SUHTALAISEN VASTAMULKOISTA

  Viime aikoina on mustavalkoinen ajattelu saanut uusia ulottuvuuksia. Iso joukko suomalaisiahan, kuten tunnettua, ajattelee maahanmuuttajista ja pakolaisista mustavalkoisesti. Mutta perinteisen mustavalkoisen näkemyksen lisäksi he ajattelevat, että kaikki maahanmuuttajat ovat mustia, ja kaikki suomalaiset valkeita. Sehän on tietysti täysin harhautunut ajatelma, ei siitä sen enempää. Sen kuitenkin mainitsen, että tuollainen uusmustavalkoista ajattelutapaa harjoittava henkilö on melko usein myös vastamulkoinen. 

  No, mitä vastamulkoinen sitten tarkoittaa? Vastamulkoinen on uusi, Kotimaisten kielten Instituutin hyväksymistä vartova adjektiivi. Instituutille osoitetussa hakemuksessa on sana selitetty seuraavasti:

1. vastaantulijaa mulkoileva

2. mulkoilua äskettäin suorittanut

3. etniseltä taustaltaan eisuomalaista vastaantulijaa mulkoileva

4. kaikkia henkilöitä, etnisestä taustasta tai kulkusuunnasta riippumatta, mulkoileva

  

  Kohdan 4. kannattajakunnalle on Instituutille osoitetussa hakemuksessa myös oma nimi, "panvastamulkoinen". Samoin sille haetaan hyväsymistä.

  Eilen ajoin Hennalan entisen kasarmialueen ohi, Akkuliikkeessä piipahtamisen vuoksi mennen-tullen. Olin huomaavivani tiettyä vastamulkoisuutta,  mustavalkoisuutta myös. Ei sentään kukaan rottwailerin kera vastamulkoilua harrastanut.

  Vielä "musta kontra valkea"-asiaa. Moni on varmaan nähnyt äskettäin  tv:stakin tulleen Vittorio de Sica'n elokuvan "Milanon ihme". Tuossa hellyyttävässä  tarinassahan kerrotaan Milanon liepeillä olevan laitapuolen kulkijoiden hökkelikylän perustamisesta, elinkaaresta ja lopusta. Mustavalkoiseen filmiin muuten puuttumatta täytyy tuoda yksi "mustavalkoinen" seikka:

Kun hökkelikylään alkoi muuttaa ihmisiä, oli joukossa nuori nainen (valkoinen) ja nuori mies (musta). Heillä oli heti säpinää ja silmäpeliä, mutta eivät "erilaisuutensa" vuoksi uskaltaneet mennä pidemmälle. Kun tarinassa päähenkilö sai kuolleen ottoäitinsä haamulta, "enkeliltä", kyyhkyn, joka toteutti kaikki toiveet, alkoivat kylän asukit toivoa itselleen kaikenlaista maallista mammonaa. Jokainen sai esittää yhden toiveen. Tyttö toivoi muuttuvansa mustaksi. Kun hän sitten lähti etsimään mielitiettyään, oli tämä muuttunutkin valkeaksi! Eli mikään ei muuttunut; he joutuivat edelleen toisiaan karttamaan. Episodin opetus lienee itsestään selvä.

  Omia mustavalkoisia ajatelmiani seuraavaksi. Olen ajatellut syventyä mustavalkoisiin valokuviin. Sehän käy asetusten ja kuvankäsittelyohjelmien avulla kyllä. Hieman olen asiaan paneutunut. Kokeilemalla löytää eri sävyjä, varjoja, etc. Millainen lopputulos sitten on hyvä? Riippuu katsojasta, tottakai. Mutta kesäisiä/syksyisiä väriloistoja ei kannata kaksiväriin retusoida. Ihmisistä, eritoten kasvoista, napatut otokset saavat uudenlaista potkua kaksivärisinä. Samoin tietyt maisemat. Täytyy kokeilla. Yritys ja erehdys on hyvä kouluttaja. Ja pitää muistaa, että vaikka kuinka luulisi itse onnistuneensa, voi tulos olla naapurista ihan syvältä.

Tällaisen lokin...

  ...tällaisen hirven...

...tällaisen Iiriksen...

...tällaisen Lenkun ...

...mustavalkoistin.

Jos joku noista vastaan tulisi, luultavasti vastamulkeaksi ryhtyisin. 

  Keinokartanontien tietotoimiston (KKTTT) korviin on kantautunut asiaa lähellä olevista piireistä tietoa Kotimaisten kielten Instituutin edellä mainittua nimiasiaa koskevasta kokouksesta. Siellä on esiintynyt "vastamulkea" -sanan hyväksymistä vastuvia mielipiteitä. Vedotaan siihen, että sana muistuttaa liiaksi "vastapuikeaa".  Siihen ovat uudistusmielisemmät todenneet, että jos tässä nyt lehtimuotoihin halutaan mennä, niin vähemmän toisiaan muistuttavat, kuin "suikea", "puikea", ja "soikea". Aika näyttää, kuinka nimiehdotukselle käy. 

KESKIVIIKKO, palautuspäivä

  Veikkaus on joka viikko, palautuspäivä keskiviikko. Tuosta ajasta on vierähtänyt noin sata-, tai parisataa pelimuotoa. Kun Veikkauksen sivuilla käy, tulee ihmeteltyä, mistä kaikille vedoille, lotoille, arvoille, veikkauksille, juu neim it, löytyy pelaajia. Kaikki lähti vakioveikkauksesta, silloin nimeltään  Voittajaveikkaus, 1940. Ensimmäisen rivin täytti Paavo Nurmi. 1951 (mainio vuosi, kirj. huom!) nimi muuttui Vakioveikkaukseksi. Lotto aloitettiin joulukuussa 1970. Nyt eri pelimuotoja on lukemattomia, ja "kupongin" voi "palauttaa" jopa torstainakin!
 
  Se triviasta, nyt faktaa. V. 1969 eaa. pelasimme Ahos-Ritin kanssa vakiota kimpassa, pieni systeemi viikottain. Silloin pelattiin mestaruus- sekä maakuntasarjakierros sunnuntaisin. Istuttiin eräänä sunnuntakina silloisessa Lotjassa. Radio oli pyynnöstämme auki, ja sieltä tulivat tulokset. Jostain syystä jäi yksi tulos kuuluttajalta kertomatta. Mutta meillä oli 11 oikein (siihen aikaan oli 12 kohdetta), yksi tietämättömissä! Syystä, tai toisesta, hyökkäsimme kohti Unionia. Oliko syy se, että siellä istuskeli muita veikkausta pelaavia, vai mikä, en muista. Kuitenkin sinne päästyämme saimme kuulla puuttuvan tuloksen. Ja väärinhän se oli, meillä! Ei sekään ole jäänyt mieleeni, kuinka paljon täysosumalla olisi saanut, mutta ei varmasti paljonkaan, koska 11 oiken antoi silloisen Vodkapullon hinnan.

Mutta, otsikosta huolimatta, en tänään palauta mitään. Maanantaina palautin kirjastokirjoja, riittäköön se tälle viikolle. Enkä palautettakaan aio antaa, en risuja, en ruusuja. Enkä lähde Palau'ssa käymään. Vaikka voisi siellä joskus poiketa. Siellä poliisi tuskin priorisoi voimiaan alle kuuden USD:n arvoisten pitsojen myyjien tutkimuksiin. Palautuksesta saa siis riittää se, että palautin mieleeni tuon vakioepisodin Anttolassa vuonna, jona keskiolut vapautettiin.

Sitten proosallinen osio: 

  Maanantaina kävin Elinan kauppa-asioilla, sekä kirjastossa, itse asiassa kahdessa, Hollolan ja Lahden. Lainasin ennen lukemattomalta ruotsalaiselta dekkaristilta (mistä niitä oiken tulee?) Christoffer Carlsson'ilta Leo Junker-sarjan kaksi suomennettua osaa. Ensimmäistä olen satakunta sivua ehtinyt lukea, taattua hurrilaatua.

  

  Eilen kävin läheisessä autokorjaamossa vaihdattamassa vasemman ajovalon (kädet kun ei, ...kele, mahdu itse tekemään), pesin auton tee-se -itse-hallissa, varasin ajan renkaanvaihdolle (23.10.2015, klo 8:30). Se ajoneuvorintamalta. Poikkesin myös Robin Hoodista nimensä Tokmanniksi vaihtaneessa myymälässä ostamassa kahdeksan kanervaa (8 €/4 kpl.), sillä lauantaina on tarkoitus viedä ne ja Avokkaasta tuodut havut haudoille. 

 Nimenvaihdoksesta ilmoitukseen Mikkelin Sanomissa 7.8.1909. Hiski ei halunnut lähteä "Lännelle" Möttönä!

  Tänään aion kirjoittaa tätä juttua, lukea, ja mennä illemmalla Hilpan kanssa käymään kaakelikauppassa hakemassa näytteet valitsemistamme laatoista. Ehkä samalla varmistamaan, että valinta oli oikea. Remppa alkaa ensi viikon loppupuolella, ilmoitti tekijä, seuraavan alussa, arvelee Peppe.

  

  Huomenna siivoan himassa, käymme illalla Lidl'issä viikonlopun ruokia hamstraamassa.
  

  Perjantaina tulevat Anna ja Iiris viikonlopuksi, Joni taas töissä, mites muuten? Sitten ei Tiilikaiset oikein meille muutamaan viikkoon yökyliin voi tulla; remppa menossa, vierashuone väliaikaisena varastona.

  Lauantaina  Iiriksen katselua, hautausmaalla käynti, etc.

  Sunnuntai on jo niin kaukana, että ei kannata aikatauluttaa.

  Lopuksi täytyy palata, vaikka kehua retostelin palautusten riittävän! Palaan maanantaiseen blogiin. Siitä sain palautetta arvoisalta Pertti E:ltä, lehtityön parissa toimivalta kaimaanilta; hän lähetti ilmoituksen vuodelta 1909 Mikkelin Sanomista.

  Siinähän K.W. Lehkonen ilmoittaa matkustajahöyrylaiva "Anttolan" aikatauluista.

  Sain myös linkin sivuille, joilta vanhoja lehtijuttuja löytyy. Hieman niiltä hakuja tein, ja silmiini sattui seuraava (ilmestynyt 3.3.1910):

  Ilmoitus, missä kerrottiin liikemies K.W. Lehtosen (huom!) ostaneen "aivan uudenlaisen ja tomerarakenteisen matkustajahöyrylaiva Kullervon". Tuo Salomaan Hiskin nimenvaihdoskin on tietysti löytynyt samoilta sivuilta.

  Tässä juttua yhdeksi palautuspäiväksi. Lopetan, ennen kuin tästä tulee varsinainen palapeli, ja palaan asiaan heti, kun palavaa tarvetta ilmaantuu. 

PS. Jos miulla oes palavelija, suattasin hyvinnii antoo sen hoejella pallautukst ja pallautteet. Mutt'en vasitenkaan antas männä miun puolestain Palau'un.

SUVUSTA SANOTTUA osa III, tarkennuksia

Itseään säälimätön, pyyteetön ja vaivoja väheksyvä tutkimustyö (pari googletusta, yksi puhelinsoitto) tuotti tulosta; sain selville, että 1989 julkaistu Kansalaisopiston  "Tunne kotikyläsi -tallenna tieto"-opintopiirin työstämä teos "ELETTINPÄ ENNENKIN, VANHAA JA VÄHÄN UUTTAKIN HAUHALAN KOULUPIIRIN ALUEELTA sisältää tietoa Piskolasta ja Kalle-Ville sekä Aleksi Lehkosesta laivureina. 

Kirjan koonneeseen työryhmään kuului edesmennyt tätini Maija Lehkonen.

Puhelinsoitto Savolinnaan Kansalaisopiston arkistoon tuotti tiedon, että teosta on kaksi kappaletta Mikkelin, yksi Anttolan kirjastossa. Ja että ainakin yksi pitäisi olla lainattavissa Mikkelin pääkirjastossa.

Ongelmaksi muodostui, että Mikkelin kirjastot oilisivat pari viikkoa suljettuina atk-päivitysten vuoksi.

Reilu viikko sitten, Iiriksen kekkereillä, delegoin opuksen lainaamisen ystävävällemme Amille. Eilen sen kävin häneltä Otavasta noutamassa. Kiitos Ami!

Kaikkine "kirotusvirheineen" ja painojäljen suttuisuuksineen on kirja kiehtovaa luettavaa; ovathan paikat ja suvut , joista siinä kerrotaan,  suurelta osin minulle ainakin nimeltä tuttuja.

Teoksessa kerrotaan Hauhalan koulupiirin alueen jokapäiväiväisestä elämästä sen kaikilla osa-aluiella 1800-luvulta nykypäivään, eli vuoteen 1988. Sisältö on enemmänkin suusanallista perimätietoa, kuin dokumentoitua  faktaa. 

Kyseinen alue ulottuu  etelässä Kerniemeltä pohjoiseen Paajalasaareen, lännessä Kurklahenmäeltä itään Saukonsalon yli aina Hirvensalon lounaisosiin asti.

Karttalehdille on merkattu tunnetut asumapaikat, niin entiset, kuin nykyisetkin (n. 90 kpl), ikiaikaiset nuotta-apajat (89 kpl) ja nuottakoppien, eli -kiemien sijainnit (23 kpl), sekä laivalaiturit, aikansa "bussipysäkit",  (26 kpl).

Suosittelen kirjaan tutustumista kaikille, joilla on juuret tai jonkin kaltaiset sidokset kyseiseen alueeseen.

Pitkähkö alustus johtaa lyhyehköön asiaan.

Olen aiemmassa blogissani,  "SUVUSTA SANOTTUA, osa II", 8.9.2015, kirjoittanut, että Piskola toimi 1800-luvulla talvikestikievarina. Se pitää paikkansa. Siitä löytyy merkintöjä kirkonkirjoista, mm. vuodelta 1878. Kievari palveli siis Mikkelin ja Puumalan väliä matkaavia. Se oli puolimatkankrouvi, missä lepuutettiin niin hevosia, kuin ihmisiäkin.

Kievaria pitivät Kalle ja Maria Lehkonen, eli isoisäni Aleksin isovanhemmat, 

Kuvassa Piskolan kestikievari. Siihen aikaan oli sisäänkäynti "takapihalta".

Penkillä istuvat Kalle ja Maria, Nurmikolla Kalle-Ville ja Hilda Lehkonen, sekä lapsensa Aleksi, Heikki, Tilda, Elsa ja Ida. Kuistilla lienee piika.

Kievarissa yöpyivät tavalliset matkalaiset sekä rahtimiehet. Rahtihevosia saattoi kulkea yli kahdenkymmen hevosen raitoina.

Maija-täti mainitsee jutussaan, että suvulla on tallessa kestikievarille kuulunut Raamattu, joka on painettu 1872. En muista bibliaa nähneeni, mutta eiköpä se jostain löydy.

Piskolan kestikievaritalo 1900-luvun alussa. Aika samannäköinen, kuin nykyään. Vasemmalla eloaitta, talli ja navetta, "jääkellari", liha-aitta, päärakennus, sauna ja aitta.  Ainoastaa "jääkellari" ja sauna ovat maisemakuvasta poissa.

Toinen asia, josta olen myös blogissani kertonut, on Kalle-Villen ja Aleksin laivurein toimiminen. Siihen täsmällisempää tietoa tuli mainiosta kirjasta.

Kalle-Ville oli ostanut ensimmäisen laivansa"Vilkas"-nimisen höyrypurren, 1902. Pursi liikennöi kolme kertaa viikossa Juvan Rautuusta Mikkeliin. "Vilkas" myytiin 1905 Collinille Ruotsiin.

Sen jälkeen K.V. hankki Juvalta tervahöyry "Pekan", eli "Terva Pekan". Se kuljetti tervaa Mikkelistä Anttolan, Puumalan ja Juvan kauppiaille. Myöhemmin höyryllä rahdattiin myös halkoja matkustajalaivoihin.

Varustelu jatkui: Kalle-Ville hankki kolme höyrylaivaa, 1905 "Anttolan", 1910 "Kullervon" ja 1912 "Ansion". Kippareina K-V:n lisäksi toimivat Kalle Kilpinen ja K-V:n poika Aleksi, ukkini siis. Aleksi kävi merimiesammattikoulun Savonlinnassa, ja valmistui sisävesikippariksi jo 17, eikä 18 vuotiaana, kuten aiemmin muistelin.

"Kullervo" oli ajan mittapuun mukaansuuri ja komea; siihen voitiin ottaa 210 matkustajaa. "Kullervo" seilasi kolmena kesänä välillä Mikkeli-Anttola-Puumala-Sulkava. Sen jälkeen kolme kertaa viikossa reittiä Mikkeli-Savolinna.

1912 "Kullervolla" tapahtui tulipalo. Laiva saatiin rantaan, ja kaikki 50 matkustajaa samaten, onnellisesti. Kippari Aleksi oli poistunut laivassa viimeisenä.

Kalle-Ville myi laivansa hiljalleen pois. Viimeisenä puksuttelivat "Lepistö", jota käytettiin

hinaukseen Anttolan ja Lauritsalan välillä, sekä hinaaja "Toimi", millä rahdattiin halkoja Viipuriin.

Kalle-Ville Lehkosen laivurinura loppui n.1920, ja hän kuoli 1923.

Tämän jälkeen jatkoi Aleksi kipparin töitä "Tähti"-laivoilla, aina vuoteen 1939 asti. Nämä alukset liikennöivät Mikkelin, Lappeenrannan ja Savonlinnan välejä.

1939 ukki-Aleksi sitten heittäytyi päätoimisesti viljelemään Piskolan tilaa.

Vielä lapsuudessani, varhaisnuoruuteen asti, kulkivat matkustajalaivat Mikkelistä Lappeenrantaan ja Savonlinnaa, tosin höyrykoneet oli muutettu dieseleiksi.

Kun nuorena Avokkaassa aikaani vietin, oli minulla saunatuvan hirsiseinään lyijykynällä kirjoitettuna laivojen aikataulu. On siellä muuten vieläkin. Kapeassa salmessa kulkeva alus teki nimittäin niin mellevät aallot, että niihin oli ihan pakko päästä uimaan!

Ukki-Aleksi oli huumorimiehiä, hänellä oli paljon tarinoita noilta kippariajoiltaan. Osa varmaankin tosia, osaa saattoi ukki lievästi maustaa, oletan. Saatan noita kertomuksia joskus blogiini kirjoitella. Pitää vielä Hanelin kanssa niitä muistella. Velj'-Hanskilla kun taitaa tuo muisti pelittää ehommin.

Valitettavan epäselvässä kuvassa Aleksi, laivaemäntä ja matkustajia jonkun "Tähti"-laivan kannella.

Kaikki kuvat olen sakannannut tuosta teoksesta. Ne ovat kuuluneet Maija-tätini kokoelmiin.

En tietenkään ole ehtinyt lukea koko kirjaa, tietysti sen teen. Mutta silmiinpistävää on jo selaillessa ollut, kuinka laaja-alaisia osaamista ja oma-aloitteisuutta tuollaisesta parin-kolmensadan ihmisen yhteisöstä on löytynyt. Pakko on tietysti ollut löytyäkin; ei sata vuotta sitten kipaistu ostarin kaupoista mitään ostelemaan, eikä korjaajaa paikalle telehvoonilla kutsuttu.

LÄHIHISTORIAA JA MUISTOJA AVOKKAASTA

On lauantaiaamu. Ulkona vielä pimeää, puolipilvistä, tuulista, pari pykälää plussaa. Viikko pian täällä oltu, huomenna paluu edessä. Ilmat ovat olleet hienoja, joskin tuulisia. Parina aamuna oli muutama tunti melko tyventä, muuten on pohjoistuuli puhallellut. Ei se tähän pihapiiriin juuri ole tuntunut, mutta kun veneellä on päivänä, muutamana, liikkeelle lähtenyt, vaahtopäät siellä ovat viilettäneet.

Koska ei paljoa tähdellistä tehtävää tälle käynnille enää ole, lehdetkin suurelta osin puissa, ajattelin, pikkupuuhailujen ohessa kirjoitella muutamia muistoja liittyen tähän paikkaan.

Tämän saaren, sillä olevine rakennuksineen, ostivat "oma" ja "opa", eli Emma ja Pekka Karppinen 1956. Pekka rakennutti taloon hieman lisätilaa, mm. lasiverannan, rantasaunan ja suuren venevajan. 

 Emma ja Pekka, sekä Emman takana piilossa hänen sisarensa Anna joskus 1950-luvun loppupuolella. 

Karppiset, Anna-täti ja tunnistamaton nuori nainen verannalla, ehkä 1957?

Ensimmäisiä muistojani Avokkaasta on, kuinka aina kesäisin siellä (täällä) käydessäni juoksin saaren pohjoispäässä olevalle niitylle ja takaisin kärrypolkua pitkin, ja Pekka otti rappusilla istuen aikaa.

Minähän olisin voinut tehdä vilunkia, jäädä silloin vielä pärekaton alla ylpistelevän navetan taakse lusmuilemaan, mutta vilpitönhän tuollainen tenava oli, silloin.

Avokkaaseen liityen on hyvin kirkkaana mielessäni, kuinka joka toinen päivä, posti-Jannen päivänä, roudasin Piskolasta rantaan punaisella keskimoottorilla saareen menevän viiden litran maitokannun.

Janne, mies, joka lienee useiten kaikista tippunut Saimaan jäihin, teki vuosikymmeniä uskollisesti postireissuaan, keleistä ja vuodenajoista riippumatta, veneellä, hiihtäen, hevosella. Ja toimitti niin siihen aikaan harvalukuisten kesäasukkaiden, kuin vakituisten olijoidenkin kauppa-, sun muita -asioita. Ainakin veneellä tai hevosella liikkuessaan. Samoin hän toimi "taksina". Eikä matka mitään maksanut!

Ritva ja minä Avokkaan laiturilla, taitaa olla 1957.

Pekka menehtyi 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Sydän petti, syksyllä juuri täällä. Oli yksin, lääkärinä varmaan tajusi tilanteen. Mutta puhelittomaan aikaan apu ei ehtinyt ajoissa. 

"Oma" sitten kesiään saaressa vietti, kuolemaansa saakka (1972). Hänellä oli aina apunaan joku naisihminen, aluksi Esteri (persoona "an sich") viime vuosinaan Mari (joka ystävällisesti pesi hienot mokkakenkäni niitä likaisiksi luulleena, pilaten ne ikiajoiksi). 

Samoin Emmalla oli, ainakin kolmena kesänä, lahtelainen lukioikäinen poika huolehtimassa päivittäisistä askareista.

Kesäpoika nro. 3, Parikan Kari ja minä 1967. Kari siis metsästi, minä en. Valitan kuvan huonoa laatua.

Yht'äkkiä Hilppa huutaa uunin kyljessä tablettiaan selaten: "Onpa punanen taivas!"

Minä ikkunaan, totta. Äkkiä kamera kaulaan, metsän halki rantaan. Juuri ja juuri ehdin; jo toisessa kuvassa alkoi taivaanranta muuttua vaaleanpunaiseksi. Mutta tässä se ensimmäinen:

Alkaa päivä valjeta. Lähden talvihuoltoa tekemään, vaikka en lopullista; ainakin kahden viikon kuluttua tänne tullaan. Niin, ja havuja haudoille pitää myös jätesäkillinen hamstrata.

Obilgatoriset hommat hoidettu, ollaanko nyt "tillin tallin?" No ei olla, jatketaan muisteluja.

Emchen siirtyi ajasta ikuisuuteen 1972. Avokas, johon kuului itse Avokkaansaaren lisäksi lukuisia pienempiä saaria, mm. Härönsaari, Kamalasaaret ja Jänissaaret, jakautuvat perikunnalle siten, että Avokas jäi Elinalle, muut eno-Ollille. Olli myi omansa pian pois, ja sen seurauksena lähimaisemiin ilmaantui jokunen mökki. Härönsaari Krohn, juuri ne Krohnit. Pyöree Kamala Nyström (silloisen Mikran omistaja), nyk. Kukkoset. Pikkukamala Nyströmin poika Pekka, nyk. Kettuset. Iso Kamala, Vihavaiset, nyk. en tiedä. Jänissaaret Lappalainen, nyk. tyttären peruina Rehulat, juuri ne Rehulat.)

Erkki onnistui jossain elämänkäänteessä sössimään raha-asiansa siihen malliin, että Avokkaasta myytiin leijonan osa. Saareen rakensi uusi omistaja mökin. Hänen myytyä kiinteistönsä, kaavoitutti uusi omistaja neljä vapaa-ajantonttia, niille on nykyään mökit rakennettu. Loppu saaresta on, ja pysyy rakentamattomana (Natura).

 Se historiasta. 

Täällä tuli 1970-luvulla vietettyä hurjan nuoruuden mukaisia sessioita; oli "lehenputoomisjuhlia", oli talvitapahtumia,( mm. pesäpallon peluuta yöllä Avokkaansalmen jäällä keskitalven kuutamossa), oli kesäriehaa, oli kevään avajaista.

Osanottajakaarti oli vaikuttava, jotkut osallistuivat harvemmin, monet useammin. Oli vakiojäsen Ahos-Riti, oli Räihän Ruikku, oli Koistis-Pertti, oli Rohusen vellokset, oli Viholaisen Vinski, oli Räsäsen Ilu, oli Lantan Japa, oli "Satchmo-Saatamoinen,oli Ikos-Pena, oli Seppäs-Timppa, oli kerran talvireissulla Purasen Pörrekin, eli "Paska". 

Pari muistoa:

Eräillä" lehenputoomiosjuhlilla" savustettiin illalla muikkuja. Oli sysipimeää. Pailkalla olivat Riti, tietty, Rohusen pojjaat, ainakin jompi kumpi, Satchmo, tais olla Japa, ja Iko-Pentti, Haneli ja minä, totta kai. Joku synkässä metsässä rasahteli. Ei kun rohkeesti joukolla selvää ottamaan! Eihän sieltä mittään löytyny. Taisi olla Satchmo, kun loihe lausumaan: "Siellä oli iso ingen". Ja vielä perään huutelemaan: "Ingen, ingen, tuu tänne!" Aamulla Iko-Pentti, joka ei ollut kielimiesten kärkijoukkoa, kyseli minulta, että kuka se Inge oikein on, jota eilen etittiin? Ja että ei kai se oo eksyny?

Kerran, syksyä sekin oli, istuttiin lauantaipäivänä tuvassa ja litkittiin punaviiniä, Hilppa, minä ja Haneli. Paikalle ilmaantuivat Valtosen Tate, onnettomuuden kautta menehtynyt koiranleuka, ja Erkin kaveri Anttolasta, sekä ystävänsä Mantsisen Pekka, sähkäri niin ikään, Lahdesta. Tulivat, ihan luvan jälkeen, ajokoiran kera jänismetsälle. Mutta kun pirtissä oli lämmee, viiniäkin tarjolla, jäi Tate kanssamme rupattelemaan, Siitä pöydän takaa hän samalla katseli ulos, ja tokaisi kesken lauseen: "Jänis männöö, suattaa tulla koera perässä!" Kyllähän poijaat jäniksen lopulta saivat, eli Pekka ampui. Mutta siinäkin on oma tarinansa, jääköön se toiseen kertaan.

Noita muistoja on vaikka, kirjaksikin asti. Olkoot ne kuitenkin tässä, tällä kertaa.

Aina ei kaikki sujunut ihan mallikkaasti, ainakaan isä-Erkin mielestä. Mutta ei me mitään järisyttäviä tuhoja, peruuttamattomia vaurioita, sentään aikaan saatu. Minkä nyt pari kertaa Taifuuni-merkkinen vene ja sen 55 heppanen Volvo-Penta-perämoottori kiville tai rannoille ajeltiin. Ilman henkilövahinkoja, onneksi. Tai kerran talvella, kun leivinuunia uskoon lämmitettiin, ja sinne pankolle pari patjaa nukkumasijoiksi ängettiin, alkoivat patjat hiiltyä. Ei, ku makuualaustat avantoon! Ei onneksi syttynyt tulipaloa, eikä häkävaaraa, kun asia hetimmiten huomattiin.

Taisi olla vuosi 2002, kun paikka jäi ristikseni, ikuiseksi ilonlähteekseni, miltä kantilta asiaa tarkasteleekin, Tätä on yritetty voimiemme, taitojemme ja resurssiemme rajoissa pitää kunnossa, joiltain osin uusia. 

Kyllä täällä viihdytään. Minä olen viisivuotiaasta asti Avokkaassa aikaani viettänyt, milloin enemmän, milloin vähemmän. Ja tuntuu rouvallekin, kun leipätöikseen ihmisten kanssa sohlaa, saarielämä hermolepoa olevan. 

Eikö tänne isommaksikin osaksi vuotta juurruta, kunhan Hilpan eläkeaika koittaa.

Hilppa laittaa hellalla ruokaa. Käväisin pihalla, tuuli tuntuu hieman tyyntyneen, yhä pilvistä. En taida viitsiä iltapäivällä edes uistelemaan lähteä, vanhat luut on viluisia.

Huomenna saunotaan het' aamusta, päivänen purastaan, lähdetään kohti Hollolaa. Otavan kautta mennään, Amin ja Jukan luona kahvilla käydään. Otava on muuten korkealla fb-kaverieni kotipaikkalistalla. Minulla on kavereinani kaksi Otavalaista, kun vaikkapa Hollolasta on yksi (Hilppa).

Kaverilistanihan onkin niukka, mutta laadukas; siinä ei ole ainuttakaan änkyrää, pölvästiä, lusmuilijaa, eikä toljaketta. Huom. Minä en itse kuulu siihen listaan, mikä selittää osaltaan sen laadukkuuden.

TORSTAI (oli toivoa täynnä)

Torstai on toivoa täynnä. Niin ajattelin, kun aamukuudelta aamukusella hiljaisuutta kuunsirpin valossa kuuntelin. 

Ajattelin yhä, kun päivän valjettua rannassa käväisin.

Ajattelin vielä, kun työmaalla mäntypölkkyjä halki pieksin, tikan nakutusta välillä kuuntelin, kun kahden korpin ronkunnan täyttämän ilmatilanloukkauksen aistin, maisemaa välillä silmäilin.

Kaiken seesteisyyden keskellä mieleeni palautui eilisiltainen fb-etusivuni selailu. Sinne oli jossain välissä ilmestynyt, erään, ehkä kohta entisen, kaverini tykkäämänä postaus, minkä sisältö oli karmaiseva.  Lyhkäisyydessään päivityksessä joku suoraselkäinen lahtelainen kertoi, kuika ollessaan yöllä koiransa (lienee verikoira) kanssa lenkillä Hennalan läheisyydessä, oli muutama maahanmuuttaja kävellyt vastaan. Hän oli viheltänyt koiran metsästä ja käskyttänyt sen vierelleen murisemaan! Kaikki sen takia, että muutama ihminen, kirjoittajan mukaan "Allahin poika" käveli vastaan. Ylpeänä kertoi, että vaihtovat puolta, Arabian oriit. Mainitsi vielä, että olisi kusessa ollut, jollei hurtta olisi ollut matkassa. Miksi olisi ollut? Olisiko piskiään käskyttänyt klanipäisten nahkatakkipoikien vuoksi?  Tuskin, kättä olisi kai paiskannut, noiden "isänmaan toivojen kanssa!  Olenko aistivinani konnotaatiata paranoiaan? Ja jos olen, olenko väärässä? 

Mutta ei läheskään yhtä karmaiseva ollut tarina, kuin sen synnyttämät kommentit. Niin meni fiilikset puuntekoon, että tungin työhanskat pers'taskuun, ja lopetin hommat naurettavan kahden ja puolen tunnin aherruksen jälkeen. Tulin tupaan, vaihdoin orjankaavun oloasuun, aloin selaamaan fb-sivuani tarkastaakseni, mitä asiasta oli kommentoitu.

Koko helevetin paljon tavaraa sieltä pulpahteli, etusivua alas päin vieritellessäni. Mutta en saanut silmiini kyseistä päivitystä. En, tietty, sen jakajan nimeä muista, enkä haluakaan muistaa. Toivottavasti teksti on poistettu, ja jos on, toivottavasti Danten bittihelvetin 8. piirin 9. kuiluun.

En eilen noita kommentteja lainkaan selannut, ne joita oli näkösällä, lukaisin. Niissä onniteltiin kirjoittajaa hyvän koiran valinnasta, todettiin mm. että aselakia tulisi hetimmiten muuttaa, jotta jokainen aito kirkasotsainen suomalainen voisi halutessaan ampua uhkaavia, meiltä naisia ryöstäviä ja lenkkeilymahdollisuudet vieviä mokkakyrpiä. Maltisemmasta päästä oli toteamus, että tulisi säätä ulkonaliikkumiskielto, jotta apinat pysyisivät iltaisin aitojen sisällä, minne ne tietysti kuuluvatkin.

Tämän kaltaisiin kirjoituksiin varmaan jokainen on somessa törmännyt, jotkut kauhuissaan, jotkut mielissään, jotkut mielensä pahoittaen, jotkut käsiään hykerrellen. 

Sanan- ja kirjoituksenvapaus on eittämätön. Eikä kaikkea ole pakko kuunnella, saati lukea. Mutta kun nyt tulin vilkaiseeksi, niin yksi ohje yllä mainitun jutun kirjoittajalle:

Jos haluat olla yltiöisänmaallinen putkinäköinen somessakosiskelija, niin ole, mutta voisit sen aloittaa kieliopin ja oikeinkirjoituksen kertauksella.

Tuossa edellä ilmeni yksi syy, miksi pidän tarkoituksella kaveripiirini fb:ssa pienenä. Kun kaverinsa tuntee, ihan kasvokkainkin on nähnyt, sanoja vaihtanut, ei tuollaisia jakoja omille sivuille kovin paljon pulpahda. Ei ainakaan pitäisi. Pari kaveria kuitenkin on listallani, joista en oikein tiedä, ovatko lintuja vai kaloja? Heiltä kun tulee äärilaidan tykkäyksiä asioista. En siis heitä vielä tuomitse. Ajattelen, että saattaa olla heidän joistain postauksista tykkäävän siksi, että vaikka eivät tykkääkään, haluavat sen jakaa kavereilleen, jotta nämäkin näkisivät asian mielettömyyden. Eli siis haluavat jakaa postauksen, mutta ymmärtämättömyyksissään tykkäävät siitä. Melko selkeästi esitetty, eikö?

Nyt olen syönyt. tämän blogin lähes vuodattanut. Viimeiset lauseet, ja lähden vähän huilaamaan. 

Iltapäivällä mennään Piskolaan, sieniä jälestämään, Hanelin porukoita moikkaamaan. Hanski poikkesi eilen, ja kertoi tarkemmin Pimun kohtalosta. Ei kuolemaksi koitunutkaan ilves, kuten ensimmäinen päätelmä oli ollut. Pimu oli yksinkertaisesti saanut jonkun kohtauksen. Sydän, kenties, petti. Surullista, yhtä kaikki.

Lopuksi: Vaikka mielenipahoittaja joskus olen, on tämä maa, planeetta, kosmos kuitenkin hieno paikka elää. Eritoten syksyisin Anttolassa!

TIISTAI

Maanantai meni, tiistai tuli, kelit pysyy. Hyvinä. Aamulla klo. 5:30 +4, klo. 8:00 +/-0, nurmi lievästi huurteessa. Vesi Saimaassa on sen verran lämmintä, että ei isompaa kylmää vielä rannoille tullut. 

Tää kuva ei ole tältä aamulta, vaan eilen iltapäivällä napattu. Aamulla en kameraan kajonnut. Kun aamupalan jälkeen Silta tallenteelta katottiin, hyökkäsin puuhommiin. Rannan savotan jätin odottelemaan kevättä, kun sain auman täyteen. 

Peittelin vain pätkityt pöllit talven varalle, ja siirryin talon taakse mäntyjen kimppuun. Haneli oli jo elokuussa rungot koko lailla sahannut, mutta oksista piti vielä tupapuita värkkäillä. Tankillinen siinä bensaa kulahti, eikä tulleet kaikki oksat käsitellyiksi. Päätin jatkaa moottorisahailua huomenna, ja aloin pilkkomaan.

Hilppa tuli aamuaskareista kehkeydyttyään roudaamaan havuja metsässä olevaan monttuun. Kun oli pari reissua tehnyt, haki pressun, minkä päällä sai enemmän tavaraa kerrallan kulkemaan. Ja ihan ilman neuvoa. Joskus naisen logiikkakin on kelvollista. Niin, tai yleensä.

Siitä mäeltä oli hyvä seurata veneliikennettä. Eilen bongasin yhden uisteluveneen. Nyt oli ruuhkaa; sama uistelupaatti usmuutti Puumalaan päin, katettu kuttaperkkavene puolestaa toiseen suuntaan.

Hyvä oli halkojan halkoa, ei itikoita, ei paarmoja, ei liian kuuma.

Siinä se aamu kului, Hilppa poistui ruoan laittoon, minä sain uuden pinon hahmolleen.

Syönnin jälkeen heittäännyttiin hetkeksi pötkölleen. 

Koska tavaksi on vakiintunut, että silloin, kun ei hommat päälle kaadu, ahertelen aamupäivän, iltapäivällä puuhailen minkä mitäkin. Keitettiin siis aikaistetut päiväkahvit ja lähdettiin tuohon Saukonsalon puolelle, yhdelle harvoista tiedossa olevista suppismestoista, katsastamaan tilanne. 

Torstaina mennään sitten Piskolan puolelle. Siellä on hyvät vahvero-olosuhteet, jollei ole liian aikaista, tai jollei ole joku ehtinyt käymään. Meillä ei nääs ole yksinoikeutta siihen(kään) apajaan.

Samalla käydään Hanelia ja tyttöjä moikkaamassa, ja Tainaa, jos on kotona. Hänellä kun, Hanelin sanassa, "kotkotuksia" riittää. Ne "kotkotuksethan" ovat työ, kaupunginvaltuuston velvoitteet, ja moninaiset harrastu-, ja yhdistystoiminnat. 

Mutta yksi on joukosta poissa, Pimu. Pimu oli kolme ja puolivuotias suomen ajokoira. Sille kävi pari viikkoa sitten väärin: Oli pari päivää kateissa, kunnes Katriina löysi metsäautotien varrelta ojan takaa, vain kilometrin päässä kotoaan. Oli raukka osunut Ilveksen ja tämän pennun väliin, arveli Haneli, sillä susia ei maisemissa ole havainnoitu. Ilves on peto, ei isommalla koiralla mitään mahdollisuuksia ollut, kun lastaan puolusti. Mutta sellaista luonto on, kävi nyt Pimulla vaan huonompi säkä.

Se on velj'-Hanskilla ajokoiran etsiminen edessä. Reilun kymmenen ikäinen Piki on vaivainen, viettää eläkepäiviään kipulääkkeiden voimalla. Mutta, jos irti lasketaan, lähtee ajua etsimään, vaikka tuvassa tuskin askelta ottaa. Niin kovat on vaistot. Kusti, karkeakarvainen mäyris, ei Hanelin porukoitten ruokapöytään yhtään jänistä toimita. Kettua kai joskus sillä on jälestetty.
En tämän läppärin uumenista onnistunut löytämään yhtään kuvaa Pimusta, mutta googlekuvista löytyi otos nuoresta neidistä.
RIP.

Mutta se siitä. Metsään mentiin. Se oli pikavisiitti; paikassa joko on, tai ei ole, suppiksia. Nyt ei ollut. Vaikka Hilppa tarmokkaasti pälyili.

Mutta kylmää oli, ainakin tuntui vilpoisalta. Pohjoistuuli ei Avokkaan pihaan käy, mutta tuolle kolkalle kävi. Ei ilmassa mitään vikaa, meillä vaan liian vähän varusteita. Siis pikaisesti takaisin. 

Muinaisen västäräkkiläis-nujamiehenkatulaisen sanonnan mukaan jäi munat pataan, mitähän rouvalta? Joku harvoista lukijoista saattaa tunnistaa sanojan.

Päätinkin jäädä tupatöihin, kirjoittamaan. Turhanaikaista touhua, mutta omapa on aikani.
Nyt olen näpytellyt päivän tapahtumia. Ne eivät luultavasti keltaista lehdistöä saisi kuolaamaan. Mutta ei se mitään. En minäkään kuolaa keltaisen lehdistön perään.

Mutta pakolaisvirrat jaksavat lehdistöä, väristä riippumatta, somea, mediaa ylipäänsä, kiinnostaa. Totta kai. Suomeen ennakoidaan tälle vuodella viittäkymmentätuhatta turvapaikanhakijaa. Saksaan puoltatoistamiljoonaa. Saa heitä vielä jonkun vuoden tulla; Natsi-Saksan vainoissa arvellaan menehtyneen 11-17 miljoonaa ihmistä.
No, ei tainnut olla aivan asiallinen huomio. Ja kuka vanhoja muistaa, sitä..., jne. Mutta kai muisto saksalaisia velvoittaa, sillä he ovat ottaneet suurimman vastuun pakolaisvirrasta.

Päivän suru-uutinen oli, että Henning Mankell on menehtynyt. Tieto hänen sairaudestaan on uutisoitu jo aiemmin, mutta silti pois meno hätkäytti. Eihän miehellä ikää ollut vielä kuin 67 vuotta.
Itse en jostain syystä koskaan täydellisesti syttynyt Mankell'in teksteille, vaikka suuren osan hänen teoksistaan olen lukenut. Mutta miehen humaani ote, niin kirjoissaan, kuin elämässäänkin, ei ole voinut jättää ketään ajattelevaa kylmäksi.
RIP. Myös hän.

"Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen".
Tätä alun perin Nils Bohr'in tokaisua sovitellaan usein Ahti Karjalaisen suuhun.
Mutta jos ennustan, että huomenna herään ennen kuutta, laitan kahvit tippumaan, virittelen tulet leivinuuniin (jotta possun lapapaistilla olisi aikaa muhia muutama tunti ennen ravinnoksi joutumistaan), syön aamupalan, katselen aamu-tv:ta, pilkon puita, syön lapapaistia, otan ettoset, juon päiväkahvit, valmistelen paikkoja talven varalle, lämmitän saunan, saunon, syön jotain iltaseksi, katson ehkä teeveetä, luen vähän, pesen hampaat, käyn nukkumaan, niin en ole hirvittävästi väärässä, tai mistäpä sen tietää? (Tulihan se sieltä, syksyn lausekummajainen!).
Mielenkiintoista, eikö? Sitä paitsi voitte henkäistä helpotuksesta; jos toteutuma eroaa piirunkaan ennusteesta, lupaan siitä välittömästi tiedottaa.

Ei löydetty suppiksia, ei. Mutta vähän maaruskaa sentään.

EILEN OLTIIN HELSINGISSÄ...

Eilen oltiin Helsingissä, huomenna en tiedä missä.

Mutta tänään ollaan Mikkelissä!

Aamulla lähdettiin ennen kahdeksaa, joten Avokkaassa jo kympiltä. Valiomyrsky oli liihotellut yli silkkisukat jaloissaan, jopa puutarhakeinu oli tolpillaan. Kyllä sen tiesinkin; etäohjattava pistorasia ei perjantaina raportoinut ainoaakaan sähkökatkosta.

Ei ollut tuuli siis riiponut kaikkia lehtiä puista. Mutta ei ole vielä sen aikakaan. Ei ainakaan vaahtera pahemmin heloita. Puoliviikosta on säätila kai kylmenemässä. Sitten kunnon ruskaa tulee, jos on tullakseen.

Eilen toinnii Iiriksen kekkereissä oltiin. Juhlat meni mukavasti, ei niistä sen enempää. Paitsi että Elina äityi pelehtimään ikänsä edellyttämällä arvokkuudella.

Mutta nyt on nyt.
Tulimme, laitoimme uunit roihuamaan, lohen savustumaan. Kelvollinen siitä tuli. Vaikka en mielelläni Norjan kassilohta, tietyistä syistä, osta, nyt sen lauantakiaamuna tein. Oli kiire, muuta ei ollut siinä kaupassa tarjolla, ja, häpeä tunnustaa, hinta houkutteli (4,99 €/kg, kokonaisena, fileointi samaan hintaan). No, eihän häkäpönttöön menevää fisua tietysti tarvinnut fileoida.



Kala maistui uunijuuresten (pottuja, porkkanoita, punajuuria ja punasipulia) kera kyllä, omantunnon nakertelusta huolimatta. Kukapa meistä moitteeton olisi?!

Rouva heittäytyi lohivatsoin vaakatasoon. Minä pyöräytin pikkuringin talon takana. Ei juuri aihetta isoihin adjektiiveihin. Viikolla suppissaalis on oleva kuitenkin toista luokkaa, toivon.

Vähän pihalla äplistelin, muutaman kuvan otin. Taivas oli paksun pilvilautan peitossa, alkoi tuuleskella. Päätin ottaa loppupäivän kevyesti. Kirjoittaen, lukien, illalla vähän toosaa tuijottaen.
Hilppa korahtelee tuvan uunin vieressä vienosti. Eihän naisihmiset kunnolla kuorsata osaakaan. Ja niiden takapäästötkin, Ahos-Riti-vainaan sanassa, haisee Chanel-vitoselle.

Torpassa alkaa olla paritkympit, eli juvalaisiin makkuulämmä. Kohta päiväkahveet keitellään, kunhan Hilppa tokeutuu. On nimittäin Iiriksen synttärikakkua lajin verran mukana! Hieno kakku oli, siihen kun olis vielä saanu koristeeks syksyn lemppariani lyhtykukkaa...

...ja maksaruohoseppele kakun ympärillä olisi kruunannut tarjoilun,,,

...ja vielä pisteeksi leivonnaisen päälle pari syysleimua. Täydellistä!

Mutta ei minulta kysytty. Ohjeita kakun habituksen suhteen. Vähän ne nuoret juhlatarjoiluiden näyttävyydestä tietää! Ei vainenkaan, kunhan löpisen. Asiallista sanottavaa ei tunnu olevan.
Rouva on jo tormaantunut kahvit valmistamaan. Pitää kai kakut maistella. Sitten toviksi Peter James'in uuden Roy Grace-dekkarin pariin.

Tuli muuten juuri mieleen, että olis voinu kysyä Helmiä viikoks kylään. Olis se täällä viihtyny. Vaikka myyriä ei naposteltavaksi juuri tällä haavaa ole, aina jotakin kumminkin. Ettei pääse koira ihan urbanisoitumaan, eli koirakielellä citykaniutumaan.