lauantai 16. syyskuuta 2017

SÄHKÖLLÄ JA SÄHKÖTTÄ

  Lauantaiaamu, pimmeetä vielä. Sadetta hieroo. Ei kuitenkaan kusireissulla kastellut. Ei tuule. Hiljaisuus pihalla on aistinvaraisesti luokiteltuna täydellinen.


  Isoon uunin viritin juuri valkean. Täytyy lämmittää kunnolla, jotta perinteinen puolitoistakiloinen lapapaisti kypsyy parahultaiseksi. Juureksien ja sipulien ympäröimänä paistos takaa sen, että päivällä on kieli vaarassa joutua väärään paikkaan.

  Torstaina tänne tultiin. Eikä ilmakaan ollut hullumpi. Siksi soitin Anttolan Konehuoltoon, sain muutettua perjantaiaamuksi sovitun pressuasennuksen sille päivälle. Nyt se on tehty, hyvä niin. Peitto istuu hyvin, on ammatissaan pitämässä lehtien ilmaisjakelua loitolla.


  Anttolareissun jälkeen purin laatikosta jo pariin otteeseen vikkuutelemani hankinnan. Kasaamista ei juuri ollut, joten kiinnitin sen soutuveneen perään, lähdin ottamaan tyypit.


  Toimi. Ja hiljaa! Niin äänen kuin nopeuden kannalta arvioituna. Oiva peli tuo Minn Kota Endura MAX 45; verkkolaskuun ja -nostoon, uisteluun, virvelöintiin, lähisaarten sieni- ja marjareissuille, miksei myös autolle ja takaisin mentäessä. Paitsi monasti meillä on niin paljon tavaraa kuljetettavana, että isompi vene on paikallaan.
  Pari tuntia pitäisi koneen pelittää täydellä akulla. Eli hyvin piisaa meikäläisen uistelutarpeisiin. Käyttö ja käytäntö tulevat tietysti osoittamaan värkin resurssit ja luonteen. Paljon aion sitä kuitenkin käyttää. Eli aina, kun se on järkevää ja mahdollista.

  Kun suunnittelin tuota sähköperämoottorihankintaa, konsultoin Hanelia, jolla sellainen on ollut jonkun vuoden. Kerroin, että siellä tarjotaan sen merkkistä siihen hintaan ja täällä tämän merkkistä tähän hintaan. Haneli siihen, että mikä on työntövoima. Minä tarkastamaan.
  "Se on 30 lbs. Molemmissa."
  "Ihan hyvä. Jos haluat ajella ainoastaan myötätuuleen", totesi Haneli.
  Velj'-poeka kertoi vielä, että oli omansa (30lbs.) ostanut tosi halvalla. Sanoi, että ei tosiaan tahdo vastatuuleen jaksaa kuljettaa. Sitä paitsi sen moottoriin oli päässyt vettä.
  "Osta Minn Kota-merkkinen", vähän tehokkaampi", lopetti Haneli opastuksen.
  Minä noudatin neuvoa. Päädyin siis 45 paunaiseen Minn Kotaan. Ajattelin, että, että jos en Hanelin neuvoja usko, saatan harmitella tulevat vuodet päätöstäni. Että menkööt hieman enemmän euroja, kuin olin budjetoinut.
  Toisaalta: Jos ottaisin Hilpan aina mukaan sähköperämoottoroimaan, pärjäisin tehottomalla koneella; voisin laittaa rouvan soutamaan avuksi vastatuuliosuuksilla.
  No, ostettu, mikä ostettu. Eipähän kulu airot.

  Eilisaamuna sateli väliin ihan ravakasti. Aamupäivän sadekuurojen jälkeen oli keli poutainen, käytiin ennen saunomista verkot sähköllä laskemassa. Tai soutaen ne laskettiin, mutta matkat sörnäytettiin koneella.


  Rouvakin oli tyytyväisen oloinen, kun ei tarvinnut soutaa, minkä nyt verkonlaskussa hieman.


   Verkot aion kokea heti, kun aamu hieman valkenee. Ei tee mieli rigor mortiksen valtaamia kaloja pyydöstä päästellä, tällä kertaa. Sähköllä menen, verkoille.
  Sähköllä ajellaan, jotta kuikat ja satunnaiset uivelot eivät stressaannu. Pihavalot on, jotta ei aamureissulla kuseksi kintuille. Televisio ja läppäri toimivat, jotta ei pääse sivilisaatio unohtumaan. Vaikka joskus se joutaisi unholaan. Kaikkine uutisineen.
  Mutta sähköttä joutuu välillä olemaan. Järvi-Suomen Energialta on tullut ilmoitus: Muuntajan vaihdon vuoksi on sähkönjakelu keskeytetty käyttöpaikassamme 18.08.2017 klo. 09:00-11:30. Keskeytys saattaa olla ilmoitettua lyhempi, tiedote jatkaa. Ilmoitukseen liittyvissä asioissa meitä palvelee Jussi Vitikainen, puh. sejase.
  Eiköpä tuo aika tulla virratta toimeen ilman, että pitää Jussille pirautella.

  Jahans, pitää laittaa otsalamppu sille tarkoitetulle paikalle, lähteä hakemaan lisää halkoja. Niin pitkälle ei sähköistys ole toteutettu, että puuliiteriin saisi napista valkeaa.

  Tänään taitaa olla sateinen päivä. Verkot käyn kokemassa, muuten saatta olla sisäpalvelua. Huomisesta alkaen näyttää ennuste puotaista. Ihan koko ensi viikoksi lupaillaan sateetonta. Eli puolukkaan päästään ja mennään. Kuuluvat olevan sopivasti kypsiä. Puolukoita haaliessa voi napata kohdalle sattuvia sieniä syömätarpeiksi. Pari kuukautta on kulunut siten, että ei montaa sienetöntä päivää ruokapöydässä ole ollut. Mikäs siinä. Tervellisiä ovat. Ja hyviä.
  Talven puolukat on pian nuokittu. Jos ilma pysyy sellaisena, kuin ennustettu on, vietän pari päivää vesurin ja raivaussahan kanssa. Sitten voi rauhoittua syksyn etenemisen seurailuun. Ja kohta pian lehtien haravointiin. Antaahan syksyn tulla.

  Nyt lähden kahvin keittoon. Pöyhäsen uunia ohi mennessäni. Pian päivä valkenee, verkot odottavat.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

PÄIVÄVARTIO

  Meille tuli pikahälytys päivävartioon. Iirikselle oli eilen noussut hieman lämpöä, joten päiväkotiin meno ei ole soveliasta eikä suotavaa. Koska olemme Hollolassa, sopi meille viettää päivä Helsingissä, jotta Anna sekä Joni saavat mennä rauhassa omiin hommiinsa. Todettakoon, että päivävartiota ei pidä rinnastaa GoT:n yövartioon, monesta, tässä tarkemmin erittelemättömästä syystä. Toki yhtymäkohtia löytyy, tässä niitäkään tarkemmin erittelemättä.
  Vähän ruuhkaa oli moottoritien loppupäässä, samoin Koskelantiellä. Matka kesti puolisen tuntia normaalia kauemmin.
  Aika pirteä tyttö oli. Ei aamulämpöä. Parempi kuitenkin pitää sisäpäivä. Luultavasti pääsee taas huomenna päiväkotiin.
  Päivä kului Frozenia katsellen, Iiriksen kanssa leikkien, minulla myös lukien.


  Anna tuli neljän maissa töistä, me lähdettiin kohti Lahtea. Iiris jäi ihan pirteänä ja terveen oloisena vilkuttelemaan. Ruuhkaista oli myös paluu, melkein tunti Keravalle, ennen kuin selkeni.
  Lahdessa jätin Hilpan torin laidalle; hän meni entisten työkavereidensa kanssa Santa Fehen syömään. Minä kävin tankkaamassa. Sitten ajelin Kauppakeskus Trion parkkihalliin. Kävelin joutessani ostamaan reilun kilon palan possun etuselkää Sokoksen ruokaosastolta Avokkaassa leivinuuniin tällättäksi. Sitten poikkesin Martinaan syömään jokseenkin kelvollisen annoksen pariloitua maksaa. Nyt istun CiaoCaffeessa, hörpin espressoa, kirjoitan tätä blogia loppuun.
  Puhelin pirahti tekstiviestin merkiksi. Se oli Vinski. Olin päivällä soittanut hänelle, kun oltiin vajaan kolmen kilsan päässä kotoaan. Olisin ehdottanut tapaamista. Ei kai se tungettelua olisi ollut, kun edellisen kerran tavattiin yli 45 vuotta sitten. Ei vastannut, Viholainen. Nyt tekstaili, että on mökillä Kolhossa, eikä ollu huomannut soittoa. Sovittiin, että kun seuraavan kerran olen Stadissa, yritetään paremmalla onnella päästä nokatusten.
  No niin, Triossa olen. Hiljaistakin on. Muutamassa pöydässä nuorisoa. Yritän saada aikani kulumaan näppistä naputtelemalla.

  Huomenna tosiaan, heti aamusta, startataan kohti Mikkeliä. Lidlissä stopataan, siitä Anttolaan ja saareen. Johan tässä vierotusoireita on kärsitty.
  Perjantaina pitää mennä kirkolle. Olen sopinut Kone- ja Urheilun kanssa, että he porailevat tilaamani satamapeiton nepparit. Saa syksyksi ja talveksi veneen huppuun, suojaan lehdiltä ja talven lumilta.
  Edellisessä blogissa raottelin uudesta hankinnasta. Se pitää myös viritellä käyttökuntoon. Sitten saatan asian julkaista, ihan kuvan kanssa.
  Elina on myös Anttolassa. Markku tuli puolukkaämpärit puunattuina, otti äidin matkaansa. Maanantaina tulivat, viikon verran kai viipyvät. Taas kerran kerran Markulle!
  Puolukkaan mennään mekin, heti, kun ehditään. Verkkoja varmaan lasketaan. Sieniäkin omiksi syöntitarpeiksi poimitaan. Reilu viikko siinä taas mukavasti vierähtää.

  Kohtapa täytyy lopettaa. Rakko vaatii kahvin tyhjennystä. Ja pian Hilppakin soittaa. Reilusti kellon ympäri lietsussa ollaan oltu. Päästään kotiin valmistautumaan huomiseen lähtöön.

Loppuun vielä pari kuvaa hyväkuntoisesta toipilaasta.



sunnuntai 10. syyskuuta 2017

EI SYYTÄ KORISTA, VAIKKA DIGGAA KORISTA

  Karibialle, Väli-Amerikkaan ja USA:n eteläisiin osiin on rantautunut ja rantautuu hirmumyrskyjä, Suomeen on rantautunut korishuumaa. Hurrikaanit laantuvat ajan myötä, raivottuaan itsensä näännyksiin, korishuuman laannutti Italia, ainakin väliaikaisesti. Aika hyvä suoritus Suomelta joka tapauksessa, pienenä maana kuudentoista joukkoon Euroopassa.

  Lätkäkausi avattiin perjantaina, jatkui eilen. Pitkä matka on Kanada-maljaan. Tappara lienee suurin suosikki. Peltsuilla näköjään melko nuori ryhmä; yli 30-vuotiaita ainoastaan kaksi. En ole tilastoihin muitten joukkueitten kohdalla tutustunut, mutta tuo vaikuttaa aika vähäiseltä määrältä. Onnea matkaan Pelicans. Vertailun vuoksi käväisin Jukureitten sivuilla. Ei sieltäkään löytynyt kuin neljä kolmekymppiä täyttänyttä. Missä konkarit luuraa? En jaksa enempää asiaan paneutua.

  Eilen tuli TV1:ltä viimeinen jakso Walesiin sijoittuvasta sarjasta "Syrjäinen maa". Tämä tarina saatiin monien sivujuoteiden ja tapahtumien jälkeen loppuun kolmannen kauden jaksoilla. Mutta jään kaipaamaan hidastempoista, sekä synkänkauniita kuvia ja kohtauksia sisältänyttä sarjaa. Kyllä englantilaiset ja BBC osaavat asiansa.

  Aamulla äkkäsin, että en ollut ottanut yhtään kuvaa Iiriksestä. Joten aamukollaasi on paikallaan.


  Tiilikaiset lähtevät puolinpäivin Lahteen, sitten takaisin Helsinkiin. Me jäädään Hilpan kanssa kahdestaan kärvistelemään. Mutta kahdestaan ollaan totuttu kärvistelemään.

  Mielessä pyörii, kuinka käy sydäntalven kuukausina? Jo nyt, muutaman päivän kotona olon jälkeen, on kaipuu saareen kova. Kaikkeen tottuu, sanotaan. Ja että ensimmäinen päivä hirressäkin on vaikein. Ja onhan mahdollista, että saareton kausi jää melko lyhyeksi. Ehkä vedet kestävät avoimina pitkälle joulukuuta. Ja helmikuun puolenvälin paikkeilla vuoden 2018 ensimmäiselle reissulle varmaan mennään. Siis parisen kuukautta ainoastaan jää taukoa. Jos asiat ottaisi siltä kannalta, ei taukoa juuri jäisi. Mutta ei tällä iällä viitsi enää jäissä sohlata. Ollaan pahimmat rospuutot ja pimeydet Hollolassa, sitten tutkailemaan päivän pitenemistä Anttolaan.

  Nyt kello on 9:45. Vilkaisin sadetutkaa. Ei ihan kaameaa sadetta ole kartalla. Taidan lähteä aamulla missatun lenkin korvaamaan. Eikä pieni kastuminen haittaa.

  Lopuukaneetiksi: Muistakaa katsella komeroihin, tarkastaa ullakot, käydä kellareissa, kuikuilla takapihalle. Missä tahansa saattaa piileksiä islamisaatio!

perjantai 8. syyskuuta 2017

HITCHHIKER

  Aamupäivällä kolahti postilaatikkoon uunilämmin Niilon arkistoistaan kaivama albumi "Hitchhiker". 1970-luvun puolivälin paikeilla äänitetty akustinen levy sisältää 10 kappaletta. Tuttuja, myöhemmin muilla levyillä olleita, suurin osa. Nimikappale niinkin myöhään, kuin 2010 ilmestyneellä albumilla "Le Noise". Ainoastaan "Hawaii" ja "Give Me Strenhth" ovat aiemmin julkaisemattomia. "Campaigner" löytyy ainoastaan kokoelmalevyltä "Decade".
  Kerran kuunneltuna ihan hyvä levy. Sopii vähemmän Niilon tuotantoa tuntevallekin maisteltavaksi. Niilo, kitara, vähän pianoa ja huuliharppua, sekä ääni. Mitäs muuta siihen tarvitaan. Suosikkibiisini "Powderfinger" akustisena alkuversiona on herkullinen. Ja "Pocahontas" myös. Eivätkä pöllömpiä ole ennen kuulemattomat "Hawaii" ja "Give Me Strenght". "Human Highway" jaksaa ikuisesti koskettaa. Veret seisauttava mestariteos levy ei kuitenkaan ole. Jos olisi, sen olisi Niilo laittanut markkinoille jo 40 vuotta sitten. Toisaalta, kun en ole miehen pään sisällä, en voi ymmärtää, miksi hän ei sitä tehnyt. Siis julkaisut LP:tä aikanaan. Enemmän, kuin sen arvoinen kokonaisuus on.

  Se siitä levystä.


  Hiljaiseloa sateen valtaamassa Hollolassa vietetään. Ilma on kuitenkin armahtanut siten, että ole aamuisin päässyt lenkille. Jos huomennakin on laupias, ilmojen operatiivinen johtaja, arvaatte varmaan, mitä soi kuulokkeissa?

  Tuli taas tehtyä hankinta, muutaman satasen arvoinen. Ihan hirvittää tuo rahan meno! Toisaalta tulevaisuuteemme ja osin hieman suurempien tavoitteiden vuoksikin noita juttuja tehdään. Ollaan sydäntalvi säästölinjalla, perunaa, makaronia ja viimeisen myyntipäivän alennuksia syöden, kauppareissut kävellen, vaatteita paikkaillen. Että budjetti saadaan taas kuntoon.
  Tuosta uudesta hankinnasta enemmän viikon kuluttua, kun olemme päässeet Anttolaan. Älkää menettäkö yöunianne. Totuus paljastuu aikanaan.

  Kotona on tullut katseltua enemmän uutislähetyksiä, kuin saaressa. Ehkä sen takia olen tehnyt muutamia huomioita. Tai ainakin tällaisen: Ei ole ihme, että monen urheilijan löytää huippu-uran jälkeen politiikan parista. Kun kuuntelee heidän, siis urheilijoiden, kommentteja ja analyysejä, ovat ne aivan samanlaisia, kuin politiikoilla; ympäripyöreitä ja tavalliselle kansalle vaikeasti ymmärrettäviä sanoja sekä ilmauksia sisältäviä. Kai se on osoitus siitä, että urheiluun sopivat geenit ovat sopivia myös politikointiin. Ei ehkä kovinkaan yleispätevä rinnastus. Eikä huomattavan suuresta joukosta poliitikkoja varmaan tulisi huippu-urheilijoita. Kunhan jorisen.

  Anna ja Iiris tulevat tänään, Joni huomenna perässä. Pientä maustetta luvassa hiljaiseloon. Sellaista lempeän lauhkeaa maustetta. Kun Tiilikaiset sunnuntaina lähtevät taas Helsinkiin, luulen, että veri alkaa vetää Anttolaan. Vaan ei auta; torstaiaamuun on täällä oltava. Torstai on muutakin, kuin toivoa täynnä. Se on, kuten olen kai ennenkin maininnut, oiva ajankohta lähteä saareen; saa mukaansa verskin tv-liitteen ja osansa Lidlin uusista tarjouksista.
  26. päivänä on Hilpalla hammaskiven poisto. Eli silloin tullaan käymään kotona. Luultavasti seuraavana päivänä palataan Anttolaan. Rehti viikko saaressa, ja taas Hollolaan valmistautumaan Iiriksen 7. lokakuuta vietettäviin kolmivuotisjuhliin. Pidemmälle ei kannata suunnitella; menään tilanteen ja ilmojen ehdoilla. Mutta saaressa vielä aikaa vietetään, se on varmaa.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

SIVISTYSAUKOT

  Minulla on aukkoja sivistyksessä. Sehän tiedetään. Viimeisin konkreettinen osoitus saatiin aamuna muutamana. YLEN aamutv:ssa käsiteltiin henkilöä nimeltä Matti Pohto. Puhuttiin jopa suomalaisen kirjallisuuden pelastajasta, Lönnrotin vertaisesta vaikuttajasta.
  "Mikä ihmeen Matti Pohto?", jäin höristelemän korviani, tarkentamaan sihtiäni.
  Selvisi, että Matti Pohto oli 1817-1857 eläyt maankiertäjä, joka oli innostunut keräilemään kirjoja. Tieto tästä levisi, ja Matti sai tehtävän haalia kaikki mahdollinen suomenkielinen kirjallisuus talteen. Näin hän sai pelastettua suuren osan Turun palossa 1827 tuhoutuneesta Turun Akatemian kirjakoelmasta. Kova jätkä. Dallasi Suomen Lappia myöten raahaten mukanaan löytämiään ei niin keveitä opuksia. Pohto sai ennenaikaisen lopun vain 40-vuotiaana, kun mielenhäiriöön tullut renki täräytti häntä kirveellä päähän. R.I.P. Matti Pohto ja rispektiä suuresti.
  Pohdolle on jopa ehdotettu omaa liputuspäivää. Onhan niitä turhemmastakin myönnetty, mikäli minulta kysytään. Mutta on noita jo ennestään sen verran, liputuspäiviä, että jottei menisi yheksi liputukseksi, tehtäköön niin, kuin sisäministeriö laupeudessaan ja viisaudessaan päättää.

  Siinä tuli yksi aukko sivistyksessä tukituksi. Tai ei minun kohdallani kannata puhua aukoista sivistyksessä. Paremminkin muutamista tukkeenpätkistä sivistyksen mittaamattomassa aidattomuudessa.

  Hollolassa tätä juttua kirjoitan. Aamusta saari jätettiin. Rehti viikko täällä ollaan. Huomenna, heti aamusta, siivotaan huusholli, ensimmäistä kertaa koko kesänä. Mitäs sitä siivoilemaan, jos edes käytä. Vaan tuntuu pölyä siunautuvan, vaikka ei paljon oleskella. Joten olkoon sitten vaikka syyshuolto kyseessä, aamulla tehdään.
  Sen päälle kun käy suihkussa, trimmaa parran, laittaa puhtaammat kaksista farkuista jalkaan, passaa lähteä ihmisten ilmoille. Ihan kaupunkiin. Hilppa menee kampaajalla, minä en. Minä panen pykälän päälle, menen Pykälään. Pienkonehuolto Pykälään. Menen kysymään, josko heiltä löytyisi ilmansuodatinta Ryobi-merkkiseen ruohonleikkuriin. Entisen pesin ja putsasin, mutta hyvä olisi olla uusi varalta. Ensi kesää varten. Ilman suodatinta, varsinkin ilmasuodatinta, ei ole suotavaa konheilla sörnäytellä.
  Öljyt aion leikkuriin myös vaihtaa, kunhan vielä ehkä kerran olen nurmikon tasannut. Eli, kun tämä kausi voidaan katsoa päättyneeksi, leikkaukset leikatuiksi.
  Olen siten aloittamassa uutta elämää pienkoneiden kunnossapidon suhteen. Entistä ruohonleikkuria huollettiin sen yli 30-vuotisen elämänkaaren aikana kerran. Entistä perämoottoria huollettiin sen 20-vuotisen, luultavasti vielä jatkuvan, elämäkaaren aikana minun toimestani kerran. Pakon sanelemana, kun starttimoottori poksahti. Nykyistä moottorisahaa on huollettu sen pian 15-vuotisen elämänkaaren aikana nolla kertaa. Mitäs turhaa, aina on lähtenyt käyntiin. Luulen, että en sitä jatkossakaan huollata. Käytän niin kauan, kuin se suostuu palvelemaan. Mutta uudehkot värkit, rouhotrimmeri, raivaussaha, ruohonleikkuri, puutarhajyrsin, tulevat saamaan asiallisen kohtelun. Syy herätykseen lienee siinä, että olen lopultakin tajunnut, että ei noita kapineita enää tehdä kestämään. Niitä pitää paapoa, hellitellä, huoltaa ja ehostaa. Hyvä ettei talveksi aurinkorannoille kuljettaa. Eli tietyt huollot pyrin tekemään. Ettei sen vuoksi tarvitse mennä peiliin katsomaan, jos joku vempain päättää ruveta vastahankaan.
  Alkakoon tämä uusi elämä visiitillä Moottorihuolto Pykälä Oy:ssä.

  Huomiseksi taitaa tulla epävakaista. Minulla olisi suodatinasian hoitamisen jälkeen aikaa tehdä peinimuotoinen promenadi torin liepeillä. Jos kostelta näyttää, tyydyn pasteerailemaan Trion käytävillä. Totuttelemaan muiden ihmisten olemassaoloon.

  Tiilikaiset tulevat viikonloppuna. Meillä yöpynevät, mutta muitakin suunnitelmia heillä on. Iiiris pääsee kuitenkin kertoilemaan päiväkotikuulumiset.
  Kun tyttö pari viikkoa sitten oli Avokkaassa, sanoin leikilläni, kun Iiris kalansavustusreissulla leikkimökissä kutsuja järjesti, ja lopuksi kauniisti tavarat korjasi, että siä oot hieno mies. Siihen tyttö, että en minä ole mies. Minä kysymään, että mikäs sinä sitten olet.
  "Tyttö", vastasi Iiris, "ja minusta tulee isona ihminennainen!"
  Oikeassa oli, Iiris.

  Toisaalta aivan mukavaa on välillä aikaa Hollolassa viettää. Ja sen mukavampi on viikon kuluttua taas Anttolaan viilettää. Jos ei muuten, niin katsomaan, kuinka tämä Annan Avokkaaseen tuoma tuoksulilja suhtautuu joutumiseensa lajitoverien seuraksi liljapenkkiin.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

OTTEITA MÖKKILÄISTEN ELÄMÄSTÄ

  Mökkielämä on mukavaa. On auringonnuousuja, on auringonlaskuja. On pilvistä, on selkeää. On puotaa, on sadetta. On tuulista, on tyyntä. On kylmää, on lämmintä. On kevättä, kesää, syksyä, talvea. On linnunlaulua, on hyttysen ininää. On sieni-, ja marja-aikaa. On kalan narrausta, on kalan nappaamattomuutta. On sadonkylvöä, on sadonkorjuuta. On paikkojen kunnossapitoa, on työn tuloksesta nauttimista. On rauhallista kaksinoloa, on vähemmän rauhallista aikaa vieraiden kanssa.

  Ei mökkiläisten elämä ole tietysti jatkuvaa ruusuilla tanssimista. Tai jos on, niin välillä stepataan piikikkäiden oksien päällä. Kun kaameassa kaatosateessa lastaa veneeseen ruoka- ja vaatekasseja, ei välttämättä laulata. Tai kun kymmenen sekuntimetrin pohjoistuulessa, rännän vihmoessa niin, että näpit jäätyvät, yrittää saada venettä irti Potinlahden laiturista, saattaa kyseenalaistaa koko mökkiasian. Tai kun kevättalvella tultuaan leivinuuni ei vedä, savuttaa kuin Halla-hinaaja, vaikka kuinka sanomalehtiä polttaisi nokiluukuissa, miettii, että olisiko kuitenkin pitänyt jäädä kotiin. Tai kun aamukuuden jälkeen tyhjentää paskiota ja kärrit kaatuvat matkalla tunkiolle, lirvahtaa herkästi ruma sana. Kuten tänä aamuna.
  Mutta kun istuu koiranilmalla tuvan lämpimässä, tai kun silmäilee laskevan auringon punaamaa taivaanrantaa, tai kun rasvatyynenä syysaamuna odottelee usvan haihtumista ennen verkoille lähtöä, tai kun herää toukokuun lopulla neljän aikoihin lukuisten vaimeampien sirkutusten säestämään mustarastaan lauluun, tai kun kurkiaurat ja hanhilaumat ylittävät syksyisin saaren aiheuttaen ainoa hiljaisuutta rikkovan äänen, tai muina lukemattomina ja mittaamattoman onnellisina hetkinä nuo vastoinkäymiset tai epäonnistumiset tuntuvat pisaralta elämän suunnattomassa valtameressä.

  Mökkiläiselämää viettävien synkempiin hetkiin sain kosketuksen aamulla. Lähdin tuonne Saukonsalon puolelle  tuttuun sienipaikkaan. Viime syksynä jo olin huomannut, että suuri kuusikko oli hakattu maan tasalle. Ihana "satumetsä", tattien, rouskujen ja suppilovahveroiden koti, oli joutunut puuteollisuuden appeeksi. Se on metsätaloutta. Niin se vain on. Kuusikoita on jäljellä, tulee uusia. Mutta ihmisiän se aina vaatii, uusiutuminen. Että vähän ipottaa. Ajoin kuitenkin tuolle paikalle. Siitä on lyhyt matka sisämaahan, yhdelle harvoista suppismestoistani. Ei ollut vielä suppiksia. Sinne ne tulevatkin monesti vasta lokakuussa, Mutta tuon hakkuuaukon laitamilta löysin kaksi valtaisaa sientä.


  Keltahaarakkaitahan ne. Ei noin suurista ole enää syötäväksi; tulevat vanhemmiten kitkeriksi (niin kuin monet ihmisetkin, valitettavasti). Piti ne kuitenkin mökille rahdata, lähempää tarkastelua varten.
  Suurempi painoi 4,2 kiloa. Googletin hieman. Yhdestä lähteestä luin, että keltahaarakas voi kasvaa yli kaksikiloiseksi, toisesta, että useampikiloiseksi. Oikeassa ovat, molemmat lähteet. En ole muuten konsanaan saanut sienikoria noin nopeasti täyteen!

  Kuvan kaltainen oli siis maiseman vanhalla sienipaikallani.


  Ei siinä mieli mettä keitä! Kun tiedän, että että en paikalla ikinä enää sienestä. Jollei minusta kehkeydy gerontologinen ihme. Ehkä Iiris keski-iän jälkipuoliskolla saattaa rouskuja ja tatteja täältä etsiä, jos hänestä asianharrastaja tulee.  Ja alue on jo toinen hakkuun kohteeksi joiutunut sienikuusikkoni lähitienoilla parin vuoden sisään.

  Eilen oli poikkeuksellin ilta. Varmaan kymmeneen vuoteen, viiteentoistakaan, en ole katsonut urheilua noin paljon putkeen. Kun muuta tekemistä ei ollut, aloin viideltä seuraamaan yleisurheilun Ruotsi-ottelua. Vaihdoin seitsemältä kakkoselle Suomi-Islanti jalkapalloon. Kahdeksalta huomasin seuraavani samanaikaisesti tv:sta jalkapalloa ja tabletita (YLE Areenasta) Suomi-Slovenia korismatsia. Jos taso noissa mittelöissä olisi ollut läheskään kelvollinen, itseäni ymmärtäisin paremmin. Mutta ei sillä voi kehuskella, tasolla. Tai ehkä koripallossa sentään. Mutta en ole alan asiantuntija. Pitääkö asiasta olla huolissaan? En vielä erityisen huolestunut ole. Mutta jos tuon kaltainen toistuu, on perusteellisen itsetutkiskelun aika.

  Tänään en aio yleisurheilua katsoa. En muutakaan mahdollista urheilulähetystä. Tänään aion kirjoittaa loppuun tämän raotuksen ja valotuksen mökkielämään, juoda kahvit, mennä ulos auringonpaisteeseen pasteerailemaan, lämmittää saunan, käydä saunassa, käydä myös uimassa (edellisen saunareissun loppu-uinti jäi vaivanneen taudin vuoksi väliin), katsoa jonkun tallenteen, juoda iltaespressot, katsoa ehkä toisen tallenteen. Puuhaa yhdelle alkusyyskuiselle sunnuntai-iltapäivälle ja -illalle ihan passelisti.
 Sanoista tekoihin, tuumasta toimeen. Aloitan kuitenkin aikomukseni piipahtamalla tyhjennetyssä pihaperäyksikössä.

lauantai 2. syyskuuta 2017

LYCOPERDON EXIPULIFORME

  Toissapäivänä alkoi, eilen jatkoi, nuha, yskä ja kurkun käheys jyllätä. Jylläsi aikansa, tänään on jo parempi olo. Ei minulla senkään flunssaa ole ollut vuosikausiin. Tuollaisia parin päivän minitauteja vaan, onneksi. Hilpalle teki tauti myös tuloaan. Hänellä saattaa kehno äleytyä parin viikon mittaiseksi piinaksi. Yleensä kaksi kertaa vuodessa, syksyin, keväin. Mutta myös rouvan vaivat tuntuvat jäävän vähäisiksi ja lyhytaikaisiksi. Ollaanko me karaistuttu saaristo-olosuhteissa? Tiijä häntä.
  Annoin taudin parantua. Saunassa kävin sen illalla ajamassa lopullisesti pihalle. Lähti ilman viinaa ja tervaa. Joten ei ollut vakavimmasta päästä flunssa-asteikkoa.

  En tänäänkään ole pahemmin riehunut. Ilma on ollut oiva syyskuinen: puolipilvistä, lähes tyyntä, +17 astetta.
  Päivällä grillailin kananrintoja. Niitä nautittiin paistettujen perunoiden, kukkakaalin ja kanttarellikastikeen kera.
  Mietittiin, että mitä nyt? Kun keli oli mikä oli, naplikoin veneeseen istuintyynyt, lähdettiin tuhlaamaan bensaa. Saattavat hyvät veneilykelit olla jo hakusessa, joten "avanti".
  Pikkusen Luoterilla kierreltiin, sitten kirkolle sörnytettiin. Kyllä oli hiljainen Anttolan satama. Ja koko kylä. Koska Terassiravintola Poiju oli sulkenut ovensa ja terassinsa, käytiin vain Salesta jäätelöt. Laiturilla rupateltiin tovi muutaman meille tuntemattoman veneilijän kanssa. Siitä takaisin saareen ajeltiin.

  Kyllä kesäkausi on takana. Sen huomasi Anttolassa, sen huomaa Avokkaassa. Ilma ihan hyvä, mutta ei montakaan venettä liikkeellä. Potinlahdessa autojaa ja veneitään pitävistä yhdestätoista auto-, ja venekunnasta neljä on maisemissa. Korvesaaren leirisatamassa näytti olleen kolme venettä. Kaksi paattia uistatteli Luonterilla. Kuun loppupuolella saadaan olla melko rauhassa. Vaikka ei häiriötä juuri koskaan ole ollut liiaksi. Ehkä joskus juhannuksena, tai muutamana erityisen lämpimänä heinäkuun lauantaina, on saattanut veneitä ja vesiskoottereita kulkea niin, että koko ajan on ollut pari näkösällä, muutama kuuloetäisyydellä. Vaan eipä ole liiemmin haitannut. Häveliämmät joutuvat kuitenkin laittamaan simmarit uintireissulle, sen verran kapea tuo salmi on.

  Kun grilliä aitasta ulos siirsin, huomasin pihakiven laidalla, ehkä sentin multa- ja sammalkerroksessa, kasvavan nuijakuukusen (lycoperdon exipuliforme). Ei isoa ja paksua kasvualustaa laji näy kaipaavan.


  Sieni muistuttaa kovasti känsätuhkeloa (Lycoperdon perlatum), minkä lähisukulainen se onkin. Itse asiassa muistuttaa niin paljon, että en uskalla mennä vetoa lyömään, kumpi on kuvassa. Nuijakuukusia olen joskus syönyt. Nyt huomaan, että nekin ovat saattaneet olla känsätuhkeloita. Vaan ei väliä; molemmat ovat ruokasieniä. Ihan maukkaitakin, ainakin nuijakuukuset. Jos se nyt oli nuijakuukusia. No, ei nimi sientä pahenna. Vaikka aika hauskoja ovat, nimeltään nämä Lycoperdon-sukuun kuuluvat, domeeniltaan aitotumalliset sienet.
  Nuijakuukusten, tai känsätuhkeloiden, miten vain, syöti jäi kokeiluasteelle kai sen vuoksi, että muita ja tuntumpia ruokasieniä on löytynyt rusaasti. Kun ehkä vuosikymmen sitten oli kaksi melkein sienetöntä kesää ja syksyä, olisi kuukus-, ja tuhkelosaaliit otettu mielihyvin vastaan. Mutta ei silloin tainnut kasvaa niitäkään.
  Vaikka itseäni sienestäjänä pidän, on minulla pitkä matka alan osaajiin. Kun tunnistan varmasti ehkä kolmisenkymmentä syötävää lajia, on niitä maassamme tuollaisen viisisataa. Siis melkoinen harrastelija ja noviisi olen. Ei kannata rinta pystyssä pasteerailla. Mutta kyllä tälläkin tuntemisella toimeen tulee. Eikä syytä yhtään epävarmaa itiöläjää koriinsa ottaa. Voi käydä kehnosti. Vaikka edesmennyt enoni Olli tapasi sanoa, että kerää ainoastaan neljän tähden sieniä, kolmestakin kuolee.