PALUU KESÄÄN

Ei liene parempaa tapaa tyhjentää aivojaan turhanpäiväisestä moskasta, kaiken kattavasta hektisyydestä ja sielua jyrsivästä tyhjänpäiväisyydestä, kuin tuupata soutuvene aikaisin tuulettomana kesäaamuna vesille ja lähteä lipsuttelemaan pitkin rasvatyyntä pintaa. Minulle on onnekseni suotu mahdollisuus moiseen ylellisyyteen Saimaan Luonterin vesistön maisemissa. Läheskään kaikille ei vastaava tapahtuma ole toteutettavissa, ainakaan vaivattomasti, mutta pääasiaan, aivojen nollaamiseen, riittää uskoakseni mikä tahansa itselleen sopivaksi kokema toiminta. Tärkeää onkin suorittaa se aika-ajoin. Aion kuitenkin lähestyä omaa tapaani saavuttaa katarsis.

Olen ollut koko ikäni aamuihminen, luonteenpiirre on vain korostunut iän myötä. Niinpä olenkin tolpillani neljän-viiden paikkeilla. Kotioloissa on tapanani lähteä lehden luettuani, tietysti säävarauksella, reilun tunnin sauvakävelylle, mikä on miehelle, joka viihtyy yksin mielensä kanssa, miellyttävä ”missio”. Mutta kesäisin mökillä saavuttavat aamut aivan uuden sfäärin! Viime kesä ei ollut ilmojen puolesta täydellinen; oli sadetta, oli tuulta, oli pilvistä, toisin kuin parina sitä edeltä'neenä kesänä. Mutta kun pilvettömän tyynenä (sellaisiakin jokunen oli) aamuna antaa venee lipua kohti auringon nousua, on mielen valtaava rauha käsin kosketeltava. Varsinkin alkukesästä ilman täyttää lintujen korvia hivelevä konsertti, tyyntä pintaa halkoo siellä täällä vesilinnun vana, tuolla polskahtaa kala, syvemmällä pistelevät muikut pintaan. Näkeepä silloin tällöin, ei välttämättä edes joka kesä, mutta kuitenkin, norpan tai pari sukeltelemassa lähistöllä. Ja taivaan värit! Eihän luontoa taiteilijana voita mikään. Siinä häipyy mielestä tekemättömien töiden (minkä?) taakka, tuleva hikinen polttopuusavotta, mökin maalauksen suunnittelu, Hilpan lievästi sanottuna innoton suhtauminen selviin asioihin, jopa rahavaikeudet tuntuvat siirtyneen tulopuolelle. Entäpä sakean aamusumun yllättäessä? Tunne on epätodellinen; aluksi läpinäkymätön usvaseinä, minkä pehmeässä syleilyssä ei eksymisen uhan alla tohdi lähteä rannan tuntumasta kauemmas selkävesille. Ihmisen suutavaisto kun lakkaa toimimasta hernerokkasumussa. Yleensä jossain vaiheessa alkaa tuulenviri pikku hiljaa työntää sumupilveä edellään hajottaen sen asteittain. Tällöin paljastuu uskomattomia näkyjä ja värejä.

Entäpä loppukesän/alkusyksyn tunnelmat? Päällimmäisenä hiljaisuus. Syksyn edetessä vähenevät keskikesällä joskus läpi vuorokauden pörräävät moottoriveneet kuvasta. Tuntee olevansa luonnon kanssa yksin, vain kuikan huuto saattaa kantautua korviin. Kun aurinko nousee horisontin takaa, hyökkää ruskan kirjo silmille. Lokakuussa, kun lehti on jo puista pudonnut ja veneen pohja yöpakkasen jäljiltä vaarallisen liukas, lentävät suuret muuttolintujen parvet yli, kymmeniä kanadanhanhia laskeutuu läheiseen lahdelmaan, joutsenperhe viiltää vettä miettien, kannattaako vielä lähteä? Eivät muistu tulevan viikon ruuhkat ja jonotukset, nalkuttavat pomot ja napisevat alaiset (mitkä?), riitaa haastavat ja uteliaat naapurit, eivät mitkään tulevat koettelemukset kaiverra sisintä.

Mutta aika-ajoin idylliin ilmaantuu särö; allani on mittaamaton määrä juomakelpoista vettä ja aamulla olen miettinyt grillaisinko tänään, vai söisinkö vain Aura- tonnikalasalaattia? Samaan aikaan 3,5 miljardia, puolet ihmiskunnasta, elää ilman turvallista juomavettä ja perussanitaatiota. Vuosittain kuolee 1,5 miljoonaa lasta likaisen juomaveden aiheuttamaan ripuliin muihin tauteihin ja suoranaiseen janoon menehtyneistä puhumattakaan. Lähes miljardi ihmistä kärsii nälänhädästä ja 10 miljoonaa kuolee vuositasolla nälkään. Yk:n tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes puolet syömäkelpoisesta ruoasta heitetään pois, mm. valtavat määrät ”toisarvoista” kalaa, tai syötetään eläimille viljaa niiden luontaisen ravinnon asemesta, nämä tietysti kaikien käyttämättä jääneiden ja pilaantuneiden elintarvikkeiden lisäksi. Olisikohan meidän kaikkien hyväosaisten, niin valtioiden, kuin yksityistenkin, syytä tehdä jotain asian eteen? Mieltä saattaa myös askarruttaa, koska luontoäiti saa tarpeekseen 7-miljadisen populaation tavasta käyttää pallomme antimia puolitoistakertaisen määrän siitä, minkä se pystyy tuottamaan?

Olen kuitenkin optimisti; ei vielä ole liian myöhäistä - vaikka kiire alkaa tulla - muuttaa elintapamme ja käyttäytymisemme sellaisiksi, että planeettamme voi tulevaisuudessa paremmin ja mahdollisimman monella on mahdollisimman hyvä olla.