POUTA PITÄÄ HYÖDYNTÄÄ

  Tänään on poutainen päivä. Koska poutaisien päivien esiintymisistä lähitulevaisuudessa ei ota tolkkua, koska ennusteet ovat mitä ovat, niin poutaiset päivät pitää käyttää hyväkseen. Siispä hyväksikäyttämään heti aamusta. 

  Aamuaskareiden jälkeen, kun pimeys alkoi väistyä, mentiin nostamaan verkot. Ei kovin kummoista saalista tullut, mutta iltapalaksi asti sentään, kummallekin kalastajalle. Minun verkoissani oli kaksi siikaa ja ahven, naapurilla kaksi siikaa. Aika syvällä oli siika vielä. Vesi ei vissiin ole riittävän kylmää? Jopa yli kymmenestä metristä nousi kiiltäväkylkistä. Minun verkkoissani olivat siiat siinä kuuden metrin syvyydessä. Mätiä oli kuitenkin pullollaan toinen. Se tyttösiika. 

  Hilppa fileroi kalat, minä jatkoin hyväksikäyttöä. Siis puotasään. Ajoin taas lehtimaton saaneen nurmikon ruohonleikkurilla. Toistamiseen. Ei enää kovin paljon puista lisää lehtiä satele. 

  Lounaan jälkeen hypättiin veneeseen, usmuutettiin suppiksia etsimään. Piskolansaareen ajettiin, Reissalmelle, Hanelin laavun rantaa. Siitä lähdettiin dallaamaan metsäautotietä kohti Hiekkalahden talon sijaintipaikkaa. Itse asiassa mielessämme ei niinkään ollut sienisaalis, vaan liikunta. Hiekkalahden tienoilla on hienoja "satumetsiä". Sellaisia sammalpeitteisiä, joissa hyvinkin voisi suppilovahvero viihtyä. No, on nuo kulmat tullut kuljettua monina syksyinä, eikä niistä syksyn herkkua ole ikinä näkynyt. Mutta silmä lepäsi, sielu seestyi.

  Jätettiin kuusikot taaksemme, käveltiin Paajalansalmen rannalle. Rantaa pitkin kulkee jonkinlainen polku, jota pitkin tallustettiin paikalle, missä tiesimme suppiksia varmasti olevan. Mikäli ei joku ollut ehtinyt jo pois hakemaan. Oli siellä varmasti jossain vaiheessa käyty, mutta meillekin riitti hieman Saarelaan vietävää. 

  Sitten jatkettiin "tien päähän", eli paikaan, mihin tie loppuu, jäätie alkaa. Silloin, kun on jäätie. Käveltiin Tainan ja Hanelin talolle. Ei näkynyt autoja pihassa, joten emme viitsineet mennä tarhassa olevia koiria haukuttamaan, vaan jatkettiin Matalahteen ja laavulle menevää metsätietä takaisin veneelle. 

  Ylätalon luota näkyi rantapellolla syömässä olevia joutsenia. Viisi niitä oli. 

Yksi meinasi tulla joukkoon, mutta ei tohtinut laskeutua, vaan kaarsi järvelle. Äkkäsi kai meidät punaisissa takeissamme. 

  Kun saareen takaisin päästiin, olikin kahvi maullaan. Viimeiset palat omenapiirakkaa kruunasivat metsäkeikan. Iltapalaksi syödään siikaa ja ahventa, suppilovahverosoossilla. Kohta putkahtavassa kuvassa esittelen suppissaaliin. Samoin kehun kurpitsasadollamme. Niitä tuli kaksi: pieni, ja vielä pienempi. Olisimme osallistuneet "Suomen pienin vihannes"-kilpailuun, mutta sellaista en netissä surfatenkaan löytänyt. Ei ole reilua! Kyllä järkyttävän kokoisille kasvannaisille kisoja on, mutta ei meille amatööreille. Mieli matalana pitää viikon, parin, huoneenlämmössä oleskelun jälkeen ryhtyä kurpitsoita säilömään. Kurpitoiden tulee huoneenlämmössä olla, ei meidän, ainakaan koko aikaa. Hyvä puoli asiassa tietysti on se, että ei tarvitse viikkosotalla aikaa siihen järjestää, säilömiseen. Jopa pienempikin kurpitsoista on muuten sitruunan kokoinen. Näinköhän tulevaisuudessa avautuu uusi elämä kurpitsan viljelijänä? Eli nyt kuva, lopultakin.

  Huomenna ollee sadepäivä. Se täytyy myös käyttää hyväkseen. Lukemalla, toosaa tuijottamalla. Muuten, eilen katseli Areenalta dokkarin Frank Zappasta. Oli se aika mestari! Itse asiassa miehen musiikillisen tuotannon koko skaala on melkoinen; poppia, rokkia, klassista, elokuvamusiikkia. Ja tietysti kategoioimatonta "Zapaa"! Hittejä ei maestro halunnut tehdä, mutta yksi tuli, vahingossa. Se tuli, kun 14 vuotias tytär Moon tuli studiolle valittamaan, että ei näe koskaan työnarkomaani-isäänsä, ja kehui samalla, että hän osaa vetistä jonkun Beach Boysien biisin stemmat. Zappa ryhtyi tyttärensä kanssa musisoimaan, ja siitä syntyi kappale Valley Girl. Biisistä tuli listahitti ja kappale oli Zappan ainoa 40 parhaan singlen joukossa Yhdysvalloissa. Se nousi Billboard Hot 100 -listalla sijalle 32. Frank ei itse edes ensin asiaa tiennyt, sillä hän oli kiertueella Euroopassa. 

  Dokkari on yli kaksi tuntia pitkä. Miehen musiikkiin ei juuri ummikko pääse sitä katsellessa tutustumaan, mutta tietoa yhdestä suurimmista, hänen uransa kiemuroista ja ennenaikaisesta lähdöstä kyllä tulee. Tietoa, josta suuri osa on Zappan omista arkistosta peräisin. Arkistosta, jossa on ties kuinka paljon hyllymetrejä täynnä kansioita, nauhoja, videoita, vaikka mitä. 

  Zappa oli tuottelias, julkaisi yli 60 albumia. Vuonna 1993 tapahtuneen kuoleman jälkeen (Frank oli tuolloin 53 vuotias) on häneltä julkaistu vielä monta kymmentä levyä. Melkoinen saldo vajaan kolmenkymmenen vuoden uralla. Lopetan tämän blogin siten tähän lyhyeen kunnianosoitukseen miehelle, joka ei välittänyt paskaakaan julkisuudesta tai tai siitä, mitä hänestä sanottiin, vaan teki tinkimättömästi itselleen tärkeäksi kokemaansa duunia. 

VETTÄ, VIERAITA JA VAITONAISUUTTA

  Eilen haettiin uusi varaaja Mikkelistä. Minä innolla purkamaan pakettia, arssionoimaan asennusta. Sen verran "moternimpi" on Jäspin varaaja, että en uskaltanut omin päin lähteä liittämään. Soitin Jokken P:lle, miehelle, joka aikoinaan tänne putkihommat teki. Ja viime kesänä asensi apk:n. Sattui niin somasti, että Jokke, vastikään eläköitynyt, oli mökillään. Eli siis muutaman sadan metrin venematkan päässä. 

  Jokke porhalsi kohta hätiin. Ilmeni, että muutama lisäosa tarvitaan. Sovittiin, että hän tulee seuraavan aamuna, eli tänään, laittamaan varaajan toimintakuntoon.

  Kahdeksan jälkeen Jokke porhalsi rantaan puolen kuution kokoinen pakki mukanaan. Hommiin ryhdyttiin. Pientä pään raapimista onnistuminen edellytti, hieman odottamatontakin. Kuitenkin melko vaivattomasti pääsi mr. Putkimies sanomaan, että laita vesi päälle. Kun varaaja oli tyhjentynyt ilmasta, täyttynyt vedestä, laitoin töpselin seinään. 

  Hilppa keitti kahvit. Hollin aikaa turistiin kahvipöydässä. Sitten Jokke kävi vielä tarkastamassa liitokset, kiristi hieman yhtä. Vesi alkoi olla lämmintä. Kaikki toimi. Jokke lähti pakkeineen pois, minä laittelin kalusteet takaisin paikoilleen. 

  Vettä tulee, vesi lämpenee, vesi menee. Hyvä on taas ihmisen oleilla. Ei tuo kovin kauheaa ollut, kantoveden varassa eläminen. Mukavampaa kuitenkin on aamulla naamansa keittiössä lämpimällä vedellä huuhtoa kuin ulkona sadevesitynnyrissä. Toisaalta herääminen sadevesitynnyrimenetelmällä on varmempaa kuin pullamössökansan metodeilla. 

  Hilppa oli jo eilen valmistellut herkkuja. Kun keittiö täydessä toimintavalmiudessa vapautui hänen käyttöönsä, jatkui emännän työsarka. 

  Päivällä tuli tarkennettu tieto vierailusta. Veljeksistä vain Juha pääsisi tulemaan. Sovittiin, että hän ajelee autolla Potinlahteen, mistä hänet noudan. 

  Vieras 50 vuoden takaa saapui puoli kaksi. Rupateltiin tuokio. Sitten kävi kutsu kahvipöytään, missä 

oli kanttarelli-pekonipiirakkaa, sulhaspiirakoita munavoilla, sekä omenapiirakkaa. Kahviteltiin perinpohjaisesti. Samalla Juha, vieras menneisyydestä ja Kauko-Idästä, tarinoi elämänsä käänteistä. En niistä kovin tarkkaan, suoraan sanottuna juuri lainkaan, ollut tietoinen. Emme näe ole olleet missään yhteyksissä sitten ammoisen nuoruuden, kunnes pari vuotta sitten meistä tuli fb-kavereita. 

  Lähi-Idässä, Afrikassa, Aasiassa, Kiinaa myöten, oli mies ehtinyt käydä joskus vuosien, joskus lyhyempien projektien myötä. Nyt hän on ollut jo melko kauan Filippiineillä, ja on avioitunut paikallisen kaunottaren kanssa. 

  Kahvin jälkeen rupateltiin vielä elämän käänteistä, sivuttiin melko raskaasti vanhoja Anttola-muistoja, vanhoja anttolalaisia "legendoja".

  Mukavaa oli kuulla nuoruuden tutun elämän värikkäitä tapahtumia. Kun vein Juhan takaisin autolle, sovittiin, että jos, ja kun, hän tulee vaimonsa kanssa Suomeen, niin he tulevat yhdessä käymään. Ehkä ensi kesänä, ehkä seuraavana. 

  Siinä tarinaa niille, jotka luulevat, että täällä perifreriassa ei sosiaalista kanssakäyntiä lainkaan tapahdu. Tänään peräti kaksi vierasta, eri aikoina, eri kahvipöydissä. Tai samassa pöydässä, mutta eri aikaan. Ei me mitään metsäläisiä olla! Mutta nyt kyllä riittää, sosiaalinen puoli. Ollaan ihan kahdestaan ja melkein hiljaa ensi maanantaihin saakka. Silloin on veneen syyshuolto. Ilman jonkinlaista kanssakäymistä siitä ei selvitä.

  Loppuun kuva kahdesta miehestä, jotka eivät ole tottuneet kovin usein toisiinsa törmäämään.

VAPAAPÄIVÄ

  Tänään on vapaapäivä. Siksi en ole tehnyt kuin talonmiehen askareita. Niistäkin ainoastaan kohtuullisen elämisen laadun ylläpitämiseen tarvittavat. Siksi meillä oli aikaa lähteä yhdeksän maissa veneellä yli ja sauvakävelemään. Pakko tunnustaa, että myös uteliaisuus nakkeli. Eilen iltahämärissä havaittiin nimittäin vastarannalla epäortodoksista toimintaa: savua alkoi nousta metsikön takaa, samalla kuului sarjoina paukahduksia. Ihan kuin papatteja olisi joku pamautellut. Tai konetuliasella ammuskellut. 

  Siis lähdettiin yli, vaikka kovin kosteaa oli keli. Ei suoranaisesti satanut, mutta silmälasit sumeiksi menivät. 

  Mitään ihmeempiä merkkejä eilisestä toiminnasta ei paikalla, mistä äänet ja savu olivat peräisin, näkynyt. Osaan kyllä aavistaa, mistä oli kyse. Se riittäköön tällä kertaa.

  Sen verran uusilla urilla käytiin sauvojen kanssa, että käveltiin sillan tällä puolella erkanevaa Västäräkinniementietä jonkin matkaa. En ollut koskaan sitä tietä astellut, en edes ajanut. Muutamille mökeille se tie johtaa. Samoin sitä kautta pääsee Reissalmen rannalle Olkkosen talolle. Olkkosen Arttu-vainaa oli muurari, joka on tehnyt mm. tässä pirtissä olevan leivinuunin. Olkkosen talon kohtalosta en tarkemmin tiedä. Liekö vielä suvun hallussa? Suunnilleen ikäiseni tytär, Inkeri, heidän perheessään oli. 

  Tien varrella on myös vanha maalaistalo pihapiireineen ja rakennuksineen. Kun oli poikanen, siellä vielä asuttiin vakituisesti. On ollut jo kauan satunnaisella käytöllä. Vanhuus ei tule yksin, sillä en millään saa päähäni siinä asuneiden nimeä. Peltomäki on paikan nimi, mutta se ei ollut asukkaiden sukunimi. 

  Kun tie alkoi mennä lähelle erästä mökkiä, käännyttiin takaisin. Päästiinköhän tuolla pistäytymisellä kuvaan? Parissa paikassa näet oli kyltti, missä kerrottiin alueella olevasta kameravalvonnasta. 

  

  Kun Saarelaan palattiin, alkoi laiskottelu. Paitsi Hilpalla. Hän loihti luonaaksi keitetyt perunat, kanttarellikastiketta, ja ahvenfilettä. Ahvenet pakkasesta, mutta maukkaita silti. 

  Nyt on vapaapäivää kulutettu perräisillä ja suoratoiston katselulla. Talonmiehen alussa mainittuihin velvotteisiin kuuluvana lämmitin kammarin uunia. 

  Huomenna käydään Mikkelissä. Reilun viikon muona on hankittava. Tietysti myös uusi varaaja K-Raudasta noudettava. Toivottavasti samat palikat käyvät sen vesijohtoon liittämiseen. Niin minulle on parillakin suulla vakuutettu. Sellaisten miesten taholta, joista ei voi sanoa, että ihan sama puhuuko sillä pää vai perse. Jos brutaali ilmaus sallitaan. 

  Tiistaina tulee vieraita kylään. Tulee sellaiset veljekset, joista toisen, kansakoulu luokkatoverin, olen sitten seitkyluvun alun tavannut pari kertaa kylällä. Toista, isoveljeä, en ole naamakkain nähnyt tuon seitkytluvun alun jälkeen. Hän on työskennellyt ja asunut kauan ulkomailla, ja on nyt, koronarajoitusten höllennyttyä, päässyt käymään Suomessa. Fb-kaveriksi tulimme kai pari vuotta sitten. En kummankaan velloksen kanssa kovin läheinen kaveri ollut, mutta tiettyä nostalgiaa tulevaan tapaamiseen sisältyy. Kaiken lisäksi, kuriositeettina joillekin, minulle merkittävänä muistona, olin ainakin yhden rospuuttokauden, luultavasti kaksi, heidän kotonaan kortteerissa. He astuivat sopivasti silloisen Kirkonkylän kansakoulun vieressä. Muistelen, että tämä olivat 1. luokan syksy ja kevät. Toisella luokalla oltiin siskoni Ritvan kanssa rospuutot läheisessä talossa, missä asui muistaakseni Liikasen vanhahko pariskunta. Sille paikalle tuli myöhemmin Markus Liikasen talo ja paja. Seppä-Markus muutti kirkolle itseasiassa aika läheltä tuota tienoota, millä aamulla käveltiin. Suoverniemestä muutti, linnuntietä jotakin kilsan verran matkaa siitä, missä kävimme kääntymässä. Muistan alle kouluikäisenä kerran käyneeni Markuksen pajassa Suoverniemessä. Isä-Erkin kanssa käytiin, talvella hevosella. Jotain sepitykseen liittyvää asiaa oli. Liekö hevosenkenkiä haettiin? Tahi petkeleitä, tuuria, tukkisaksia, viikatteita? Kun Markus muutti pajansa kirkolle, jäi Suoverniemi veljelleen Aarnelle. Melko eksentrinen persoona ja erakko oli Aarne. Hänestä tarinaa saisi varmasti kirjan verran tehdyksi, jos olisi joku, joka ne kaikki muistaisi. 

  Tämä sivuharppaus tuli tehtyä. Ihan vaikka siksi, että näin asiat liittyvät mutkattomasti toisiinsa. Kuten tässä tapauksessa. Meidän aamulenkimme kytkeytyy pirtin leivinuuniin, vanhan tutun tapaamiseen, kansakouluaikaiseen rospuuttojen kortteeraamiseen, ja erään sepän sekä hänen veljensä tarinaan. Ihmeellistä on elämä!

  Vieläpä sydäntäni avaan, sisintäni puran. Rokottamattomista ja rokotevastaisista on ollut puhetta viime aikoina. Minusta on väärin, että tuon joukon takia saa valtaosa kansasta kärsiä. Mutta koska se on jokaisen oma asia, niin ei sille mitään tehdä voi. En ainakaan minä. Mutta haluaisin tietää, mitä heidän pääkopassaan liikkuu?

  Toinen asia, mikä saa minut vihaiseksi. Näkee, kuulee, lukee, kaiken aikaa, lausuntoja, joissa sanotaan, että ei Suomi, tai ei yksi ihminen, voi vaikuttaa ilmastomuutokseen. Ettei sillä ole mitään merkitystä, mitä Suomi, tai yksi suomalainen, tekee. Tuohan täysin perseestä olevaa lyhytnäköistä ajattelua. Tuolla ajatustavalla ei siis minkään maapallon noin viiden miljoonan asukkaan maan, kaupungin, kaupunginosan, läänin, osavaltion, terratoorion, kannata tehdä mitään, sillä ei se mihinkään vaikuta. Eikä yhdenkään pallomme liki kahdeksasta miljardista ihmisestä kannata tehdä yhtään mitää, sillä ei se sitäkään vähää vaikuta. Ja hyvästi tulevaisuus! Tehkää ihmiset omalla kohdallanne ainakin ne muutamat ilmastonmuutoksen ehkäisyä edistävät asia, sellaiset, joilla ei ole edes elämää hankalammaksi muuttavia vaikutuksia. Tehkää edes sen vuoksi, että ette olisi yksi tuosta omat aivonsa narikkaan jättäneestä johdateltavissa olevien joukosta. 

  Loppuun sopii syksyinen. Toivottavasti ihmiskuntakin varistaa lehtensä valmistautuakseen uuteen kukoistukseen.

YLITÖITÄ JA YLLÄTYS (joskaan ei iloinen)

  Tänään meni ylitöiksi. Ensin pilkoin klapeja pari tuntia. Sitten tajusin, että on lähes tuuletonta, joten päätin lähteä lehtien poistoon. Olin jo eilen ajanut ruohonleikkurilla nurmikot läpi, rouhentanut lehdet hyväksi lannoitteeksi. Talon nurkalla olevan ison vaahteran ja rantapolun varrella jököttävän pienemmän vaahteran sekä tosi ison metsälehmuksen lehdet ovat niin kookkaita, että ne pitää roudata lehtikompostiin metsään. No, eivät lehmuksen lehdet kovin julmetun kokoisia ole, mutta niitä on julmetun paljon. Nuo kolme lehtimaton tekijää olivat jo lehtensä tiputtaneet, ihan "skeleton treeksi" olivat tulleet. Siksi aikeeni poistaa ne oli järkevä. Muita lehtiä on vielä puissa, lentelee yhä pihoille, mutta ne tosiaan saan taas ruohonleikkurilla ja puhaltimella hoidettua.

  Minä siis haravoin rantapolun lehtimaton kasalle, nostelin kevytpressun päälle, vetelin metsään. Kolme reissua siihen vaadittiin. Huom: Kevytpressun päälle mahtuu vähintää viisi kottikärryllistä kerrallaan.

  Jossain välissä Hilppa tuli rapuille huutelemaan. Minä hiljensin Father John Mistyn korvistani. Nyt kuulin, että Hilppa oli huomannut tiskialtaan alakaapissa rättien olevan märkiä. Menin katsomaan, mutta en huomannut vesijohdon liitoksissa enkä viemärissä märkää, kun vettä laskettiin. Sanoin, että syvennytään asiaan iltapäivällä. 

  Koska aikaa luonastaukoon oli, ryhdyin puhaltamaan tietyiltä alueilta koivun- ja haavanlehtiä pois. 

  Lounaan jälkeen Hilppa tuli mukaan karkeloihin. Hän ryhtyi haravoimaan ison vaahteran lehtipaljoutta kasoille.

  Minä hetken vielä puhkuin ja puhalsin...

  ...sitten menin Hilpan avuksi. Kahden pressun taktiikalla vetelin kauniin keltaisia lehtikuormia kompostiin. Sillä aikaa kun olin toisen kanssa matkalla, Hilppa lastasi toisen. Kuusi tai seitsemän matkaa oli nyt tehtävä. Sujakkaasti kävi homma. Vielä puhaltelin talon takaa lehdet pois. Hilppa meni kahvia keittämään. Mietiskelin, että eihän tässä ylitöitä tullut kuin pari tuntia. Mutta ei tässä ollut kaikki, puolella paranee, jos jaksatte lukea.

  Kun tulin pirttiin, Hilppa sanoi, että taas on vettä tullut. Minä taskulampun kanssa syynäämään. Lopulta syy selvisi. Tiskipöydän alakaapin sivulla oleva lämminvesivaraaja vuoti! Se tiputteli pohjastaan pisara kerrallaan vettä, joka ensi osui kaapin seinän läpi sekoittajalle menevään muoviputkeen, jota pitkin vesi hiihteli allaskaappiin. 

  Verenpaine saattoi käväistä korkeissa lukemissa. Hajonnut varaaja on noin 15 vuotta vanha. Se ei ole alkuperäinen. Keittiö laitettiin vuonna 2003. Silloin asennettu varaaja rikkoutui paria vuotta myöhemmin, koska se ei jostain syystä ollut syksyllä tyhjentynyt kunnolla, ja jäätyminen teki tepposet. Minä ostin netissä halvan tilalle. Eli tein virheen. Ei köyhällä ole varaa halpaan, ja taas se tuli todistettua. Italialaisessa Styleboiler-merkkisessä varaajassa ei ollu kunnollista rosterisäiliötä, ja se luultavasti on nyt ruostunut puhki. 

  Eipä siinä sitten muuta kuin vedet poikki, varaaja tyhjäksi. Minä kävin sen jälkeen netissä tutkimassa Mikkelin LVI-tilannetta. Soitin myös Hollolaan tutulle putkimiehelle, sain hieman vinkkejä. Päädyimme yhteisymmärryksessä Hilpan kanssa ratkaisuun. Tilasin Mikkelin K-Rautaan Jäspin tuotteen. Alle puoleen sen hinnasta olisi nettikaupoista löytynyt varaajia, mutta nyt en mennyt lankaan. Maanantaina on varaaja noudettavissa. Silloin olisimme muutenkin menneet Mikkeliin ruokaostoksille. 

  Sitten irroitin boilerin tekeleen. Purin hieman kalusteita. Hilppa luuttusi alustan. Minä etsin, ja onneksi löysin, sähköpuhaltajan, joka monen vuoden huilin jälkeen suostui toimimaan. Nyt on kuivatus keittiössä päällä. 

  Kuinka paljon vettä oli ehtinyt lattialle valua? Sitäpä ei tiedä kukaan. Mutta ei varmasti sentään kovin paljon, koska lattia ei lainehtinut. 

  Lähes puoli viiteen jatkuivat ylityöt. Tai ei oikeastaan, sillä talonmiehen työt kuuluvat luontaisetuihin, eikä niitä lasketa. 

  Loppuun laitan vielä kuvan räjähtäneestä varaajasta. Muistutukseksi itse kullekin pienen, tai vaikka isomman, varaajan hankkimista suunnittelevalle: Elekee ostakee Syleboileria!

  Jotta en aivan ankeissa tunnelmissa tätä kirjoitusta lopettaisi, laitan kuvan tältä aamulta, sen "sinisestä hetkestä".

AAMUN TULOA, AAMUN PALOA

  Tuulisten päivien jatkumo. Viittä, kuutta, metriä sekunnissa puhaltelee, öisinkin. Mutta lämmintä on ilma. Yötkin lähes 10 astetta plussaa. Tämän tuulisen aamun aluksi piti taas, jokasyksyiseen tapaan, kipaista metsän läpi itärannalle ikuistamaan aamun paloa.  

  Hienosti ylsi punerrus pihapiirinkin ylle.

 

  Nuo kuvat on napattu seitsemän jälkeen. Päivä on lyhentynyt niin, että vasta puoli kahdeksan tienoilla pääsee ulkohommiin. Aikaisemminkin, mutta silloin mahdollisuus lyödä kirveensä omaan jalkaan kasvaa. 

  Puuhomma on edennyt siten, että kaksi runkoa on halki ja pinossa. Poikki myös, mutta en Liikasen Erkin (laulaja) syksyn säveltä viitsinyt lainata, sillä siinä työjärjestys on väärä. Ei ihme, ettei laulun timpermannilla ollut kuin kolme konstia. Jos olisi ollut, niin olisi voinut vaikka sisustuspuolelle suuntautua, tai elementtiasentajaksi. Ehkä jopa mittamieheksi. Minen oo timpermanni lain, mutta ensi poikki runko pannaan, sitten halki, lopuksi pinoon. Toisaalta Liikasen Erkin laulussa (kenen lie sanat?), on lähdetty hakoteille, koska polttopuiden teko ei varsinaisesti ole kirvesmiehen työtä. Eikä listoitus ole metsurin työtä. Sen näin 1970-luvun loppupuolella. Olin ennen Tekua Rakennus Ruolalla sekamiehenä. Silloin oli, ainakin Lahdessa, kova pula kirvesmiehistä.  Porukkaa tuli Itä- ja Pohjois-Suomesta töiden perässä kaupunkeihin. Töihin otettiin kaikki, joilla oli naulareppu ja vasara, monilla naularepussa hintalappu tallella. Kaikella kunnioituksella yritteliäitä kirvesmiehiä kohtaan, mutta kun listoittamaan määrätty timpuri vetäisee ensimmäisenä moottorisahan käyntiin, niin hän on ehkä ainakin opastusta vailla. 

  Se siitä. Meikän puunteko on sillä mallilla, että huomenna tapahtuu viimeisen rungon pätkintä, sen jälkeen kolmannen pinon teko. Pääpuut on jo paikallaan. 

  Kohta alkaa sade, jatkuu yöhön, mutta aamulla pitäisi auringon pilkahdella, joten suunnitelma moottorisahailusta on realistinen. 

  Hilppa oli ap. tekaissut pellillisen ohrarieskaa. Sanoi, että siksi teki, ettei ohrasuurimoita tarvitse viedä talveksi pois. Hyvä, että ajatteli noin. Maistoin alkupalaksi, munavoilla, tietysti. Illalla, saunan jälkeen, rieska tulee maistumaan. Huom: Savolainen ohrarieska!

  Täytyy vielä kertoa kalajuttu. Vale se ei ole, vaikka todisteiden puutteessa joudutte luottamaan sanaani. Tiukassa paikassa voitte myös tulla Avokkaansaareen kysymään kalakaveriltani Hannulta asiaa. 

  Eilen nostettiin aamulla verkot. Aika kova tuuli puhalsi. Varsinkin minun verkkojatani kohdalla. Nostelin verkkoa puikkarille, Hannu jeesaili koneen kanssa, sillä verkot olivat pohjassa kiinni, koska tuuli oli niitä painanut kohti etelää. Ensin tuli siika ja alle kiloinen hauki. Sitten huomasin, että nyt on iso kala nousemassa. Sanoin Hanulle, "tulee punaista lihaa, työnnä venettä eteenpäin, että saan sen laidan viereen". Koska verkko oli ahventa ja siikaa varten laitettu, silmäkooltaan 38 mm, eikä kala ollut pyöräyttänyt itseään pussiin, oli oltava varovainen. Haavia ei tietysti ollut mukana. Eikä edes pappia, millä olisi voinut kalaa voidella. Niin siinä kävi, että kun aloin varovasti nostaa liinaa ylös, lohi potkaisi itsensä irti. Se uiskenteli hetken ihan veneen vieressä, ja olisi ollut siitäkin haavilla napattavissa. Vaan evät korjas lihat, kun ei ollut välineitä. 

  Arviot karanneista kaloista ovat mitä ovat. Meidän paikalla olleiden (Hannu ja minä) käsitys on, että reilusti yli puolimetrinen se oli, ehkä kolmikiloinen. Oliko se järvilohi, taimen, järvitaimen, nieriä vai saimaannieriä? Tuskin nieriä, sillä vaikka selkä rusehtavalta näytti, ei se niin ruskealta vaikuttanut. Saimaannieriä onkin rauhoitettu. Ja taimen. Toisaalta onni, ettei tullut veneeseen. Ei tarvinnut pohtia, tekeekö rikoksen, jos kala rauhoitettuihin kuuluu? Muuta en sano kuin että halu moiseen olisi ollut. Koska kala karkasi, ei kannata omaa moraaliaan sen enempää arvioida. 

  Ensi kerralla veneessä on haavi, jollei kaksi, sekä pappi, nostokoukku, atrain, ehkä myös harppuuna. 

Loppuun laitan vielä yhden kuvan aamulta.

VÄISKI OLI VASTASSA

  Ennen puolta päivää oltiin taas saaressa. Kauniissa syysilmassa saatiin matka taittaa, kaunis syysilma jatkuu edelleen. Hämmästys oli suuri, kun meitä oli odottamassa Väinämöisen reinkarnaatio. 

  No ei tietysti ollut! Se oli Peppe naamartuneena Väiskiksi! Löysin nimittäin kotoa jotain muuta etsiessäni virsut ja toisen sisään tällätyn hatun. Pakkasin ne mukaan, sillä täällä niitten paikka on. Kun sitten asettelin virsuja uuninpankolle muitten tuohiesineiden joukkoon, mieleeni pälkähti, että pitää etsiä vermeitä, muuntautua Väinämöisen aikalaiseksi. Ehkä jo kuukausisotalla ylellä ohjelmien välillä näytetyt RSO:n uuden ylikapellimestarin Nicholas Collonin esittelyvideot mieleni pohjalla olivat myös edesauttamassa muuntautumista. Noissa videoissahan Collon esiityy väinämöisasuun pukeutuneen miehen kanssa. 

  Löysin flanellikalsarit, sekä äiti-Elinan turkisvuoriset liivit. Oma pusero vielä, sitten hattu, virsut, tuohikontti, tuohinen laukku, tuohitorvi, sekä tuohituppinen puukko. Ilmielävä ukkovaarihan siitä kehkeytyi. Anakronismina, ihan tieten tahtoen, laitoin aurinkolasit päähäni. Etteivät herkkäuskoisimmat luulisi oikeasti Väinämöisen haudastaan nousseen. 

  Niinpä, kaikkea se immeisellä teetättää. Ei ihan täysjärkisen hommaa. Mutta kuka sellaista edes odottaisi?

  Asiasta asiaan. Eilen pidettiin Iirikselle yllätyssynttärit. Yhteen mennessä oli kerääntynyt parikymmenpäinen lauma sukulaisia odottamaan tyttöä luisteluluharkoista. Oltiin ehditty rekvisiittaakin esiin laittaa. 

  Iiris tuli hallilta erään toisen ryhmäläisen äidin autossa. Joni meni kadulle vastaan, laittoi meseä, kun lähtivät tulemaan. Me ahtaannuimme olkkarin takaosaan, näkymättömiin. Hiirenhiljaa, hiiskumatta, odoteltiin. Kun Iiris pääsi sisään, hän meni, ennen kuin Joni ehti toppuutella, tunnollisena tyttönä kohti vessan ovea pestäkseen kätensä. Sieltä hän näki osan odottavasta porukasta. Anna, joka oli vastaanottamassa Iiristä toisella nurkalla sanoi, että nyt se juoksi sukkasillaan ulos! No, hetihän päivänsankari palasi, tuli naama aurinkoisena hurraata huutavan ja onnittelulaulua aloittelevan joukon eteen.

  Siitä alkoi iloinen juhlinta runsaita tarjouksia nauttien. Iiris kertoi jossain vaiheessa, että hän oli huomannut meidän automme, vaikka se oli aivan eri paikalla kuin normaalisti. Jonkinlainen aavistus hänellä siis oli otsaluun takana sisään tullessaan. 

  Juhlat sujuivat rattoisasti. Liisakin oli tomerana mukana hengessä.

  Minäkin pääsin kuvaan, joka otti Emmi T. 

  Nyt on juhlat juhlittu. Jouluna lisää. Pari viikkoa, hieman yli, ollaan täällä katselemassa syksyn etenemistä. Sitten mietitään, vieläkö viikolla tai parilla jatketaan saaristolaiselämää. Jos ilmat ovat suotuisia, niin luultavasti kuun lopulle täällä ollaan. 

AIKA AIKAISIN AIKA AJATUKSISSA AIKANSA

  Aloitetaan vaikka kuvalla. Etsiessäni erästä tiettyä, osui kohdalle pilven laidalta 8. toukokuuta 2020 otettu "Sininen Saimaa". Tarkennan vielä, että ei sitä ollut napattu pilven laidalta, vaan pilvitallenteelta se löytyi. Kuva sopii tähän mukavasti, sillä sinisistä, tai umpimustia, riippuu lukijasta, ajatuksia on luvassa. No, rehellisesti sanottuna ne ajatukset ovat kuitenkin melko hailakoita, olkoot väriä mitä tahansa. Mutta Saimaa on sininen!

  Sitten ajatuksiin. Aamuyöllä pyöriskelin sängyssä kelloa vilkuillen. Vilkuilin, koska oli tarkoitus herätä ajoissa. Ajoissa siksi, että olimme lähdössä hämärän selässä kohti Hollolaa. Kello oli kuitenkin vielä niin vähän, että yritin unta tavoitella. Ei tarttunut uni, vaan ajatukset alkoivat pyöriä kummallisia ratoja. Ryhdyin miettimään aikaa. Mietin, että onko kaikella aikansa? Ajatus varmaan lähti siitä, että satuin katsomaan herätyskellon punaisena hohtavaa näyttöä juuri kun minuutti vaihtui seuraavaan. Mietin siis, että onko sillä hetkellä, kahden aikalukeman vaihtumishetkellä, aikaa? Päättelin, että on sillä aika, kun kellossa numero toiseksi muuttuu. Jotain sadasosasekunteja varmaan. Mutta on aikalukeman vaihtumisella aikaa yleisesti? Jos on, niin lisätäänkö se jossain kohtaa kuluvaan aikaan? Tai sisältyykö se kuluvaan aikaan. 

  Oletetaan, että aikalukeman vaihtumisen välillä on aika. Olkoon se aika vaikka kuinka lyhyt, niin aikalukemakin vaihtuu melkoisen usein, jos mitataan lyhyimmällä mahdollisella aikayksikköllä (Planckin aika, noin 10 potenssiin -43 sekuntia, lähde Wikipedia). Se tarkoittaa, että jos vaihtumisaika yksi Plankin sekunti, niin sekunnissa tulee lisäaikaa 10 potenssiin 43 kappaletta, eli yksi sekunti. Aika siis tuplaantuu. Unihoureisissa mietteissäni päättelin, että aikalukemien vaihtumisvälillä ei ole aikaa. Mutta sehän puolestaan tarkoittaa, että jos sekunnissa ei ole aikaa 10 potenssiin 43 kertaa, niin....????

  Tällä kohtaa aivoni eivät enää hahmottaneet jatkoa. Nousin kahvinkeittoon, lähes tunnin aiottua aikaisemmin. 

  Äsken silmäilin hieman, mitä Wikipedia kertoo ajasta. Paljon sellaista se kertoo, mitä en ymmärrä. Ja sen, että aika on askarruttanut aika lailla ihmisiä. Jo antiikin Kreikan filosofit loivat omia aikakäsitteitään. Tieteellisiä kulmaa saatiin mm. Isaac Newtonin ja sittemmin Albert Einsteinin päätelmistä. Filosofeista Immanuel Kant esitti oman arvionsa. Minusta filosofi René Descartes esitti kauneimman tulikinnan ajasta:  "Aika on välittömien nykyhetkien sarja". 

  Melko sekavaa jutustelua, eikö? Aivot joskus tekevät tepposia. Siitä huolimatta aika on ja pysyy mystisenä käsitteenä, aikakin minulle. Sen verran sisäistin Wikipediasta, että aika on kuitenkin sama joka paikassa mittaamattoman suurta maailmankaikkeutta, sillä kaukaisimmankin äärilaidan viilettävät atomit ovat lähteneet samaan aikaan samasta paikasta liikkeelle 13,8 miljardia vuotta sitten. Uskon tähän vankemmin kuin jumalan 3000 vuotta sitten tekemään viikon urakkaan. 

  Sen verran ajasta myös tiedän, että se kuluu hitaammin suuressa nopeudessa, suuressa painovoimassa ja työssä käyvillä perjantai-iltaa tai kesälomaa odottaessa. Meillä eläkeläisillä se kuluu hitaasti sitä pohdiskellessa. Sanoo 1800-luvulle aikamatkustanut wannabe-filosofi Pépé Leibowitz.

  Vielä aamuyön unista. Pari päivää sitten näin sellaisen, missä olimme matkalla Leningradiin. Siis ei Pietariin, vaan Leningradiin. Matkasimme autolautalla Nevaa pitkin!?!! Meitä oli täysi autollinen, mutta takapenkin matkustajat jäivät tunnistamattomiksi. Sen uni kuitenkin teräväpiirtoisesti paljasti, että minä olin kuski, kaimaani Koistis-Pertti kartturi. Istuimme näet unen lopussa jo autossa odottamassa maihin pääsyä. Kaimaanilla oli valtavan kokoinen kartta polvillaan, ja hän höpötti kaiken aikaa tyyliin "enste pittää ajjaa tulliin, sitte männään silla ylj' ja oikeelle, kaheksan kilsoo suoraan, sitte tulloo tarkastuspiste.... Tuollaiseen selvitykseen havahduin, enkä enää saanut juonesta kiinni. Olisi ollut mukavaa tietää, mitä kaikkea reissulla tapahtui. Mutta unet ovat arvaamattomia, joskus myös armollisia.