakseen henkilökohtaista tai puolueeseen kohdistuvaa hyötyä tai edistääkseen omaa uraansa. Tämä koskee tietenkin lähinnä valtakunnan politiikkaa, ei niinkään kunnallista sektoria.
Tämä kaikki sai minut sydänyön hiljaisina hetkinä pohdiskelemaan vaihtoehtoja käytössä olevalle valtiomuodolle. Olisiko diktaduria tai oligargia hyvä ratkaisu? No, ei tietenkään, ilmiselvistä syistä.
Entäpä monarkia? Ei, ainakaan muitten pohjoismaitten tai Englannin malliin; tilannehan ei keulakuvilla, kallilla sellaisilla, miksikään muuttuisi. Ja mistäpä tänne hallitsijasuku "pierastaisiin"?
Sitten muistui muinaisen historianopettajani Ripsaluoman ehdotus valistuneesta itsevaltiaasta? Aika mahdoton yhtälö; voisi jossakin toimia yhden valtakauden, mutta entä seuraaja?
Kuinka sujuisi kommunismi. Ei varmaankaan hyvin, sellaisenaan. Uudistamalla oppia ja toteutusta, ehkä?
Vielä jää ainakin anarkismi. Ei saane kannatusta "suurelta yleisöltä". Tiettyjen ryhmien tavoite, mutta maltillisenakin aika suuri muutos.
Sanonta "valta turmelee, absoluuttinen valta turmelee käyttäjänsä absoluuttisesti" pitää pitkälti paikkansa. Vaikka joku nuori kirkasotsainen ja palavamielinen henkilö eduskuntaan valituksi tultuaan olisikin täynnä hyviä ja kansaa ja ihmiskuntaa hyödyntäviä ajatuksia, alkavat ne viimeistään toisella kaudella kääntää suuntaansa. Ajan kuluessa henkilöstä muokkautuu oivallinen opportunisti.
Edesmennyt tiedemies ja kirjailija Arthur C. Clarce on joskus sanonut, ettei mihinkään virkaan tule valita henkilöä, joka siihen pyrkii. Ilmiselvistä syistä. Clarcen fiktiota on, että pallomme tärkeimpiin tehtäviin, mm. YK:n pääsihteeriksi määrätään sopivin tietyksi määräajaksi, eikä tehtävästä voi kieltäytyä. Kuulostaa järkevältä. Clarcessa pitäytyäksemme: Politiikot ovat toisen luokan kykyjä, koska he käsittelevät mahdollisuuksia, ensimmäisen luokan kykyjä kiinnostaa ainoastaan mahdoton. Pitänee paikkaansa, harvoin kai politiikan parissa varsinaisia neroja tapaa, älykkäitä ja viisaita kylläkin.
Nykyinen valtiomuotomme siis lienee kuitenkin se oikea. Mutta kuinka muuttaa vallanpitäjiä? Pari ehdotusta: Kansanedustajien jako niin, että koko Suomi tulee tasapuolisesti edustetuksi (onkin kai muuttumassa) ja kausien määrä maksimissaan kaksi. Sitten pitäisi ratkaista perimmäinen kysymys, "Quis custodiet ipsos custodes?"
Tuli vielä mieleeni avararuustätitieteen professorin, kirjailijan, viisaan miehen Esko Valtaojan ajatus, mikä menee jotenkin seuraavasti. "Diktatuurissa tehdään niin kuin yksi tai muutamat haluavat, demokratiassa tehdään, niin kuin enemmistö haluaa, kommunismismissa tehdään, niin kuin kukaan ei halua, anarkismissa tehdään, niin kuin itse haluaa." Valitkaa!
Tämä kaikki sai minut sydänyön hiljaisina hetkinä pohdiskelemaan vaihtoehtoja käytössä olevalle valtiomuodolle. Olisiko diktaduria tai oligargia hyvä ratkaisu? No, ei tietenkään, ilmiselvistä syistä.
Entäpä monarkia? Ei, ainakaan muitten pohjoismaitten tai Englannin malliin; tilannehan ei keulakuvilla, kallilla sellaisilla, miksikään muuttuisi. Ja mistäpä tänne hallitsijasuku "pierastaisiin"?
Sitten muistui muinaisen historianopettajani Ripsaluoman ehdotus valistuneesta itsevaltiaasta? Aika mahdoton yhtälö; voisi jossakin toimia yhden valtakauden, mutta entä seuraaja?
Kuinka sujuisi kommunismi. Ei varmaankaan hyvin, sellaisenaan. Uudistamalla oppia ja toteutusta, ehkä?
Vielä jää ainakin anarkismi. Ei saane kannatusta "suurelta yleisöltä". Tiettyjen ryhmien tavoite, mutta maltillisenakin aika suuri muutos.
Sanonta "valta turmelee, absoluuttinen valta turmelee käyttäjänsä absoluuttisesti" pitää pitkälti paikkansa. Vaikka joku nuori kirkasotsainen ja palavamielinen henkilö eduskuntaan valituksi tultuaan olisikin täynnä hyviä ja kansaa ja ihmiskuntaa hyödyntäviä ajatuksia, alkavat ne viimeistään toisella kaudella kääntää suuntaansa. Ajan kuluessa henkilöstä muokkautuu oivallinen opportunisti.
Edesmennyt tiedemies ja kirjailija Arthur C. Clarce on joskus sanonut, ettei mihinkään virkaan tule valita henkilöä, joka siihen pyrkii. Ilmiselvistä syistä. Clarcen fiktiota on, että pallomme tärkeimpiin tehtäviin, mm. YK:n pääsihteeriksi määrätään sopivin tietyksi määräajaksi, eikä tehtävästä voi kieltäytyä. Kuulostaa järkevältä. Clarcessa pitäytyäksemme: Politiikot ovat toisen luokan kykyjä, koska he käsittelevät mahdollisuuksia, ensimmäisen luokan kykyjä kiinnostaa ainoastaan mahdoton. Pitänee paikkaansa, harvoin kai politiikan parissa varsinaisia neroja tapaa, älykkäitä ja viisaita kylläkin.
Nykyinen valtiomuotomme siis lienee kuitenkin se oikea. Mutta kuinka muuttaa vallanpitäjiä? Pari ehdotusta: Kansanedustajien jako niin, että koko Suomi tulee tasapuolisesti edustetuksi (onkin kai muuttumassa) ja kausien määrä maksimissaan kaksi. Sitten pitäisi ratkaista perimmäinen kysymys, "Quis custodiet ipsos custodes?"
Tuli vielä mieleeni avararuustätitieteen professorin, kirjailijan, viisaan miehen Esko Valtaojan ajatus, mikä menee jotenkin seuraavasti. "Diktatuurissa tehdään niin kuin yksi tai muutamat haluavat, demokratiassa tehdään, niin kuin enemmistö haluaa, kommunismismissa tehdään, niin kuin kukaan ei halua, anarkismissa tehdään, niin kuin itse haluaa." Valitkaa!
Poliittista pimeyttä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti