ELÄMÄN REALITEETTEJA

  Etlari imoitti pienessä sisäsivun uutisessa, että nitomakoneen vian vuoksi lehti on ilmestynyt parina päivänä ilman, että sivut olisi niduttu taitteesta hakasilla yhteen. Lopuksi pahoiteltiin niitittömien lehtien vuoksi mahdollisesti aiheutunutta harmia. Harmia! Päinvastoin! Me viemme silloin tällöin Avokkaaseen nivaskan lehtiä, koska siellä paperivarasto kerry luonnollista tietä, eli postilaatikon kautta. Lehtiä tarvitaan moneen; sienikorin pohjalle, lämpimien savukalojen kääreeksi, ikkunaruutujen kuivaamiseen pesun jälkeen (Hilpan konsti, pitää sitä lyömättömänä kirkkaan pinnan mahdollistajana) ja sytykkeeksi (harvoin, koska tuohta yleensä on taltioituna), sekä apuna kauan lämmittämättöminä olleiden uunien sytytykseen. Muihin toimenpiteisiin niitattu lehtikin käy, mutta ikkunoiden kiillotuksessa saattavat hakaset naarmuttaa lasia, ja levänneiden tulisijojen sytyttämisessä ne aiheuttavat luvattoman paljon harmaita hiuksia. Ajateleppa ite: Kun sinun pitää melko nopeaan tahtiin saada kahteen leivinuunin alalaidassa sijaitsevaan putsausluukkuun sanomalehtisivu palamaan, jotta uuni lähtisi vetämään, eikä suissuuttaisi savuja pirttiin, niin eihän aukeama irtoa niitatusta lehdestä! Ja jos irtoaa, repeää vaikka mistä kohdasta vaikka minkä kokoisiksi palasiksi. Samalla uunin luukusta puskeutuu paksua savua, palovaroitin aloittaa hillittömän, hermoja raastavan ulinan, Hilppa ryntäilee avaamaan ovia ja ikkunoita. Silloni tulee manattua painotalon kaikkine hakaskoneineen alimpaan helvettiin!
  Tämän vuoksi olen alkanut säästää Kärkkäisen KauppaSuomi-lehden laatikkoon ilmestyneitä numeroita. Joku aika sitten harkitsin tiedotteen liimaamista postilaatikkoon: EI MAINOKSIA TAI ILMAISJAKELUA. EI ETENKÄÄN KAUPPASUOMEA. POIKKEUKSENA LIDL'IN JA TOKMANNIN MAINOKSET! KIITOS.
  En kuitenkaan laittanut. Päättelin, että tiedote on liian pitkä ja hankalasti hahmotettava lisäansiota tienaavalle opiskelijalle tai eläkeläiselle, ja vaikeuttaa siten näiden työskentelyä.
  Jossain kohtaa äkkäsin, että KauppaSuomea ei oltu niitattu. Ja se sisältöineen sopii erinomaisesti poltettavaksi. Nykyään kun uunien sytyksessä, joko pitkään kylmillään olon, tai matalapaineen vuoksi, tarvitaan apukeinoa, käytään siihen juuri tuota muuten turhaakin turhempaa julkaisua. Missään tapauksessa en kääri savukaloja KauppaSuomi-pakettiin! Joku häpy sentään. Hilpan kanssa en ole vielä keskustellut ikkunanpesuun liittyvistä asioista. No, hän saa itse päättää.
  Ylläolevasta voi päätellä, että ei kannata tuomita ennenaikaisesti; kaikelle saattaa löytyä edes yksi oikeutus olemassaoloon. Kuten joskus ammoin sarjakuvassa VELHO. Kuningas-alkoholiin mieltynyt Narri istuu baaritiskillä silmämunat väärin päin vodka-martin edessään. Taustalla Plootu kuiskaa Velholle:
  "Tuosta Narrista ei löydy mitään hyvää!"
  "Kyllä löytyy", vastaa Velho. "Hän on hyvä huono esimerkki".

  Maailmankaikeudessa on lukematon määrä lainalaisuuksia ja realiteetteja, mutta sen tiedostaminen, että niitatun lehden käyttö putsiluukkusytytyksessä on perseestä, kuuluu tärkeimpiin.

  Sellaista tänä räntäsateisena aamuna. Räntäsade, vesisade, lumisade. Niitä riittää, joet, järvet tulvii. Meikäläiselle vaihtelevista sääoloista aiheutuu paineita. Eilenkin, kun oli satanut muutaman sentin märkä lumikerros, tuli kaamea kiire kolaamaan ne pois. Ennen kuin ehtisivät sulaa. Ei oo helppoo. Eläkeellä olevan henkilön, joka yrittää maksaa takaisin naapureille heidän kesäisten nurmenleikkuidensa vastavuoroisuusperiaatteella kasvattamaa velkaa.

  PS. Vielä tuosta Narrista: Narri tilaa baaritisklla tuplamartinin. Kyyppari kysyy:
  "Onko teillä todistusta iästänne?"
  "On kyllä", sanoo Narri läväyttäen dokumentin tiskille.
  "Mikäs tämä on?", utelee baarimikko.
  "Röntgenkuva maksastani", vastaa Narri. 

Tämä ei ole kuitenkaan röntgenkuva Narrin, minun, tai kenenkään muun maksasta, vaan auringon luoma näkymä.

  

SHORT STORIES, vol.3 ja YÖSYÖTTÖ

Vol.3

  1970-luvun alussa oltiin Räihän Riston kanssa vuoden verran duunissa Saksassa, Weiblingenissa, lähellä Stuttgardia. Firma oli Gartengestaltung Jacob Simons, ja sen toimenkuvaan kuuluivat puutarha-, piha-, maisemointi, ja kiveystyöt. Tuosta ajasta olen kirjoitellut aiemminkin, mutta yksi tapaus tuli mieleen, kun selailin vanhoja valokuvia

  Sattuipa eräällä uudisrakennuksen pihatyömaalla seuraavaa: Seinustojen täyttövaihe ja tiivistys oli meneillään. Se oli kuvan työmaan kaltainen projekti, joskaan ei juuri tämä mesta. Tiedän sen siitä, että mullanlevitysvaiheessa olin sairauslomalla.  

  Minä näet tuolla kyseisellä työmaalla tiivistin seinävieriä "hyppyheikillä", alla olevan kuvan kaltaisella vempeleellä.

  Värkki on polttomoottorikäyttöinen maantiivistäjä. Se täräyttää harvakseltaan laitteen pohjassa olevan lätkän alaspäin. Voimalla, jolloin laite tietysti hyppää ylöspäin. Lätkyttelin vierustaa ikkunan kohdalla. Ikkunoihin oltiin jo asennettu vesipellit. Kuinka ollakkaan, kääntyi tiivistysmasiina ilmassa jonkin verran myötäpäivään. Seurauksena oli, että vasemman käden pikkusormen kohta jäi pomppaavan laitteen ja vesipellin reunan väliin. No, ensin ei tuntunut, kuin täräys. Sitten alkoi hurmetta puskea oikein urakalla läpi työhanskan. Riivin käsineen pois. En nähnyt, kuin punaista. Silpaisin t-paidan yltäni, kieputin sen sormien ympärille. Samalla olivat työkaverit huomanneet tapahtuman. Joku lähti juosten hakemaan talon toisella puolella olevaa pomoa, joku talutti minut firman kleinbussin luo. Silloin, sen muistan, alkoi jaloissa tuntua huteralta. Ei tuska, ei verenhukka, kai lievä sokki. Avasin klaikkarin oven, istuin astilaudalla. 

  Herr Simons ilmestyi pian paikalle. Muutamalla sanalla selvittelin tilanteen. Sitten autoon, kiireesti kohti ensiapuun.

  Tikkejä siihen tuli, käteen. Pikkusormen ja nimettömän sormihangasta ranteeseen päin oli iho halki noin viiden sentin matkalta, niin ylä-, kuin alapuoleltakin. Mutta onneksi ei ollut luita tahi jänteitä vaurioitunut. Arvet, varsinkin kämmenpuolella, ovat yhä näkyvissä.

  Saikkua tuli. Viikko ainakin, ehkä hieman enemmän. Minä poika makailin kämpillä, kävin kauppa-asioilla, tein meille ruoat valmiiksi Ruikun töistäpaluuseen mennessä. Taisin kerran ostaa muutaman lekkerin halpaa viiniä. Tuona päivänä ei ateria ollut toverin palattua duunista valmiina. Tai jos oli, sen laadusta en voi mennä takuuseen.

YÖSYÖTTÖ

  Käytiin eilen katsomassa elokuva "YÖSYÖTTÖ", Kino Iiriksessä, 16:15 näytöksessä. Pettymys oli, minulle, meille molemmille. Huumori ei juuri jaksanut naurattaa, ei sen puoleen tarina itkettääkkään. Ei herättänyt suuria tunteita, eivät lisääntyneet elämyskokemukset.

  Enemmän tunteita herätti äiti-Elina. Minä olin hänelle tilannut kampaajan. Aika oli iltapäivällä klo. 14:30. Äidille siitä aamulla kahdeksan korvilla soittaessamma muistutin. Parin tunniin kuluttua soi puhelin:
  "Moneltako se kampaaja oli?", kysyy Elina.
  Minä kerron, hän kiittää.

    Puolen päivän aikaan pirisee taas.
  "Minä olen tässä ootellut, kun kun minulle kerrottiin, että joku tulee saattamaan kampaajalle."
  "Se aikahan on puoli kolme. Odota rauhassa, me tullaan kahteen mennessä."

   Kahdeksi Saimaankadulle mentiin.
  Äiti iloitsi: "Nyt pääsee permanenttiin.
  Minä siihen,: "Ei, kun pesu, leikkaus ja rullat".
  "Kyllä se on permantti!", väitti äiti kivenkovaan.
  "Eikä ole, minähän sen tilasin!"

  Hetken jamuamisen ja sopivan takin löytymisen jälkeen Hilppa lähti äidin kanssa puolen korttelin päässä olevalle kampaajalle. Minä ryhdyin imuroimaan.
  Kohta Hilppa palasi. Kertoi, että äiti oli moneen kertaan jo hississä kysellyt, että missä se auto on, vaikka melko selvästi oltiin kerrottu, että kävelemällä he menevät. Vaki-kampaajalla oli Hilppa udellut, että eihän kyseessä ole parmanentin laitto?
  "No ei, ei hänen tukkansa permanenttia kaipaa, kuin joskus ensi vuoden puolella", oli vuosikausia Elinaa palvellut kampaaja vastannut.
  "Eihän tämä permanttia vielä tarvitse", oli Elina sanoa nasauttanut itseselvyytenä.

  Eli äidin lähimuisti sen kun jatkaa huononemistaan. Huomasin, kun tein imuroinnin jälkeen kauppalappua, että hän oli kirjoittanut lehtiöön "kahden maissa tulevat".  En tiedä, milloin oli kirjoittanut. Jos vaikkapa heti aamupuhelun jälkeen, niin eipä ollut muistanut katsoa. Hyvä asia, että oli kuitenkin kirjoittanut. Ja hyvä asia, että muisti sentään tapahtuman, vaikkei sen aikaa. Eikä laatua.
  Sattaa olla, että ei kauaa pärjää ilman päivittäistä apua, Elina. Tai saattaa pärjätkin. Aika näyttää.

  PS. Aamulla hain lehden klo. 4:48, ei satanut. Klo. 5:03 olin pukenut lenkkivaatteet päälle, nyörittelin kenkiä, kun alkoi peltikatto ropista. Silmäys ulos, toinen sadetutkaan, vaatteet vaihtoon, kirjoittamaan.

SHORT STORIES, vol.1, vol.2

  Jo toinen aamu peräjälkeen, kun ei pääse (lue: ei viitsi lähteä) lenkille, koska vettä suissuaa taivaan täydeltä. Siis......

 Vol.1 

  Hädin tuskin muistini ulottuvissa, v. 1955 tai 1956, minulla Hanelilla oli lehtitalo. Se toimitti yhtä päivälehteä, lehteä nimellä "Pihanurmen Sanomat". Minä olin päätoimittaja, latoja, painatuspäällikkö, logistiikkavastaava ja jakaja, Haneli assistenttina kaikissa mahdollisissa toimissa. 

  Homma toimi seuraavasti: Yhteen pitkässä rivissä olevista piha-aitoista oli varastoituina vanhoja lehtiä. Luultavasti minä, koska Haneli oli niin pieni, keksin, että ruvetaan lehtimiehiksi. Niinpä me joka aamu paineltiin aitoille, muka lehteä painamaan. Sitten lastattiin "uunituoreita" aviiseja vanhoihin lastenrattaisiin, kärrättiin pihalle ja Haneli kiikutti muutaman tupaan. Muistelen, että sekä jakaja että jakelukulkunevon ajaja pyydettiin monasti nauttimaan viinimarjamehua ja pullaa. Siihen aikaan oltiin maaseudulla vieraanvaraisia, sekä arvostettiin pienimuotisen lehtitalon palveluita. 

  Oli meillä nimetkin; Rukkastuppo ja Kalle Miinus. En kuolemaksenikaan jaksa muistaa, kumpi oli kumpi. Mutta luultavasti olin Kalle Miinus, koska Rukkastuppo ei kuulosta päätoimittajan nimeltä. Meillä oli myös hatut, kuuluivat virka-asuun; Malan Ossin tekemät päähineet, jotka olivat lievästi ilmaistuna meille riittävän kokoiset. Liekö tuon muiston vuoksi aloin viime kesänä käyttää samantyylisiä hattuja?

  Valitettavasti kuvia lehtitalon toiminnasta ei ole otettu, tai ainakaan säilynyt. Alla oleva potkulautakohtaus on varmaankin samalta kesältä.

  Luultavasti lehtitalon kuljetuskalustona toimivat nämä rattaat, joissa siinä 8-9 kuukauden ikäisenä kevätauringosta nautiskellen pötköttelen. 

Vol.2

  Elettiin kesää 1959, tai 1960. Minä olin siis 8 tai 9 vuotias, velj'-Hanski 5 tai 6. Piskolaan rakennettiin ensimmäistä rantasaunaa. Se on yhä käytössä.

  Ukki-Aleksi "akkalauman" keskellä rantasaunan nuoruudenpäivinä.

  Hirsiksi tulevaan rakennukseen siirrettiin kaksi Ylätalon neljän aitan rivistä. Kuvaa tuosta "riviaitasta" ei ole. Alla olevassa vanhassa otoksessa näkyy vasemmalla hieman nurkkaa.

  Aitoista jäljelle jääneet menivät vuotta, paria myöhemmin Lakeistenrannan leirintäalueelle yöpymistiloiksi. Käsittääkseni ne ovat yhä ammatissaan. Kuva on kaapattu Lakeistenrannan sivustolta. Saatan olla väärässä olettaessani tämän olevan Ylätalolta kotoisin.

  Rantasaunan pystytti ja valmisti Lepomaa-niminen mies Anttolan Lohilahdesta.  Haneli oli tuolloin viiden tai kuuden ikäinen. Muistan hänen touhunneen uutterasti apumiehenä. Itse olin "piällysmiehenä", källäilin rantakalliolla, ongin vanhalta laivalaiturilta. Kävin myös hakemassa päiväkahvit. Pajukorissa kiikutin Airamin termospulloa, sokeripurkkia, maitopulloa, kuppeja ja muutamaa nisuviipaletta. Olin hieman katkera, koska mielestäni juoksupojan osa olisi kuulunut nuoremmalle veljelleni. Mutta hän oli saanut itsensä puhuttua ulos tuosta vähäarvoisesta tehtävästä. Lepomaan avustuksella. Lepomaa nimittäin tykkäsi, kun Haneli ojenteli työkaluja, kyseli työtapojen perään, oli rehellisesti kiinnostunut nikkaroinnista. 

  Sauna valmistui aikanaan. Meistä velloksista tuli saunanlämmittäjiä. Vedet pataan, tulet uuneihin, sitten uimaan. Vedessä puljattiin, kunnes huulet sinisinä hyökättiin lauteille mittarin näyttäessä hädin tuskin neljääkymmentä astetta. 

  Muutamaa vuotta myöhemmin, kun mummini Annan kunto alkoi rapistua, hankittiin sauna-auto. Moskvish 402, tuollainen, mutta ei tuo: 

  Siinä oli rattivaihde, kolme eteen, yksi taakse. Sillä kuljetettiin monta kesää mummi kesäisin saunomaan. Kuskina usein minä, vielä useammin Haneli. Jotenkin hän sai jalkansa ylettämään polkimille. 

  Hanelilla oli aina kovempi hinku nikkarointiin ja koneiden kanssa touhuamiseen, kuin minulla. Velj'-Hanski ohjaili jo viisivuotiaana isä-Erkin sylissä "piikkilangankiristäjää", harmaata Ferguson'ia. Kerran jopa riihelle menevän tien reunalla olevan kiviaidan päälle!

  Minusta tuli kuitenkin rakennusmestari, Haneli kävi amiksen ravintolalinjan. Hän oli muutaman kuukauden Mikkelissä niissä hommissa. Eivät olleet hänelle luotuja, kokin työt. Onneksi. Tai kyllähän mieheltä kokin työt sujuvat. Hulluina nuoruusvuosina on tullut jokusia kertoja apettua Hanelin leivinuunissa valmistamaa jänistä, teertä, sorsaa. Ja graavilohta alkupaloiksi. 

(BLACK) FRIDAY ON MY MIND ja muistoja pelihelvetistä

  Eilen 18, tänään 24. Sivua. Mainoksia. Etelä-Suomen Sanomissa. Black Friday-mainoksia. Sekä vaaksan korkuinen pino mainoslehtisiä postilootassa. Black Friday-mainoslehtisiä. Meinaa mieli mustua. Eli nimensä väärtti on tämä päivä. Tätä ei EASY BEATS v. 1965 hitillään hakenut, oletan.

  Kaiken mainospaljouden keskeltä selasin kuitenkin Hong Kong'in lehdykäisen. Ja löytyihän se sieltä! Nimittäin PopSockets älypuhelimen pidike! Se on imukupilla puhelimem, tai tabletin, takakanteen tällättävä kokoonpainuva nuppi. Antaa mainoslauseen puhua puolestaan:

  PopSockets -pidike on kätevä lisävaruste puhelimiin ja tablet-tietokoneisiin. Pidikkeen avulla saat varman otteen laitteesta puhelun tai kuvaamisen ajaksi. Toimii myös pöytätelineenä helpottaen videoiden katselua. Lisäksi PopSockets -pidikkeisiin on saatavilla myös teline, jonka avulla saat kiinnitettyä laitteesi kätevästi haluamaasi paikkaan esimerkiksi autossa. Kuljetusasennossa pidike on alle sentin korkuinen.

  Tuotetta saa erilaisilla kuviolla varustettuna hintaa 9,99 €. Sekä spesiaalina Robinin RBN-logolla hintaan 14.99 €.

  tai  

  Tuotteista saa tänään alennusta 20 %:a. Ei perjantai niin mustalta enää näytäkkään! Nyt on pakko lähteä Lahteen! Ostamaan tuollainen. Eiku molemmat. Ainakin yhdet kappaleet! Tämä ei ollut maksettu, eikä hyvikkeetön, mainos. 

  Eilen tuli viitisen senttiä lunta. Riivin kolan autokatoksen seinältä ammattiinsa. Ihan mukavaa hommaa, lumityö. Mutta tänään se sulaa pois, lumi. Tulee black friday.

  On tasan kuukausi jouluaattoon. Eli kun näistä mainostulvista selvitään, uutta seuraa. Povataan esdellisvuotta vilkkaampaa joulukauppaa. "Eläköön kauppa- ja meriliikenne", älähti Parkkis-Antti muinoin Seilonniemen pelihelvetin korttipöydässä. Älähti, kun sai potin tai tikin. Utelin mr. Googlelta tuon sanonnan alkuperää ja tarkoitusta. Hän ei selkeää vastausta tiennyt. Mutta ehkä monella kauppiaalla on syytä käyttää tuota lausahdusta, kun joulun välipäivinä joutessaan laskee tuottojaan. Vielä ripiittinä alennusmyyntien jälkeen.

  Monia muistoja Seilonniemen pelihelvetistä on mieleen jäänyt. Siellä tuli lopullinen kirveskoulutus saatua. Vaikka peliä oltiin jo aiemmin Pettis-Paavon ja poikansa Leksan kanssa pelattu. Muutamaan "vapisevaan keppiin" muistaakseni jouduin  nöyrtymään, ennen kuin homman salat kunnolla aukesivat.

  Ristikontraa hakattiin myös. Vakijoukko kun oli sopivasti Kiljus-kaima, Parkkis-Antti, Haneli ja minä. 

  Joskus pöytään ilmestyi myös "Hauva-Heikki" eli Heikki Parkkinen. Nimi juontuu  Ikolantien varrella olevasta kotitalostaan, Hauvantorpasta. Mikäli en aivan väärässä ole, on Heikki Parkkis-Antin veljenpoika. 

  Myös Tuppi tuli tutuksi. Antti oli nuoruudessaan kierrellyt Lapin savotoita, joten hän tuon mainion pelin tunsi tarkasti.

  Sököä tai pokkaa myös pelattiin. Pienillä summilla. Suurin rahallinen panos oli muutaman kerran Kirveessä; saatettiin pelata Kossu-Kirves. Hävinnyt joutui tuomaan seuraan miitinkiin Koskenkorvapullon. Puolikkaan. Ei silloin eurokossuja, saatikka vielä isompia hinkkejä, myyty. Muistan, kun sitten neljään mieheen (tai viiteen, jos Hauva-Heikki oli ollut Kossu-Kirveessä mukana, häviäjänä tai voittajana) tuo huono-onnisen pelimiehen tuoma pullo nautittiin. Kaima kiehautti vettä. Kaasulevyllä kiehautti, kesällä, puuhellalla talvella. Ei ollut Seilonniemen torpassa sähköjä tuolloin! Sitten juomalasit kaadettiin reilusti puolilleen kuumaa vettä, laitettiin sekaan pari lusikallista sokeria. Pelattiin yksi erä kulloinkin meneillään olevaa peliä. Hämmennettiin lasia, kourakupin sisällä sitä pidettiin. Tunnusteltiin, että ei ole liian kuumaa. Kun Parkkis-Antti lopulta antoi luvan ja sanoi:  "Non nii, nyt viinoo!", otti Kiljus-Pertti pullon, lorautteli laseihin. Antin vankka mielipide oli: "Jos viinan kuataa liija kuummaa vettee, haehtuu rosentit ilimaa. Myöhä ei silleen tehä, myö juuvaa rosentin mahhaan!" 

  Kahdet "plöröt" mieheen yhdestä puolikkaasta saatiin. Eikä tultu juovuksiin. Vaan leppoisalle pelituulelle. En muista, että koskaan tuon porukan peli-illoissa oltaisiin känniin asti itseämme juotu. 

  Poissa ovat Kiljus-kaima ja Parkkis-Antti. Olleet jo kauan. Ja Hauva-Heikki on käynyt läpi vaikean sairauden. Ajantasatietoa ei hänen nykytilastaan minulla ole. Täytyy Hanelilta tiedustella.  

  Muistelen lämmöllä nuoruuden mukavia tuokioita Seilonniemen torpan pirtissä, kun kortinsilmää pihistettiin kesäisin sitä ikkunan valoon kääntäen, talvisin öljylampun ja muutaman kynttilän valossa halkojen napusuessa hellassa.

  Kerran, joskus 1970-luvun loppupuolella, taisi olla joulukuuta, oltiin käymässä Piskolassa. Haneli pyysi mukaansa jänismetsälle. Koira messiin, Seilonniemen suuntaan tallaamaan. Kun oltiin päästy Seilonluhan lähelle, Velj'-Hanski sanoi minulle:

  "Jää siä tähä. Oottele, jos tullo jänis tuolta". Hän näytti kädellään Rötsönlahden suuntaan. "Miä lähen seuroomaa noeta jäläkiä."

  No minähän jäin passiin. En kyllä ymmärtänyt, miksi? Pakkasta oli kymmenisen astetta, lunta joku sentti maassa. Kärvistelin reilun puolituntisen, poltin muutaman Nortin, huhuilin Hanelia. Alkoi närppimään. Sitten äkkäsi: "No perkele, se on Kiljus-Pertillä!" 

  Kävellä riuhdoin Torpalle. Haulikko nojasi ovipieleen. Ja Haneli, Antti, sekä kaima iskivät sököä muina miehinä! Minä äksyilemään, että mitäs hittoa siä meinaat. Tulit tänne kortille, jätin miut mehtään!

  "No ku tulj kylymä!", sanoi velj'-poika, jatkoi pelaamista. 

  En tänäkään päivänä tiedä, mikä juttu se oli. Ei meillä mitään riita ollut, ihan tavallinen tilanne. Eikä siitä sen jälkeen edes puhuttu. Pitää kysästä Hanelilta, vieläkö tapauksen muistaa? Ja vaikka selityksen saisi? Ihan suulliseti, yhtenä kappaleena.

  Siinä sitä muisteloa. Nyt alan kuluttaa "Mustaa Perjantakia", tavalla, jos toisellakin. Mutta, suoriks sannoin, en lähde Lahteen ostamaan älypuhelimeen pidikkeitä. 

EESTAAS

  Aamulla Avokas jäi, taas kerran. Jäi taas taas, eikä ollu ees viimeinen kerta, kun jäi taas taas. Eestaas matkaamista tämä on. Milloin seuraava on ees, taas? Toivottavasti vielä tänä vuonna, ennen joulukuu puoliväliä, ennen joulusiivoja, ennen joulukiireitä?!?!?

  Muutama sentti vitivalkeaa lunta kuorrutti maisemaa, kun lähdettiin. Kameralaukku oli jo pakattuna, veneeseen kiikutettuna, kun oven lukittuani otin vielä kuvan kännykällä.

  Potinlahdessa oli viimeinenkin vene kipattu nurin niskoin. Eli kädet pystyssä on yhteisrannan mökkiläisillä loppuvuoden edessä. Tai saahan paatin kiepautettua ympäri. Kuten ehkä tulemme tekemään, ehkä naapuri-Hannilat myös. 

  Hieman haikein mielin joka tapauksessa lähtöä tehtiin. Moneen kertaan tarkastettiin, että kaikki on, kuten pitää talven varalle olla. Huilaa rauhassa, mikäli tavataan vasta 2018!

  Kun saatiin auto puttsailtua jäätyneestä lumesta, tavarat ahdettua sisään, vene käännettyä talviasentoon, lähdettiin sörnäyttelemään melko neitseellisessä lumessa. Kun päästiin Hauhalaan, käännyttiin pikitielle kohti Mikkeliä, huudahti Hilppa kuin ihmeen nähtyään: "AUTO!"

  Auto toisiaan vastaan ajeli. Niinkö oltiin muutamassa päivässä taas metitytty, että auto tuntui ihmeeltä? No ehkä ei sentään. Mutta koska ainoa fyysinen havainto lajitoverista kuuteen päivään oli yksi ohi ajanut moottorivene (jota Hilppa ei edes nähnyt), niin todellisuus tuntui hämmentävän rouvaa. Eipä silti, olisin minäkin tuon "AUTO!"-huudahduksen päästää ilmoille. 

  Jo ennen yhtätoista oltiin Hollolassa. Pienempi kylmälaukullinen pakastettuja puolukoita oli tuomisina. Oltiin Avokkaan pakastin napsautettu ansaitulle lomalle, koska se tyhjeni. Kotipakastin puolestaan natisee liitoksissaan. Hyvä, eipä tule ostettua jäätelöä ärsykkeeksi, kun ei mahdu kylmään laittamaan.

  

  Tuosta jäätelöstä suoraan seuraavaan asiaan. En ole käynyt vaa'alla, mutta tiedän, tunnen, huomaan, että ainakin pari kiloa on alkusyksystä tullut painoa lisää. Nytkin melkein viikon olin saaressa tekemättä mitään liikunnallista. Ja mehän syödään hyvin. Terveellisestikin, kalaa paljon, vihanneksia, hedelmiä, mökilläkin. Mutta sitten iltaisin popsitaan pähkinöitä, minä ainakin enemmän, kuin suositellun kourallisen. Päälle päätteeksi iltaespresson kanssa vähintään rivi suklaata. Tule aamu, tule, että pääsen lenkille!

  Jos mielenne tekee kysyä, että mikset mene jo tänään, lenkille, älkää kysykö. Minun varsinainen kunnonkohotus-, tai -ylläpitolenkkini tapahtuu sianpieremän aikoihin. Piste. Silloin otetaan hiki pintaan, sykettä sydämeen. Meikäläisen päivälenkit ovat ulkoilua. 

  Jos oli hiljaista Anttolassa, niin hiljaista on täälläkin. Olen "studiossani" nyt kirjoittanut tunnin verran. Huoneen ikkuna on muutaman metrin päässä kadusta. En ole noteerannut ulkoa minkään laista ääntä. Kai siitä jokunen auto on ehtinyt ajamaan? Kolmenkympin rajoitus tiellä on, ei hurina häiritse. Nyt, kun höristelen, kuulen, vaivoin, että joku ohi usmuuttaa. Toista on, kun jäteauto pärähtää vastapäisen yhtiön roskia noutamaan. Silloin huomaa, ettei olla Avokkaassa. 

  Meillä on vielä kaksi savusiika, tuliaisiksi itsellemme tuotiin. Kohta niitä ruotimaan aletaan. Salaattia, tomaattia, paprikaa, haikusiikaa. Menköön, kele, illalla rivi suklaata kahvin kera! Ja aamulla nastakengät jalkaan (pakkasyö tulossa), Kukkatalo Töyrylän lenkki, tuollaiset 8,7 km.

  Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että joka toinen aamu teen hieman lyhemmän lenkin (n. 7 km) kuntakeskuksen ympäri. Tai jos vieläkin rehellisyyttä kaivellaan, saattaa joinakin aamuina, mikäli sää, mieliala, tai muu kokonaisuuteen vaikuttava seikka niin vaatii, lenkki lyhentyä teollisuusalueen kiertoo (n. 5 km). Tämän enempää en anna rehellisyydelle valtaa. Koska ei ole tarvetta. 

  Tietysti koko rupeama jää väliin, mikäli vettä tai räntää pieksää surutta. Pakkasraja on -20.

  Vielä yksi vähän manipoloitu kuva maanantailta saaresta. Nyt uutisia katsomaan, siikaa repostelemaan.

RÄKSÄLAUMA PAIKASSA 61.597567, 27.784693

  Linnunlaulu on melko finaalissa näin marraskuussa; aina uskollinen käpytikka heittää ilmoille terävän kommenttinsa harvakseltaan, korppi lentelee joka aamu päivän valjettua tarkistuskierroksensa kronkkuen käheästi. Aika säännöllinen, tuo korppi. Onkohan sillä vakiopostireitti (ks. GoT, kirj. huom.)? Se aamun valjettua kiertää saaren myötäpäivään, joka aamu. Saattaa lenkin uusia päivän mittaan, epäsäännöllisin välein.
  Mutta eilen saatiin vaihtelua lintuvalikoimaan. Iltapäivällä pölähti monikymmenpäinen rastaslauma rannan koivikkoon. Räksät pitivät melkoista meteliä, lentelivät puusta toiseen. Esitys kesti puolisen tuntia, sitten tienoo hiljeni. Mutta vielä illan pimetessä kuului kauempaa metsästä satunnaisia räksytyksiä. Olivatko ne muuttomatkalla, vai Suomeen kohtalaisen pihlajanmarjasadon persolla talvehtimaan jääneitä? En tiedä, mutta ensimmäinen kerta, kun kohdalleni tällaista sattui.
  Eli lintuja on, laulun korvienhivelyvyydestä voidaan olla montaa mieltä.

  Aamulla lähdin kevyessä lumisateessa nostamaan verkot. 

  Neljä siikaa, kilon säynävä, kaksi alle kiloista haukea. Hauet jatkavat elämäänsä. Vaikka toisen hampaaseen satutin etusormen, kun yritin irrottaa havasta sen suusta, niin, että hurmetta tuli ihan kunnolla, en kostanut haukipoloa kolauttamalla "papilla"niskaan, vaan laskin luikeron "vein väljään".

  

  Kun irrottelin kaloja verkosta, kaarsi korppi aamukierroksen, räksäparvi ilmestyi, tai ehkä intoutui, räksyttämään, vene, näytti olleen Buster R, usmuutti ohi Rupakon suuntaan. Olipa tapahtumia kerrakseen! Kun normaali päivärytmi marraskuussa on suunnilleen: lämmitetään leivinuuni, odotetaan, kun uuni lämpenee, odotetaan, kun uuni viilenee, sitten lämmitetään leivinuuni, etc., etc.
  Nuo rastaan tuntuvat jääneen pidemmäksi aikaa. Väliin pitävät konserttia puissa, osa salmen toisella puolella, väliin laskeutuvat maahan, lehahtavat pihlajoihin, ruokaa etsimään.

  Hilppa on päivätorkuilla, minä läppärin parissa. Iltapäivällä laitan kalat sähköiseen savupönttöön imemään itseensä murskattujen bourbon-viski-tynnyreiden aromia. Iltapalaksi on siis tiedossa savusäynästä. Monet eivät säynävää juuri noteeraa. Ehkä kala ei ole tuttu, tai joku ennakkoluulo kalvaa. Emme mekään sitä syö kuin savustettuna. Vähän, tai paljonkin, on lahnan kaltainen maultaan. Ennen vanhaan säynävää suolattiin. Punertavan lihansa ansiosta sitä kutsuttiin "köyhän miehen loheksi". Ukkini Aleksi, joka oli suolakala-addikti, oli aina innoissaan, kun sattui verkosta tai katiskasta säynävän saamaan. Kun olin lapsi, Aleksilla piti aina olla suolakalaa pöydässä. Oli se sitten haukea, lahnaa, säynästä tai muikkua. Lohikalaa ei siihen aikaan juuri saatu; ei tullut pyydyksistä, eikä ostettu, ei edes jouluksi. Jouluna oli lipeäkalaa, silakkarullia ja silliä. Minä en suolakalaan tuolloin innostunut. Eikä, toden sanoakseni, suolahauki, -lahna, tai -säynävä sytytä vieläkään. Lohi. ja ennen kaikkea siika, graavina kyllä vie kielen mennessään.
  Johtuneeko suolakalasta, mutta Ukki Aleksi oli oikea tervaskanto. 80-vuotislahjaksi hän sai uudet sukset, kasiviitosena hän vaihtoi perämoottoria isompaa ja sanoi, ettei enää ikinä osta silmäkooltaan 80-millistä pienempiä riimuverkkoja. No, ukin korjasi 88-vuotiaan uusiutunut eturauhassyöpä. R.I.P.

Alla Aleksi Heli-hevosineen.

  Taidan lopetella, lähteä kuulostelemaan rastaiden tilannetta. Saunavedet saatan myös kantaa valmiiksi huomista varten. Huomenna siis saunotaan, keskiviikkona aamusta kevein mielin, puhtain ruumiin, lähdetään kohti Hollolaa.

TARINA SÄHKÖSAVUSTUKSESTA

  Koska jotkut vääräleuat ovat lohkaisseet, että Päätalo kykeni kirjoittamaan kokonaisen luvun paskareissustaan, on kai minulla oikeus kirjoittaa blogi ensimmäisestä sähkösavustuksestani?

  Aloitan kuitekin, johdantona, kauempaa. Olin jo kauan miettinyt sähköisen savustuspöntön hankkimista. Syy moiseen piilee siinä, että reilut 30 vuotta palvelut haponkestävästä teräsputkesta tehty perinteinen häkäpönttö vaatii kylmillä ilmoilla, etenkin talvipakkasella, melkoisen määrän klapeja ja aikaa.
  Kun sitten viime viikolla äkkäsin Motonetin kanta-asiakas-tarjouksena Gillilinja-merkkisen 1250 W:n kahdella ritilällä varustetun värkin hintaa 59 €, olin jo melkein matkalla Renkomäkeen. Eli kävin sen lunastamassa. Tarjoukseen sisältyi kilon laatikko savustuspurua, mutta siitä tuonnempana.
  Vanhan savupöntön iän muistan tarkalleen. Olin 1986 rivitalotyömaalla Hämeenlinnassa, ja siellä tein Pesos-Heikin valmistamaan savustimeen kannen filmivanerista ja ritilät jostain teräsverkosta. Kansi palvelee yhä, ritilät ovat menneet sinne, minne aikansa eläneet savustusritilät menevät.

  Ennen kuin päästään asiaan, täytyy tuoda julki, että aamun tihkusateessa nostamissani verkoissa oli kaksi siikaa ja yksi pois nakattava hauenpuikkari. Eli kasasin savustimen, poltin ohjeen mukaan rasvat tunnin "tyhjäkäytöllä".
  Valmistauduin vielä tapahtumaan konsultoimalla Hanelin kanssa. Hänellä on näet kokemusta moisesta laitteesta. Sain hyviä neuvoja, kullanarvoisia vinkkejä, mm. kypsennyksen kestosta, purujen määrästä, etc.

  Päiväkahvin jälkeen ryhdyin hommaan. Savustimen ohjekirjassa varoiteltiin senkin sata kertaa käyttämästä laitetta lähellä seinää, tavaroita, mitään, ja kiellettiin ehdottomasti laittamasta sitä puu-, tai muovialustalle. Niinpä niin; Haneli kehotti kylmällä ilmalla ja jos ulkona tuulessa savustaa, laittamaan pahvilaatikon pöntön päälle suojaksi! Haneli ei tunnetusti ole kovinkaan vastaanottavainen ohjekirjojen varoituksille! Minä en aikonut noin radikaaleihin toimenpiteisiin ryhtyä. Päätin suoritaa haikuutuksen venevajassa. Ja ohjeita noudattaakseni palamattoman alustan päällä. Hetekasta on moneksi: Melkoinen osa suuresta ikäluokasta on saanut alkunsa hetekan narinan säestyksellä. Nykyään se on monen matonpesualustana. Soraseulana on heteka korvaamaton. Ja sopii oivallisesti sähkösavustimen sijaksi.

  "Siis siiat ritilälle, purut alustalle", rallattelin, avasin laatikon......"Hetkinen, mitäs nää purut oikein on? Aika rouheeta tavaraa, ei ainakaan leppää!" 

  Aloin sihtailemaan laatikon kylkeä.

  "No piru hitto! Murskattua aidon bourbon-viskin tynnyriä! Jack Danielsin! 

  En ollut ostaessani, en sen jälkeenkään, luonut silmäystä, suonut ajatusta, mokomalle purulle. Öyheitä savustukseen vaan. Uskokoon, ken haluaa, että viskitynnyrin jäteitä ne ovat. Mutta vanhaa tammea, ainakin päällisin puolin arvioituna. Meinasin jo lähteä leppää vuoleskelemaan, ajattelin kuitenkin, että kun on uuden edessä muutenkin, niin menköön. Whiskey Barrel-hengessä.

    Pönttö pistorasiaan. Puolen tunnin odotus. Menin vajasta ulos. Taivas oli melko dramaattisen näköinen.

  Kusaisin halkopinon taakse, källäilin rannalla. Käväisin katsomassa haikutusprosessin etenemistä. Ei ollut paljon nähtävää. Hieman suvua tihkui kannan alalaidasta. Kokeilin pöntön jalkoja. Alapäistään vain hieman lämpöiset. Se niistä varoituksista. Vaikka ei vara venettä kaada, sanotaan.

  Meni taas pihalle. Aurinko pullahti hetkeksi pilviverhon takaa. Heti näytti mualima toisenlaiselta.

  Katsoin puhelimesta aikaa; puolituntia alkoi olla täynnä. Hipsin vajaan. Yhä tunjusi lievää savua kannen alaosassa olevasta reiästä. Ajattelin:

  "Olkoon varmuuden vuoksi viis minsaa ekstraa, kun on ensimmäinen kerta".

  35 minuutin kohdalla tempaisin töpselin rasiasta. Annoin kymmenkunta minuuttia vielä "vetäytyä". Etteivät hienot viskitynnyripurut leimahtaisi liekkeihin happea saadessaan.

  Kypsänoloisia olivat kalat, kohtuudella väriä pinnassa.

  Nyt ne popsittu, siika henkilöön. Juuri hippeimmilleen kypsiä olivat. Savun maku oli melko mieto, mutta aika leppeä. Vaikkei leppää ollutkaan. Eli voin tuon pussillisen rauhassa käyttää loppuun. Sen jälkeen kyllä siirryn taas leppään. Perusteluna se, että en ole vanhojen bourbon-viskitynnyreiden suhteen omavarainen.

  Aamulla pitää savustimen likaantuneet osat pestä, kun saunan padassa on vielä lämmintä vettä. Ensikokemuksen nojalla voi sanoa, että säällinen tarvike, tosiaan ainakin kylmillä ilmoilla. Mutta kyllä tapahtumasta puuttuu perinteisen pöntön tunnelma. Ja jää todistamatta se totuus, että tuulipa mistä suunnasta tahansa, istuipa millä laidalla hyvänsä, aina saa avotulesta savut silmille.