RIEHAKASTA VAPPUA

  Perinteisen oloisessa vappusäässä ollaan. Mutta se ei ole haitannut. Riehakkaasti ollaan aattoa vietetty. Melkein ranttaliksi on mennyt; päivällä syötiin nakkeja ja perunasalaattia, kahvin sekä iltaespresson kanssa oli munkkeja. Simaakin ostettiin litran pullo. Railakasta menoa, eikö vaan? 

  On jokusia ajastaikoja kulunut siitä, kun vappua oikeasti tuli juhlittua. Nuorena kartsalla rälläten, vähän vanhempana ystävien kanssa skoolaten, keski-ikäisenä kotona viiniä litkien. Enää ei rällätä, skoolata, ei edes kahdestaan viiniä litkitä. Ei juuri minkään makuista teollista simaa ja kuivanpuoleisia munkkeja nautitaan, muuten ollaan kuin minä päivänä tahansa. 

  Huomenna ei mennä brunssille, ei mennä Ullanlinnamäelle, ei mennä marssille. Huomenna jatketaan samalla riehakkuuden tasolla kuin tänään; juodaan mitäänsanomatonta simaa, syödään kuivakoita munkkeja. Ja hups, vappu on pian ohi. 

  Tässä nykyisessä tavassa on se etu entisiin, että ei tule krapulaa. Eikä tule isommin hölmöiltyä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että ei jää myöskään muistoja. Heille sanon, että ei ole jäänyt menneistäkään. Vaikka kuinka tarkkaan muistelen, niin en yhtään erityisesti mieleen jäänyttä Valpuria saa päähäni. Hauskaa on varmaan ollut. Mutta ei niin hauskaa, että se enää saisi aivojen muistikeskusta euforisiin tunnelmiin. Juhannusten juhlahumusta on sentään monia hauskojakin muistoja. Samoin uusista vuosista. Mikseivät vaput ole jääneet mieleen? Tiijä häntä. Mutta joka tapauksessa VAPPUPAMAUS:

  Vappu on siis pian takana. Äiti on, taas kerran, suorittamassa toipumista. Ei ollut koronatartuntaa, kuume on laskenut, on alkanut syödä. Näin kertoi eilen minulle hoivakodin hoitaja. Kun hänen raporttiinsa kommentoin "Elina on siis palaamassa hänen normaaliin oltilaansa", niin hoitsu vastasi "osuvasti luonnehdittu". Satavuotisjuhlat ovat siten yhä suunnittelussa. 

  Aaton lyhyet on kirjoitettu. Loppuun kuva pupusta, joka kävi ihmettelemässä, mitä omenapuulle, minkä torstaina pätkin läjälle, oikein on tapahtunut.

ELINAJANODOTE

  Kävin eilen vuositarkastuksessa. Uudessa ja hienossa Hollolan sote-keskuksessa kävin. Ei mullistavia muutoksia terveydentilassa havaittu. Lukuisat verikoearvot olivat viiterajoissa. Lääkityksiä on, joittenkin annostuksia päivitettiin, yhdelle uudelle resepti kirjoitettiin. Eli leima tuli Peppen rekisteriotteeseen. Seuraava katsastus vuoden kuluttua. 

  Elinajanodote Suomessa lienee miehillä vähän alle 80 v., naisilla jonkun vuoden päälle 80 v. Kävin googlessa. Nyt tiedän tarkalleen oman tilanteeni: Tilastokeskuksen laatiman hakukoneen (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006398719.html) avulla se selvisi. Kuolen tammikuussa 2029. Hieman täsmällisyyttä haluaisin, sillä tarkka päivä puuttuu. No, karkeat valmistelut peijaisiin toki on mahdollista tehdä tuollakin tiedolla. 

  Leikki sikseen. Ja oma elinajanodotetavoitteeni on kyllä kymmenen vuotta pidempi. Ilman  biogerontologian mahdollistamia keinoja. Toivottovasti oma tavoitteeni on lähempänä totuutta. 

  Äiti-Elina on jo ylittänyt eliajanodotteensa rutkasti. Toissapäivänä hoivakodissa käydessämme selvisi, että äidillä ovat tulehdusarvot kohonneet korkeiksi, on hieman kuumetta ja ruoka ei uppoa. Lääkäri oli määrännyt hänelle suonensisäistä antibioottia. Mutta koska äiti on saattohoidossa, ainoastaa suun kautta annettava antibiootti sallitaan. Sillä siis mennään. 

  Eilen oli äiti taas syönyt paremmin. Häneltä otettiin myös koronatesti. Kunhan tulos selviää, saan siitä tiedon. 

  Alustavasti ollaan jo juteltu hoivakodin henkilökunnan kanssa 100-vuotisjuhlista. Seuraavat päivät näyttävät, tuleeko niistä totta.

  Odotteet ovat odotteita. Luulen, että oli tuleva elinaikani mikä hyvänsä, sen kulumisen jaksan odottaa. Ainakin, jos suunnilleen tolkuissani ja ilman isoja tuskia saan odotella. 

  Lyhyentähtäimen odotus kohdistuu jäittenlähtöön. Ilmat viilenivät, yöpakkaset palasivat. Eilen satoi Hollolassakin lunta. Haneli sanoi viikko sitten, että ennen äitienpäivää vedet lainehtivat. Kun eilen soitin hänelle äidin tilanteesta, oli velj'poika korjannut arviotaan. 

  "Eihä ne, helevetti, lähe, ku ei meinoo päevällä yöriitteet sulloo!"

  Vielä kuitenkin oli Hanelin vankka mielipide, että heti äitienpäivän jälkeen saareen päästään. Jos näin on, niin saareenpääsynodote on jatkunut ainoastaan muutamalla päivällä. Odotteella ja odotteella on näköjään eroa; pidempi elinajanodote on hyvä asia, pidempi saareenpääsynodote huono. Mot.

  Loppuun pari kuvaa vuoden takaa. Ylempi on otettu 29. huhtikuuta. Riitteessä olivat rannat. Alemman nappasin 28. huhtikuuta. Eli ei kovin keväistä ollut silloinkaan, mutta jäät sentään olivat lähteneet.

SARJOJEN SEURAAMISEN VAIKEUS

  Lienee tarkkaavaisille valjennut, että katselemme aikalailla sarjoja. Yleensä uudet sarjat julkaistaan heti kokonaisuudessaan, niin Areenassa, HBO:lla ja Netflix:lla. Katselemme siis kaikki jaksot muutamassa päivässä. 

  Jokusia juttuja julkaistaan, syystä jota en tiedä, siten, että vain jakso viikossa tulee nähtäväksi. Silloin saattaa käydä niin, että lankeamme aloittamaan katselun heti, kun ensimmäinen jakso on nähtävillä. Odotamme viikon, kunnes seuraavaa pääsemme tiirailemaan. Ja vaikeudet alkavat. Usein sattuu, että ei meinaa muistaa, mitä edellisessä osassa tapahtui! Johtuu varmaan osin siitä, kun niin monia eri sarjoja on tullut koko ajan katseltua, eli asiat sekoittuvat hatarassa kaalissa. Osoittain syy on tietysti pelkästään iän myötä yhä huonommaksi muuttuvassa muistissa. 

  Poikkeuksiakin on. Esim. My Brilliat Friendin katselu onnistui vallan mainiosti jakso/viikko-tahdilla. Shetlandsaarten murhat puolestaan tuotti vaikeuksia. Monasti kesti esittevän jakson loppupuolelle saakka, ennen kuin alkoivat tapahtumat valjeta, juoni palautua. 

  Se, ainakin minua, hämää, kun monesti sarjoissa on lukuisa määrä henkilöitä, henkilöitä, joilla kaikkilla on tietty tarkoituksensa juonen kannalta. Ja kun joku nimi laukaistaan esiin, niin eihän se minulle heti sano yhtään mitään. Nimimuisti ei koskaan ole ollut vahvuuksistani parhaita.

 

  Teimme tässä päivänä muutamana Hilpan kanssa diilin. Täst'edes jaksamme odottaa, kunnes koko sarja on nähtävillä. 

  Omat murheensa on nopeammalla tahdilla katselussakin. Olen huomannut, että jos kyseessä on vaikka 8-osainen juttu, ja tuijotamme siitä kaksi jaksoa päivässä, niin ensimmäiset neljä kuluvat siihen, että yrittää päästä perille, mitä sarjassa tapahtuu, viimeiset neljä puolestaan siihen, että yrittää muistaa, mitä neljässä ensimmäisessä tapahtui. Pitääköhän tuplata päivittäinen B12-annos? 

 Moottorisahan otin edellisellä reissulla Anttolasta mukaan  Huomenna aioin tehdä pienimutoisen sahauksen. Takapihallamme on yksi omenapuu, vaalea kuulas. Sitä ovat jänikset syöneet monina talvina, mutta hengissä se kestänyt. Joinain vuosina se on tehnyt omenoita parikin ämpärillistä, joinain ei juuri yhtään. Olen puun pitänyt leikkaamalla lyhyenä. Leveyttä sillä on kyllä melkoisesti. Sen vuoksi viime talven lumi pääsi kerääntymään puun oksille siihen malliin, että se kaatui. Eli nyt karsin ja pätkin omenpuun odottamaan jossain vaiheessa taloyhtiön paikalle tilaamaa siirtolavaa. Samoin katkaisen naapurin rajalla kasvavan terijoen salavan. Katkaisen ihan maata myöten. Pitää kesällä kokeilla, saisiko sen juuretkin ylös kaivettua. Tuo salava on ollut turhan työläs kasvi, Se kasvaa kesässä hurjasti, ja on siten leikattava joka vuosi, vähintään joka toinen. Nyt se rieha on loppu, näin naapurin kanssa sovittiin. 

  Vielä käyn talon toisessa päässä kaatamassa erään asukkaan etupihalta tuijan. Se on kasvanut leveyttä ja korkeutta niin, että peittää jo näkyyvyyden, varjostaa sisätiloja. 

  Eiköhän tankillinen bensaa noihin töihin riitä. En tullut ottaneeksi bensa- ja teräketjuöljykannuja mukaan. 

  Niinpä. Aika onnettomiahan nuo meidän murheemme ovat, muistit ja bensan riittämiset. Sota jatkuu osoittamatta laantumisen merkkejä, eikä neuvotteluista ole mitään tietoa. Venäjä yrittää jotakin myös Moldovan suhteen. Tai siltä ainakin näyttää. 

  Lavrov kertoo pitävänsä kolmannen maailmansodan mahdollisuutta varteenotettavana. Ei paljon naurata! Toisaalta ei venäläisten puheisiin ole voinut luottaa. Päinvastoin he ovat yleensä tehneet. Mutta sekään näkökulma ei lohtua tuo; sanoihan Lavrov Intiassa, että Venäjä ei aio käyttää ydinaseita. Huh, huh!

  Loppuun laitan viikonloppuna ystävältäni Karin lähettämistä kuvista yhdistettynä rantalookin 1967 mallia. Minä ja siskoni Ritva (RIP) silloin, kun kesät olivat pitkiä ja lämpimiä. 

KESÄ -67

  Sain tänään vanhalta kaveriltani Kari Parikalta muutamia kuvia kesältä 1967. Kari vietti sen kesän isoäitini Emman (Emchen) "kesäpoikana" Avokkaassa. Saarela oli silloin leskeksi jääneen Emman omistama, ja hän pestasi muutamana kesänä ennen kuin aika hänestä jätti jonkun lukiota lopettelevan, tai juuri koulunsa päättäneen, nuoren miehen Lahdesta kesäkuukausiksi avukseen saareen. Veneellä ajaminen, puiden tekeminen, saunan lämmittäminen, ruohon leikkaaminen, etc., kuuluivat askareisiin, joista iäkäs isoäitini ei enää selviytynyt. 

  Minä täytin tuona kesänä 16 vuotta. Takana oli Pictures-kausi, luokalle jääminen, edessä aikuistumisen oven varovainen koputtelu. Kesätöihin en vielä tuona kesänä mennyt, vaan duunailin Piskolassa kaikenlaisia maalaistalon töitä. Töitä, jotka eivät olleet kellokortin takana, joten vietin paljon aikaa Avokkaassa itseäni reilun vuoden vanhemman Karin seurana. 

  

  Muutama tänään saamistani kuvista minulla jo oli ennestään, jokusia ennennäkemättömiä  Karin skannaamien joukosta löytyi. Kari oli kuvien viereen kirjoittanut aikanaan pienen selituksen, ja ne olivat mukana hänen skannaamissaan sivuissa. Hauska niitä on katsella, asioita mieleensä palauttaa. 

  Tässä kuvassa ollaan syömässä grillarttua sorsaa. Karilla oli metsästyskortti ja haulikko, eli kuva on elokuun lopulta. Tai sitten ollaan käyty salamesällä. Kunnon hiiligrilli oli silloin pop. Kuvassa Äiti-Elina, isoäiti Emma, sisko-Ritva taustalla, sekä Haneli (13 v.) ja minä.

 

  Tiemme Karin kanssa kesän aikana Saaren pohjoisosassa olevan mäen päälle tornin. Neljään elävään puuhun se rustattiin. Ihan luvan kanssa tehtiin.

  

  Ritva ja minä tornin alemmalla lavalla.

Näkymä pohjoiseen ylälavalta.

  Yöretkelläkin oltiin. Ei kovin kaukana, Jänissaarista pohjoisemmman rantakalliolla leiriä pidettiin. Veneen alla nukuttiin. Onneksi ei ollut enne tulevasta. Veneen alla nukkuminen.

  Haneli ei vissiin mahtunut veneen alle. Tämä kuva on selvityksen mukaan otettu aamulla klo. 5:00. 

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Kymppiheppainen Mercury vaneripaatissa jaksoi köykäisiä poika vetää. Kuvassa Hanelin tyylinäyte.

  

  Heinähommia tehtiin Piskolassa, kun se aika oli käsillä.

  Pictures oli haudattu, basso vaihdettu akustiseen kuusikieliseen. Ei minusta soittajaa tullut, vaikka vielä sinä kesänä yrittelin sointuja tavoitella.

  Sinä ikimuistoisena viimeisenä "vapaana" kesänä puksuttivat matkustajalaivat monta kertaa viikossa Mikkelin ja Lappeenranna väliä. Meillä oli saunatuvan hirsiseinään lyijykynällä kirjoitettu aikataulu. Suurta huvia oli ajaa pienellä peräprutkulla melko kookkaisiin laineisiin.

  Tässä kuva, joka on otettu jouluna 1967. Kari oli lienee käymässä Anttolassa, vaikka en sitä kyllä ihan heti jaksa muistaa. Onko minussa häivä Iiriksen näköä? Tai siis tietysti toisin päin.  

Lopuksi kuva, josta ei ole mitään sanomista. En aivoituksiani kesältä -67 niin tarkkaan muista. 

KUNHAN VAAN SANON

  Olen jo aikaa sitten päättänyt olla valittamatta. Ainakin julkisesti. Se on eri asia, kuinka kotioloissa käyttäydyn. En siis valita. Muta ihmetellä toki voin. Vai? 

  Siis ihmettelen. Ihmettelen sitä, miksi näitten vaikeittein aikojen julkisuuteen tuoma asiantuntijoiden lauma istuu tomerana studiossa suoltaen ilmoille itsestäänselvyyksiä? No, eivät kylläkään kaikki, joukosta löytyy paljon asiantuntemusta. Mutta kun esimerkiksi toimittajan kysymykseen "miksi niin monet maitten johtajat käyvät Kiovassa" vastataan "he käyvät osoittamassa tukeaan Ukrainalle", ei vastaajan tarvitse olla ainakaan erikoisasiantuntija. Toisaalta voi vika olla toimittajissakin; kysymykset ovat typeriä. Typerän kysymyksen edessä asinatuntijan manttelin ylleen pukeneen on vastattava vaikka typerästi.

  Asiantuntijoita tarvitaan. Ja niitähän tuntuu löytyvän joka lähtöön. Ennen olivat tittelit arkipäivää. Oli prokuristia, oli kanneviskaalia, oli sekatyömiestä, oli pyykkäriä, oli asessoria, oli  välskäriä, oli mäkitupalaista, oli siltavoutia. Verokirjassa piti olla titteli. Työtodistuksessa piti olla titteli. Kirjeessä piti olla titteli. Nykyään tittelin saavat vain erityiset merkkihenkilöt sekä asiantuntijat. 

  Toinen asia, josta en valita, ainoastaan mainitsen. Kun Emmerdalea tulee katsottua livenä, niin mainoksiakin tulee nähtyä. Eilen ihmettelin erään naistenvaatefirman mainosta: Meiltä löytyy mekkoja kaikille naisille. Lähinnä ihmettelin kohderyhmää. Täytyy olla melko rajattu joukko ihmisiä, jotka haluavat ostaa mekkoja kaikille naisille!

  Nyt on välikevennyksen aika. Hollolaista sielunmaisemaa kuvattuna Kapatuosian linnavuoren näkötornista 23. toukokuuta 2012, ei melkein kymmnen vuotta sitten.

  Koska mitään järkevää ei enää tule mieleen (ihme se olisikin) niin laitan muutaman sitaatin.

   Kun olin 5-vuotias, äitini sanoi minulle aina, että onnellisuus on avain elämään. Kun menin kouluun, he kysyivät minulta, mitä haluan olla isona. Kirjoitin "onnellinen". He sanoivat minulle, etten ymmärtänyt tehtävää, ja minä sanoin heille, etteivät he ymmärtäneet elämää  (John Lennon)

  Menestykseen riittää selviytyminen (Leonard Cohen).  

  Rauha on aikaa, joka kuluu kiväärin lataamiseen (Bob Dylan)

  Voit kokea latauksen, mutta et voi ladata kokemusta (Billy Bragg)

  PS. Palkitsin itseni ostamalla Fiddler Cup-hatun. Netistä sen ostin. Matka Tanskasta kesti 11 päivää, sillä pääsiäinen seisotti kotsaa jossakin terminaalissa. Hatun tilasin, sillä halusin samettisen hatun. 

  Viulua en ryhdy soittamaan, vaikka tältä osin valmius onkin.

LEMUA KEVÄÄSSÄ

  Jo alkavat peltoaukeat luovuttaa lumipeitettään. Samoin aurinkoiset tienlaidat ovat paljaina. Valkovuokkojakin eilen bongasin lämpimältä pientareelta. Yöt ovat olleet plussan puolella, päivisin plussaa 15. Eivätköhän ala järvien rannatkin hiljalleen sulaa? 

  Lenkillä saa sieraimiinsa maanläheistä hajua; mullan ja koiranpaskan. Paljastuneita koiran jätöksiä täytyy varoa. En niistä kuitenkaan marmata, enemmän kismittää ihmisten nakkelema roina. Pakko sanoa, että edellisvuosia vähemmän näyttää roskaa teiden varsilla olevan. Yksi merkillepantava muutos on tupakka-askien puuttuminen. Näkyy selvästi maisemassa tupakoitsijoiden raju vähentyminen. Osittain luonnollista poistumaa, osittain järjen voiton aikaansaamaa. Tuo tupakoitsijoiden väheneminen. 

  Aamulla kävin Vianorilla renkaiden vaihdossa. Pienen lenkin tein Renkomäen maisemissa homman valmistumista odotellessa. Dallatessa näkyi sama ilmiö kuin Hollolassakin; roskien määrä oli yllättävän vähäinen. Jotain hyvää tähän murheellisten uutisten aikaan. 

  Vilkaisin piruuttani satelliittikuvaa Avokaan seuduilta. Ei siellä vielä tietysti sulia paikkoja näkynyt. No, Rupakossa, Kuparonvirassa  ja Väätämössä toki oli jäätöntä. 

  Koska lunta on vielä jonkin verran, näkyi kuvasta selkeästi, missä on avohakkuita viime vuosina tehty.

Infrapunaominaisuutta käyttäen oli helppo havaita valkeat aukeat ja puuston peittämät punaruskeat alueet. Osa valkeista länteistä on tietysti peltoja, mutta ne suunnilleen osaan paikallistaa. Kyllähän noita metsiä näkyy hakatun. Pitäisiköhän tulostaa kuva, ihan korvasienen mahdollisia kasvupaikkoja ajatellen? 

  Tämä on odottelun aikaa. Jos olisi kevät lähivuosien tapainen, niin viikon kuluttua liploteltaisiin saareen. Mutta nyt menee viikkoja vähintään kaksi, ehkä kolmekin. Tarkastin, jottei tulisi paskaa puhuttua, hieman asiaa. Saareen päästiin viime keväänä 26, huhtikuuta, v. 2020 23. huhtikuuta, vuonna 2019 27, huhtikuuta ja v. 2018 4. toukokuuta. Noita vuosia aiemmat tilastot eivät kerro jäitten lähdöstä, sillä Hilppa ei ollut vielä eläköitynyt, joten ensireissu sijoittui sopivaan viikonloppuun.

  Jäissä ollaan neljänä edellisenä keväänä saareen sohlattu. Yleensä Kiukuanselällä on ollut puikkojäisiä lauttoja, kun olen Hanelin rannasta usmuuttanut. Potinlahdessa olen joutunut murtajan töihin, sillä se on tunnetusti kylmä ja varjoisa paikka. Jäissään, muttei päissään, tulee oletettavasti tänäkin vuonna ensimmäistä kertaa saari veneellä saavutettua. Kunpa se päivä koittaisi pian.

  Sitä päivää odotellessa jatkaa elämä vahalla radalla. Olen musiikissa kuuntelemassa joitakin minulle hieman tuntemattomaksi jääneitä artisteja ja bändejä. Mm. Foo Fighters ja Kurt Vile ovat soineet kuulokkeissa. Varsinkin jälkimmäinen miellyttää kovasti. 

  Loppuun en laita kuvaa edellisvuotisista jääsärkijähommista, vaan laitan Andy Warhol-vaikutteisen joutsenkuvan.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ

  Hieno pääsiäispäivän aamu. Lenkille lähdin 6:20 auringon noustessa pilvettömälle taivaalle. Kun ennen kahdeksaa palasin, olivat lapset jo hereillä. Olivat nousseet etsimään pääsiäispupun yöllä piilottamia yllärimunia. Ja olivat löytäneet myös.

  Joopa joo. Puput toivat munia? Tai tiput? Tai noidat? Vaikea sanoa. En ollut näkemässä. En ole nähnyt joulu-, riihi- tai navettatonttua, peikkoa, enkä hammaskeijua myöskään, vaikka kyllä ne ovat olemassa. Hieman salamyhkäisiä ja intimiteettisuojastaan tarkkoja vain ovat. 

  Tulin aamulla dallatessani miettineeksi kaikenlaista. Sitäkin, että talvi- ja jatkosodan kokeneet alkavat harveta. Mutta ei hätää. Kyllä me 1950-luvun alussa syntyneetkin olemme sitkeää väkeä. Olemme eläneet Markus-sedän ja kreivi Creutzin ajan, todistaneet Aku Ankan maahan tuloa, kuunnelleet putkiradioista Kekkosen ensimmäistä valintaa, Maamiehen tietolaaria, Lauantain toivottuja, Politiikan arkipäivää, Baskervillen koiraa ja muita kuunnelmia, kokeneet television yleistymisen, nähneet Rin Tin Tinin, Lassien, tohtorit Ben Casey ja Kildare, Tupla ja kuitti-ohjelman Kirsti Rautiaisineen, Levyraadin Jaakko Jahnukaisineen, Kauko Saarentauksen piippuineen, Tänään kotona-ohjeman, nauraneet Maxwell Smartille ja Jatkoajalle, hypännneet Peyton Placesta Twin Peaksiin, siirtyneet pennittömään rahaan, tanssilavoilta diskoihin, tangosta rokkiin, rasvaletistä beatlestukan kautta hippilookiin, hypänneet käsivälitteisitä puheluista automaattikeskuksien kautta kännykkäaikaan, ajautuneet kylän juoruilijoiden ja riidankylväjien sinänsä viattomasta aikakaudesta somen kaikenkattavaan sekamelskaan, hyvästelleet sälesukset, raappahousut, jalkarätit, haitarijatsarit, nailonpaidat, tupeeratut tukat, kansakoulun, pankkikonttorien verkoston, peltikatolla kälvätyt muikut, kirkkoreet, pyhät, jolloin kaikki paikat olivat kiinni, viinanmyyjät torin kulmilla, kuusipäiväisen työviikon. Jollei tuossa läyhkeessä jalostu sitkeäksi ihmiseksi, niin missäs sitten?  

  

  Sellasta. Ei kannata otta kovin tosissaan näitä sepustuksia. Ehkä mieluummin miettien, oliko ennen kaikki paremmin?  Minusta joku asia saattoi olla, joku ei. Vaan turha niitä kaipailla, menneitä aikoja. Takaisin ne eivät tule. Onneksi.