On lauantaiaamu. Ulkona vielä pimeää, puolipilvistä, tuulista, pari pykälää plussaa. Viikko pian täällä oltu, huomenna paluu edessä. Ilmat ovat olleet hienoja, joskin tuulisia. Parina aamuna oli muutama tunti melko tyventä, muuten on pohjoistuuli puhallellut. Ei se tähän pihapiiriin juuri ole tuntunut, mutta kun veneellä on päivänä, muutamana, liikkeelle lähtenyt, vaahtopäät siellä ovat viilettäneet.
Koska ei paljoa tähdellistä tehtävää tälle käynnille enää ole, lehdetkin suurelta osin puissa, ajattelin, pikkupuuhailujen ohessa kirjoitella muutamia muistoja liittyen tähän paikkaan.
Tämän saaren, sillä olevine rakennuksineen, ostivat "oma" ja "opa", eli Emma ja Pekka Karppinen 1956. Pekka rakennutti taloon hieman lisätilaa, mm. lasiverannan, rantasaunan ja suuren venevajan.
Emma ja Pekka, sekä Emman takana piilossa hänen sisarensa Anna joskus 1950-luvun loppupuolella.
Karppiset, Anna-täti ja tunnistamaton nuori nainen verannalla, ehkä 1957?
Ensimmäisiä muistojani Avokkaasta on, kuinka aina kesäisin siellä (täällä) käydessäni juoksin saaren pohjoispäässä olevalle niitylle ja takaisin kärrypolkua pitkin, ja Pekka otti rappusilla istuen aikaa.
Minähän olisin voinut tehdä vilunkia, jäädä silloin vielä pärekaton alla ylpistelevän navetan taakse lusmuilemaan, mutta vilpitönhän tuollainen tenava oli, silloin.
Avokkaaseen liityen on hyvin kirkkaana mielessäni, kuinka joka toinen päivä, posti-Jannen päivänä, roudasin Piskolasta rantaan punaisella keskimoottorilla saareen menevän viiden litran maitokannun.
Janne, mies, joka lienee useiten kaikista tippunut Saimaan jäihin, teki vuosikymmeniä uskollisesti postireissuaan, keleistä ja vuodenajoista riippumatta, veneellä, hiihtäen, hevosella. Ja toimitti niin siihen aikaan harvalukuisten kesäasukkaiden, kuin vakituisten olijoidenkin kauppa-, sun muita -asioita. Ainakin veneellä tai hevosella liikkuessaan. Samoin hän toimi "taksina". Eikä matka mitään maksanut!
Ritva ja minä Avokkaan laiturilla, taitaa olla 1957.
Pekka menehtyi 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Sydän petti, syksyllä juuri täällä. Oli yksin, lääkärinä varmaan tajusi tilanteen. Mutta puhelittomaan aikaan apu ei ehtinyt ajoissa.
"Oma" sitten kesiään saaressa vietti, kuolemaansa saakka (1972). Hänellä oli aina apunaan joku naisihminen, aluksi Esteri (persoona "an sich") viime vuosinaan Mari (joka ystävällisesti pesi hienot mokkakenkäni niitä likaisiksi luulleena, pilaten ne ikiajoiksi).
Samoin Emmalla oli, ainakin kolmena kesänä, lahtelainen lukioikäinen poika huolehtimassa päivittäisistä askareista.
Kesäpoika nro. 3, Parikan Kari ja minä 1967. Kari siis metsästi, minä en. Valitan kuvan huonoa laatua.
Yht'äkkiä Hilppa huutaa uunin kyljessä tablettiaan selaten: "Onpa punanen taivas!"
Minä ikkunaan, totta. Äkkiä kamera kaulaan, metsän halki rantaan. Juuri ja juuri ehdin; jo toisessa kuvassa alkoi taivaanranta muuttua vaaleanpunaiseksi. Mutta tässä se ensimmäinen:
Alkaa päivä valjeta. Lähden talvihuoltoa tekemään, vaikka en lopullista; ainakin kahden viikon kuluttua tänne tullaan. Niin, ja havuja haudoille pitää myös jätesäkillinen hamstrata.
Obilgatoriset hommat hoidettu, ollaanko nyt "tillin tallin?" No ei olla, jatketaan muisteluja.
Emchen siirtyi ajasta ikuisuuteen 1972. Avokas, johon kuului itse Avokkaansaaren lisäksi lukuisia pienempiä saaria, mm. Härönsaari, Kamalasaaret ja Jänissaaret, jakautuvat perikunnalle siten, että Avokas jäi Elinalle, muut eno-Ollille. Olli myi omansa pian pois, ja sen seurauksena lähimaisemiin ilmaantui jokunen mökki. Härönsaari Krohn, juuri ne Krohnit. Pyöree Kamala Nyström (silloisen Mikran omistaja), nyk. Kukkoset. Pikkukamala Nyströmin poika Pekka, nyk. Kettuset. Iso Kamala, Vihavaiset, nyk. en tiedä. Jänissaaret Lappalainen, nyk. tyttären peruina Rehulat, juuri ne Rehulat.)
Erkki onnistui jossain elämänkäänteessä sössimään raha-asiansa siihen malliin, että Avokkaasta myytiin leijonan osa. Saareen rakensi uusi omistaja mökin. Hänen myytyä kiinteistönsä, kaavoitutti uusi omistaja neljä vapaa-ajantonttia, niille on nykyään mökit rakennettu. Loppu saaresta on, ja pysyy rakentamattomana (Natura).
Se historiasta.
Täällä tuli 1970-luvulla vietettyä hurjan nuoruuden mukaisia sessioita; oli "lehenputoomisjuhlia", oli talvitapahtumia,( mm. pesäpallon peluuta yöllä Avokkaansalmen jäällä keskitalven kuutamossa), oli kesäriehaa, oli kevään avajaista.
Osanottajakaarti oli vaikuttava, jotkut osallistuivat harvemmin, monet useammin. Oli vakiojäsen Ahos-Riti, oli Räihän Ruikku, oli Koistis-Pertti, oli Rohusen vellokset, oli Viholaisen Vinski, oli Räsäsen Ilu, oli Lantan Japa, oli "Satchmo-Saatamoinen,oli Ikos-Pena, oli Seppäs-Timppa, oli kerran talvireissulla Purasen Pörrekin, eli "Paska".
Pari muistoa:
Eräillä" lehenputoomiosjuhlilla" savustettiin illalla muikkuja. Oli sysipimeää. Pailkalla olivat Riti, tietty, Rohusen pojjaat, ainakin jompi kumpi, Satchmo, tais olla Japa, ja Iko-Pentti, Haneli ja minä, totta kai. Joku synkässä metsässä rasahteli. Ei kun rohkeesti joukolla selvää ottamaan! Eihän sieltä mittään löytyny. Taisi olla Satchmo, kun loihe lausumaan: "Siellä oli iso ingen". Ja vielä perään huutelemaan: "Ingen, ingen, tuu tänne!" Aamulla Iko-Pentti, joka ei ollut kielimiesten kärkijoukkoa, kyseli minulta, että kuka se Inge oikein on, jota eilen etittiin? Ja että ei kai se oo eksyny?
Kerran, syksyä sekin oli, istuttiin lauantaipäivänä tuvassa ja litkittiin punaviiniä, Hilppa, minä ja Haneli. Paikalle ilmaantuivat Valtosen Tate, onnettomuuden kautta menehtynyt koiranleuka, ja Erkin kaveri Anttolasta, sekä ystävänsä Mantsisen Pekka, sähkäri niin ikään, Lahdesta. Tulivat, ihan luvan jälkeen, ajokoiran kera jänismetsälle. Mutta kun pirtissä oli lämmee, viiniäkin tarjolla, jäi Tate kanssamme rupattelemaan, Siitä pöydän takaa hän samalla katseli ulos, ja tokaisi kesken lauseen: "Jänis männöö, suattaa tulla koera perässä!" Kyllähän poijaat jäniksen lopulta saivat, eli Pekka ampui. Mutta siinäkin on oma tarinansa, jääköön se toiseen kertaan.
Noita muistoja on vaikka, kirjaksikin asti. Olkoot ne kuitenkin tässä, tällä kertaa.
Aina ei kaikki sujunut ihan mallikkaasti, ainakaan isä-Erkin mielestä. Mutta ei me mitään järisyttäviä tuhoja, peruuttamattomia vaurioita, sentään aikaan saatu. Minkä nyt pari kertaa Taifuuni-merkkinen vene ja sen 55 heppanen Volvo-Penta-perämoottori kiville tai rannoille ajeltiin. Ilman henkilövahinkoja, onneksi. Tai kerran talvella, kun leivinuunia uskoon lämmitettiin, ja sinne pankolle pari patjaa nukkumasijoiksi ängettiin, alkoivat patjat hiiltyä. Ei, ku makuualaustat avantoon! Ei onneksi syttynyt tulipaloa, eikä häkävaaraa, kun asia hetimmiten huomattiin.
Taisi olla vuosi 2002, kun paikka jäi ristikseni, ikuiseksi ilonlähteekseni, miltä kantilta asiaa tarkasteleekin, Tätä on yritetty voimiemme, taitojemme ja resurssiemme rajoissa pitää kunnossa, joiltain osin uusia.
Kyllä täällä viihdytään. Minä olen viisivuotiaasta asti Avokkaassa aikaani viettänyt, milloin enemmän, milloin vähemmän. Ja tuntuu rouvallekin, kun leipätöikseen ihmisten kanssa sohlaa, saarielämä hermolepoa olevan.
Eikö tänne isommaksikin osaksi vuotta juurruta, kunhan Hilpan eläkeaika koittaa.
Hilppa laittaa hellalla ruokaa. Käväisin pihalla, tuuli tuntuu hieman tyyntyneen, yhä pilvistä. En taida viitsiä iltapäivällä edes uistelemaan lähteä, vanhat luut on viluisia.
Huomenna saunotaan het' aamusta, päivänen purastaan, lähdetään kohti Hollolaa. Otavan kautta mennään, Amin ja Jukan luona kahvilla käydään. Otava on muuten korkealla fb-kaverieni kotipaikkalistalla. Minulla on kavereinani kaksi Otavalaista, kun vaikkapa Hollolasta on yksi (Hilppa).
Kaverilistanihan onkin niukka, mutta laadukas; siinä ei ole ainuttakaan änkyrää, pölvästiä, lusmuilijaa, eikä toljaketta. Huom. Minä en itse kuulu siihen listaan, mikä selittää osaltaan sen laadukkuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti