lauantai 31. tammikuuta 2015

OLEN ELÄNYT:::

Olen elänyt säännöstelyn loppumetreiltä yltäkylläisyyteen, sotakorvauksista katokorvauksiin, kyntöhevosista John Deereen.

Olen elänyt heinäseipäistä pyöröpaaleihin, puimakoneista puimureihin, kotipossuista suursikaloihin, rehevöitymittömistä rannoista kaislikkovyöhykkeisiin.

Olen elänyt Paasikivestä Niinistöön, YYA:sta EU:in, sentraali-Santrasta älypuhelimiin, putkiradiosta kotiteatterihin.

Olen elänyt puusuksista komposiittiin, mäystimistä suksisiteisiin, tervasta ja kynttilästä voitelemattomiin, välihousuista teknisiin alusasuihin.

Olen elänyt kansakouluista peruskouluihin, hiihtomatkoista koulutakseihin, maitovellistä kalapuikkoihin, johtajaopettajista rehtoreihin.

Olen elänyt Olavi Virrasta Cheekiin, Annikki Tähdestä Suvi Teräsniskaan, Wiener Sängerknabeneista Huutajiin.

Olen elänyt Lauantain toivotuista tuhanteen kanavaan, Me Tammeloista salkkareihin, Teija Sopasesta Maria Jungeriin, Paavo Salmensuusta Pekka Puotaan.

Olen elänyt ompeluseuroista Tupperware kutsuihin, rauhoitetuista joulupyhistä Tapanin vaate-alennuksiin, lauantaisaunoista aamusuihkuihin.

Olen elänyt hien tuoksusta deodorantteihin, täimyrkyistä hyttysansoihin, kumiteräsaappaista bootseihin.

Olen elänyt tuberkuloosista Ebolaan, kupasta aidsiin, Jalluista pornovideoihin, viinakortista Viron viinaralliin.

Olen elänyt suurlakosta konsensukseen, Helsingin kisoista Sotshiin olympialaisiin, Maalaisliitosta Keskustaan, Vennamosta Soiniin.

Olen elänyt saaresta kirkonkylää, kylästä kaupunkiin, lavatansseista diskoihin, Puupääelokuvista HBO-sarjoihin, kyläkaupoista ostoskeskuksiin.

Olen elänyt poikakerhoista moottoripyöräjengeihin, puuhevosista Pleikkareihin, kahvimyllyistä  kapselikeittimiin, porokahvista latteen.

Olen elänyt Nikita Hrutsovista Vladimir Putiniin, Harry S. Trumanista Barak Obamaan, kylmästä sodasta kylmään sotaan.

Olen elänyt iloista suruihin, onnesta pelkoihin, tyvestä latvaan, kädestä suuhun, päivästä päivään.

Tulen elämään ensimmäisestä aamusta viimeiseen iltaan, mutta mitä sitten?

Tärkeintä on, että olen elänyt vauvasta Iirikseen!





keskiviikko 28. tammikuuta 2015

LEVEL IX

Olen onnistunut siirtymään ajankäytön organisoinnissa tasolle 9. Siis nyt, kun aikaa olisi tehdä asioita  rauhassa ja pieteetillä. Johtuu varmaan ominaisuudestani saada kaikki tehytyä valmiiksi mahdollisimman nopeasti, jotta voisi aloittaa mahdollisimman nopeasti uuden homman loppuu saattamisen mahdollisimman nopeasti.

Kaikki edellä mainittu kulminoituu jokapäiväisissä askareissa. Kun siivoan, seuraavat työvaiheet  toisiaan ilman yhtään turhaa liikettä; ensin tavaroiden siirtely pois tieltä, sitten vessanpyttyjen pesu, imurointi, vessojen pesu, lattioiden pyyhkiminen, pölyjen pyyhkominen, tavarat paikoilleen, pesuhuoneen siistiminen, suihku. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ei kahvitaukoja, ei fb-suimailua, ei mitään asiaan kuulumatonta. 
Kun aamupuuro porisee vaadittavaa minuuttiaan, otan esiit levitteen, juuston, makkaran, leivät, pesen tomaatin, nakkaan omenahillopurkin pöydälle, ohimennen puurokattilaa hämmäyttäen. Suolat nakkaan huttuun toisella kädellä, leipiä paahtimeen toisella. Minkä sisäkön maailma minussa menettääkkän!
Auton pitää olla tosi likainen, suolan kyllästämä, jos Nesteen ip-hallissa sen pesuun minulta menee enemmän, kuin minimivelotuksen (20 min.) aika. Noh, tässä on kyse oikeasta säästöstäkin.
Kun kolaan lunta tai leikkaan nurmikkoa, sama kaava toistuu, kaikki tietyssä järjestyksessä, aloitus tuolta kulmalta, siitä tuon nurkan kautta tuolle alueelle, etc. Kun voisi tuuppia kolaa tai ruohonleikkuria verkkaiseen tahtiin, jutella kotona ohikulkijoiden kanssa, kuunnella Saarelassa linnun laulua. Mutta ei, pää punaisena eteenpäin, kuin luuska laput silmillä.

Nyt pelottaakin, että pian on kohtalona level X, eli androidtaso! En tosin ole vielä täysin sisäistänyt Isaac Asimovin kehittämää "Robotiikan kolmea pääsääntöä". Nehän ovat, kuten kaikki tietävät:
1, Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan.
2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa.
3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen tai toisen pääsäännön kanssa.

Isaac kehitti myöhemmin tärkeimmän, nollannen pääsäännön:
0. Robotin tulee suojella ihmiskuntaa. Samalla ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen lisättää "mikäli se ei riko nollatta pääsääntöä".

Enkä muutenkaan koe itseäni ihmisenkaltaisen robotin R. Daneel Olivaw'in klooniksi; Daneelhan vaikutti ihmiskunnan tulevaisuuteen pari-kolmekymmentä vuosituhatta aktivoimisensa jälkeen, minä en muutaman vuosikymmenen porskuttelun kalkkiviivoillakaan.

Pitää kai tuon läyhkeen suhteen tehdä jotakin. Alkaisko taas piiputtelemaan? Perspesällinen katkaisisi sopivasti siivousrupeaman. No, enpä kuitenkaan taida. Sitäpaitsi, minkäs tavoilleen voi? Parempi pysyä ennallaan, jos ei nyt ihan tolkuttomuuksiin äidy. Sillä eihän vanha kettu syö myrkkyä, ja enemmin liityn tanhukerhoon, kuin rupean maneereitani muuttamaan. Tulkoon level X, jos on tullakseen. En kuitenkaan muutu ihmisen kaltaiseksi robotiksi, mutta ehkäpä robotin kaltaiseksi ihmiseksi? Mene tiedä, aika näyttää.

Kuvassa robotin kaltainen ihminen kaataa teetä ihmisen kaltaiselle robotille.




sunnuntai 25. tammikuuta 2015

JUKKA, PEKKA, RAUNO, KARI JA MÄ

Toivosen Jukka, tekun luokkatoverini, täyttää tänään 60 v. Hän on joskus kainosti esittänyt, että kirjoittaisin jotakin opiskeluajastamme. Vaikka yllättävän vähän yksittäisiä tapahtumia  palautuu mieleeni, yritän jotakin saada kerrottua.

NO NIIN:
Lahden Teknillisen Oppilaitoksen talonrakennuksen kurssi 1978-1981. Noin kolmestakymmenestä opiskelijasta seuloitui aika pian viiden ryhmä; oli Jukka "Topi", nyk. "Tunneli-Topi" Toivonen, oli Pekka "Temppis" Hakala, oli Rauno "Oippa" Ojala, oli Kari "Kubelowitz" Koljonen Kirkkonummelta, ja oli mä Hollolasta. Mikä meidät yhdisti? Liekö ollut oluen tuttu leuhahdus, mutta ainakin mielenkiinto pokeriin ja sököön. Pian tuli tavaksi kokoontua milloin Oipalle, milloin Kubelowitzille kortti-iltaa viettämään, heillä kun oli opiskelijakämpät. Saattoipa näissä pelihelveteissä aika kulahtaa aamupuolelle asti.
Muutenkin yhteisiö iltoja silloin tällöin vietettiin. Kerran päätimme, ottaa koulusta vapaapäivän, ja jostain kumman syystä ajauduttiin Messilän Kartanohotelliin saunomaan. Siellä perustettiin vesipalloon erikoistunut urheiluseura VESI-PÄRKÄT. Uima-altaalle oli joku nääs unohtanut kumipallon; ei kun peli käyntiin. Viidestä ei saa tasajoukkueita, mutta ainahan vesipallossa joku, joka on veden alla tehnyt koiruuksia, näin olen antanut itseni ymmärtää, on jäähyllä. VESI-PÄRKKIEN tiimoilta käytiin sopivien olosuhteiden vallitessa harjoittelemassa. Piirisarjaankaan ei kuitenkaan päädytty, vaikka Lipposen Paavo oliskin tykänny!

Kenenkään ei pidä luulla, että tuo aika oli pelkkää läträämistä ja kortinläiskettä. Opiskelut saatettiin finaaliin, itse kukin. Eikä noita sauna-ja kortti-iltoja niin kovin tiuhaan ollut. Sitä kuitenkin näin jälkikäteen ihmettelen, miten rahat riittivät? Juuri vakinaisen toimen saaneen pankkineidin palkka ei ollut kaksinen, eikä ollut opintolainakaan. En kuitenkaan muista koskaan pulaa olleen. Ensimmäinen oma asuntokin ostettiin Hilpan kanssa tekun viimeisenä vuonna. Usko tulevaisuuteen oli luja.

Anttolassa tällä porukalla käytiin parikin kertaa. Kerran talvella Avokkaassa. Talvinuotta taisi olla muille ensikokemus. Toisen kerran Kuopion Asuntomessureisulla, silloin oltiin yötä Rantaharjussa.

Jonkin verran silloisen Kiekko-Reippaan pelejä käytiin katsomassa. Oippa oli meistä ainoa auton omistaja. Hänellä oli Fiat, malliltaan se, mistä jalostettiin perus-Lada. Sillä töryytettiin joskus vieraspeleihinkin. Sellaisessa Hakalan Pekka "Temppis"-nimenkin sai. Taisi olla Ilves-matsi Tampereella. Me kannustimme omiamme kurkku suorana "tsemppiä, tsemppiä"-huudoin. Pekka, joka ei tainnut olla terminologian kelkan kyydissä, hihkui mukana: "temppistä, temppistä!"

Oippa oli ruoan vilpitön ystävä, jos ei niinkään laadullisesti, niin ainakin määrällisesti, vaikkei erityisen tanakka ollutkaan. Kerran, kun oltiin syömässä Havajinleikkeitä Annan Pubissa (nyk. Iloinen Kulkija), pyysi Oippis, yhden syötyään, tarjoilijaa tuomaan toisen. Tämä ei meinannut uskoa, mutta pakkohan se oli, kun rahalla maksettiin. Kevyesti upposi santsiannos mieheen. 
Oipan tyttöystöävä oli kulttuuripersoona, vei ystävämme kerran oopperaankin. Sitähän meinasi tulla eropeli, kun Oippa-raukka nukahti kesken peformanssin!

Kubelowitz oli joskus tiukilla. Hän oli ollut ennen tekua Saudeissa töissä, tuonut matkassaan pari melko äyreliästä kultaketjua. Ne hän joutui muistaakseni toisen vuoden keväällä realisoimaan pärjätäkseen lukukauden loppuun. Tekussahan oli 4 kuukauden kesäloma, sekä ihan reilu joululoma. Olimme, minä ainakin, kaikki lomat duunissa. Olin Rauma Repolan talotehtaalla Nykyisen Sibeliustalon vieressä. On siellä vähän maisemat muuttuneet niistä ajoista.
Kube osoitti kerran logiikkansa yksinkertaisen nerouden. Maanmittauksen kokeissa kuului yksi kysymys: "Mikä on prismaristi?" Prismahan on maanmittauksessa käytettävä apuväline linjojen merkkaamiseen, prismaristi sellainen, millä voi kuikuilla kahteen suuntaa, ottaa kulman (eiköpä laserit homman hoida heuzutage). No, Kari kun ei ollut varma vastauksesta, hän johtopäätteli, että kun kerran hanuristi on hanurinsoittaja, täytyy primaristin olla prisman käyttäjä! Ei tuottanut veitsenterävä päättelykyky sillä kertaa pisteitä.

Temppis oli luokkamme kopiovastaava. Paljon opiskelumateriaali kopioitiin, ja Pekka oli uhrautunut sen tekemään. Laitoksella oli kunnon kopiokone, eihän siitä muuten mitään olisi tullut. Kopiot tietysti maksoivat. Temppis piti niistä kirjaa, ja ilmoitti määrät ja saajat kerran kuussa eteenpäin. Kopiot oli hinnoiteltu siten, että Temppis sai omansa vaivan palkkana ilmaiseksi. En muista nopeampaa tupakoitsijaa tavanneeni, kuin Pekka kesken kopiontisession tupakkahuoneessa oli. Valehtelematta Marlboro oli puolen minuutin kuluttua sytyttämisestä pitkänä kekäleenä hehkuva natsa. Temppis kykeni tähän muutamalla imaisulla, ja takin liepeet liehuen avanti!

Topi ainoana Lahtelaisena oli jonkinlaiinen seremoniamestarimme. Hän tiesi mestat ja tapahtumat, tunsi kaikki, ketkä pitikin tuntea. Hänen johdollaan, ainakin aloitteestaan, tuli monta hauskaa hetkeä vietettyä.

Väli- ja hyppytunneilla meillä oli oli tapana käydä jo edesmenneen Urheilutalon kuppilassa kahvilla. Mutikaisen Rainer, joka ei ollut kiireisimpiä miehiä, ei kahvin juonnissa, eikä muissakaan touhuissaan, saattoi pohdiskella jotakin ongelmaa siten, että kolmen tupakin jälkeen oli vielä puolet kahvista juomatta. Kerran, kun minulla oli piippukausi menossa, tallusteltiin kahvilta tunneille. Minä kopistelin snagan tyhjäksi kengän kantaan. En muista, kuka luokassa vieressäni istui, taisi olla Laukkasen Mikko, kun tämä alkoi nuuskia, ja loihe lausumaan "Täällä palaa joku". No paloihan siellä, piipunperskeet olivat sujahtaneet samettihuosujeni upslaakiin! Haiku nousi kuin Hallahinaajasta, melkoinen reikä ilmestyi Pertsan lahkeeseen! Johan myrkyn lykkäsi, meni tärviölle myrkynvihreät sammarit!

Talontakennuksen opettajana meilla toimi LS, melkoinen persoona. Hän oli arkkitehtinä tehnyt huomattavan uran, suunnitellut mm. Lahden jäähallin ja Keijupuiston lähiön. LS jäähdytteli siis tekun opettajana. Hänellä oli omat tapansa. Kokeet olivat vuodesta toiseen samat, jokainen osasi ne vastauksineen ulkoa. Mutta oli aivan sama, minkä numeron sai kokeista. LS:lla oli oma omituinen "lottosysteeminsä", jonka mukaan numerot todistukseen tulivat. Jos LS oli kokeiden aikaan krapuloissaan, hän saattoi poistua puoleksi tunniksi, ja dallata linja-autoasemalle nappaamaan yhden Lahden Sinisen.
LS järjesti perinteisesti joka kurssille ekskursion Forssaan Ahlströmin tehtaalle. Kohtelu ja tarjoilu oli tuleville mestareille ylenpalttista. Obligatorisen tehdaskierroksen jälkeen syötiin, saunottiin ja juotiin. Mukaa bussiin kotimatkaeväiksi vielä kiikutettiin joku kori olutta, useita vodkapulloja. Aika kööri meitä kokoontui auton takaosaan. LS isti takapenkin keskellä, minä ja Kubelowitz seuraavassa penkissä, Kube käytävän puolella. Vodkapullo kiersi ringissä. Kari antoi sen taakseen LS:lle. Tämä otti naukut. Kari huomasi, että miehellä alkoi kiertää. Hän tuuppasi muovikassin tämän käteen. LS ehti hädin tuskin läimästä kassin suunsa eteen, kun laatta alkoi lentää, kaksi suihkua, toinen käytävälle, toinen suoraan Kubelowitzin päälle! Sen jälkeen Karin arvosanat muuttuivat kiitettäviksi.
En suinkaan LS:sta paheksu, enkä opetusta moiti. Hän oli ammattimies, tietoa saatiin hirsisalvoksista turvekaton perustamisee saakka.

Topi meni valmistumisen jälkeen Lahden kaupungin leipiin, sittemmin hänestä tuli Lahden Kaupunginteatterin käyttöpäälikkö. Topia silloi tällöin tapaan, enkä ainoastaan siksi, että häneltä saan ystävänlippuja teatteriin.

 Hakalan Pekka hakeutui Keskolle myymään rakennustarvikkeita yrityksille. Nykyään hän on Wienerbergerin palveluksessa, siis tiilien

parissa. Temppistä olen joskus raksamessuilla tavannut, perjantaina törmättiin sattumalta Triossa.
Oippa meni Asikkalalaisen rakennusfirman hommiin mestariksi, on kai siellä vieläkin.
Kube pestautui Kirkkonummen kunnalle. Tällä haavaa hän on Lohjan kaupungin kirjoilla kiinteistömestarin nimikkeellä.

Ja minusta tuli minä.

Anteeksiantamatonta, kuinka vähän olen/olemme pitäneet yhteyttä vuosien saatossa. Viimeeksi oli kortti-ilta Topin luona n. 20 vuotta sitten! Hävettää!!! Koljosen Karin häissä olin vuosi pari tekun jälkeen. Topin kanssa pidettiin syksynä muutamana verkkoja Päijänteellä Vähä-Äiniöllä. Siitä olen muistaakseni blogiinikin kirjoittanut. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, ja tehdä vaikka Topin kanssa päätös, että kutsutaan vanha jengi koolle taas.  

Vielä kerran paljon onnea Tunneli-Topi!

En tähän hätään löytänyt ainoatakaan kuvaa noilta ajoilta, en edes luokka -sellaista. Siis laitan lopuksi rakennusmestarien ja -insinöörien tunnuksen. Älkää, hyvät toverit, sotkeko sitä vapaamuurarien vastaavaan, vaikka muuraustakin ollaan jouduttu teettämään.









perjantai 23. tammikuuta 2015

MUISTOJA KEVOLTA 4, eli Kevokuvakirja 2

Aivan pakko on vielä Utsjoelle muistojen roottorein palata. Nimittäin taas kerran yhtä tiettyä kuvaa järjestäytymättömyydellään aina yllätyksiä putkauttelevasta arkistosta etsiessäni suolsi tämä hyväkäs käteeni Agfan kuvakuoren, mikä sisälsi jokusia kuvia Kevolta.




Ensin muutama otos talosta, ruskaloistossa, talvella ja taas syksyllä takaviistosta. Voitte kuvitella, ettei tien tekeminen, ylipäätään rakentaminen tuolle paikalle ollut lapinvuokoilla tanssimista! Olletikin, kun tekijäporukassa ei ollut sähkö- ja putkimiestä lukuunottamatta yhtään rakennusalan ammattilaista, jollei jonkin karkean seulan läpi sihdattuna minua voi sellaisena pitää. Ja lähimpään säälliseen rautakauppaan oli reilut 150 kilsaa. Ja kun paikalliset muurarit soutivat kesäisin lohta, erottivat syksyisin poroja, ansoittivat talvisin riekkoja, istuivat keväät jokivarressa odottamassa jäitten lähtöä, oli heidän aikatauluttamisensa ongelmallista ja haastavaa.

Maisemat Kevonsuun talon ikkunoista ja partsilta eivät olleet pöllömpiä; Jesnalvaara syksyisessä tai talvisessa habituksessaa on silmänilo. Ensimmäisenä kesänä tuntui uskomattomalta, ettei aurinko heinäkuun alussa painunut laisinkaan vaaran taa, vaan kiersi sen ylitse ylväästi. Silloin asuttiin vanhassa mökissä, ja unen tulo oli vaikeeta, vaikka ikkunoissa jotkin verhonretaleet olikin.

Siinä Doris, vielä elämänsä kunnossa, osoittaa urheuttaan uhmaten Kevojoen hyytävää virtaa.

Poronerotusta tunturin laella. On aika alkutalvea, koska on päivänvaloa. Kerran pari olin paikalla marras-joulukuun taitteessa, jolloin tunnelma voimakkaiden valonheittimien loisteessa eläinten ja ihmisten hengityksen huurutessa kuvauksellisesti, oli unenomainen. Toivottavasti saan vielä joskus käsiini Olli-enon silloin ottamia kuvia.

Haneli salastaa (siis salakalastaa) Kevojoen suistossa. Perisavolaiseen tapaan Hilppa airoissa, lapinkoira Riina korvat pystyssä, allekirjoittanut tietysti laiskottelee perätuhdolla.

Tai olihan minulle kipparin tehtävät sälytetty. Mikähän idea meillä on ollut ottaa molemmat koirat muutenkin kapeaan ja kiikkerään jokiveneeseen? Ja onhan siellä jossain Doriskin, ei vaan ollut samanlainen linssilude, kuin Helmi.

Hilppa Kevonsuun tuvassa.

Sujalan Aaron hillastusväline. Hyväpä silla oli tuntujärvelle päräyttää. Suurin osa paikallista kuitenkin, se on myönnettävä, joutui hillareissuillaan tyytymään Lantikkaan tai mönkijään. Lie ainoat, jotka lakkansa kävellen hakivat olimme me.

Jokunen rekisteröity Tenon vene. Lohijoellehan ei ole asiaa muulla paatilla. Silloin, 1990-luvun alussa veneentekijöitä Utsjoelta löytyi. Muistaakseni Ollin veneen veisti Uula Antti ... joku. Venemestareita on varmaan vieläkin, koska venhoja tarvitaan, enkä oikein osaa kuvitella kuttaperkkakaukaloa Tenonsoutuun.

Kai tuossa tilanteessa on ollut kartta oikein päin, koska olen tässä ja nyt tätä kirjoittamassa.











torstai 22. tammikuuta 2015

WAIBLINGENIN KEIKKA

1970-luvun taitteessa päätettiin ystäväni Risto "Ruikku" Räihän kanssa (Ruikkuhan oli maailmanmaineen kynnyksellä lopettaneen The Pictures-yhtyeen rytmikitaristi), että lukio on muita varten. Ristolla oli joku sukulainen naimisissa Etelä-Saksalaisen puutarhurin kanssa. Tätä kautta saimme sovittua työpaikan Waiblingenissa, pienessä kaupungissa Stuttgartin tuntumassa. Siitä sitten vaan silloisella Finnhansalla Travemyndeen, sieltä MUD-4:lla, omistamallani tuskanpunaisella "pompannapilla" autobahnille. Ristolla ei siihen aikaan ollut ajolisenssiä, mutta sujui tuo 750 km:n matka yhdeltä kuskiltakin. Sen voin vakuuttaa, että Fiatimme ei ollut stradan nopein kulkuneuvo!

Firma oli nimeltää "Gartengestaltung Jakob Schmieding". Toimenkuvana olivat istutukset, nurmikot, kiveykset ja pienessä mittakaavassa maisemointi. Työkohteet olivat enimmäkseen julkisten rakennusten ja kerrostalojen pihoja, jonkin verran myös yksityisasiakkaita oli. Toimipaikka sijoittui keskellä peltoja parin kilometrin päähän Waiblingenin kaupungin keskustasta. Rakennus oli uudehko kivitalo. Schmiedingin perhe asui ja yrityksen konttori sijaitsivat rakennuksen kaksikerroksisessa osassa. Siipiosassa oli useita huoneita ja iso yhteiskeittiö. Siellä mekin, sekä kaksi suomalaista nuorta puutarhuria, asustimme. Myös yksi saksalainen työntekijä, jonka varsinainen koulutus jäi meille epäselväksi. Pihapiiriin kuuluivat myös varastohalli sekä parakkimaiset asuintilat, joissa asui kymmenkunta silloisesta Jugoslaviasta tullutta siirtotyöläistä. Laajahko taimitarha reunusti rakennuksia kahdella sivulla. Luetelluiden lisäksi yrityksen työvoimaan kuuluivat autokuski, sekä kaksi myöhäisessä keski-iässä olevaa "kivimiestä". Nämä olivat paikallisia, asuivat omissa kodeissaan. Näin ollen firmassa tekijöiden pääluku oli viidentoista ja kahdenkymmenen välillä, riippuen kulloisestakin jugoslaavien määrästä.

Työpäivän pituus oli 10 h, lauantaisin 6. Kahdeksantuntinen töypäivä, 40-tuntinen työviikko, ylityökorvaukset, ne olivat silkkaa utopiaa. Mutta palkka oli hyvä, ainakin suomalaisittain mitattuna. Ja hyvin sillä toimeen tuli Saksassakin. Me suomalaiset saimme heti parempaa tuntipalkkaa, kuin jugoslaavit, vaikka olimme aluksi melko kädettömiä. Jonkin ajan kuluttua, kun hommat alkoivat sujua, kihautta Herr Schmieding vielä palkkojamme.

Ruikku ei mennessämme sanaakaan saksaa osannut, oppi toki aika pian "eine halbe" sanomaan. Oma kielitaitoni oli muutaman vuoden huonon oppikoulutankkaamisen varassa, mutta sen kera pärjäsi, aikaa myöten paremmin ja paremmin. Jugoslaavitovereiden kanssa kommunikointi oli melkoista viittomakielen parodiaa. Mutta asiat selvenivät, tavalla tai toisella. 
Nuo silloisen "esiripun" takaa tulleet olivat aika veijareita. Kun työnjohtoa ei ollut paikalla, oli yleistä, että he kokoontuivat rinkiin, polttivat tupakkia, naukkailivat olutta, turinoivat omalla kielellään. Jos pomo sitten päräytti paikalle, alkoi säpinä; kävi niinkin, että he repivät työkalut käsistämme päästäkseen puurtamaan ahkerasti. Meitä he katselivat kunnioittaen, ylöspäin, kun uskalsimme istua "perstupakille", vaikka silmäätekevä oli vieressä. Ymmärrän kyllä heidän käytöksensä; huono palkka, alkeelliset asumisolot, koti ja perhe kaukana. Vaikka olihan pienikin palkka suuri Jugoslaviamittarilla katsottuna. Eräs heistä selvitti meille, että kun on täällä muutaman vuoden töissä, pystyy kotimaassaan ostamaan kaivinkoneen ja muuta tarpeellista oman puljun pystyttämistä varten. Jugoslaavit olivat keskitalvella jonkun kuukauden kotonaan palaten taas keväällä.

Talvella ei tehty lauantaisin töitä. Kylmimpään aikaan ei tietysti ollut istutuksia, mutta kiveyshommia meille riitti. Saksalaiset pitivät myös hiljaisena aikana reiluja lomia. Yksi viikko, kai tammikuussa, oli meillä rokulia, kun satoi aika paljon lunta.

Aluksi meitä kummaksutti, kun alkoholia sai joka kaupasta, ja se oli halpaa, eritoten oluet ja viinit. Mutta ei se meitä sekaisin saanut; työtytmi oli sen verran hektistä, ettei siinä paljon ehtinyt ryypiskelemään. Aina lauantaisin dallattiin Waiblingeniin ostamaan viikon eväät. Sunnuntaisin kierreltiin lähiympäristöä, tutustuttiin Stuttgartiin. Käytiin myös potkimassa palloa läheisillä niityillä. Joskus sinne oli kokoontunut kylän poikia pelaamaan itsetehtyihin maaleihin, ja pääsimme joukkoon mukaan.

Stuttgartin yöelämään kävimme tutustumassa vain pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla eksyimme erääseen discoon. Paikassa oli melko rempseä meno päällä, eikä tuoksu ollut lähtöisin pelkästään Marlborosta! Tuskin saimme oluet nokkamme alle, kun kaksi vähintään parimetristä, etniseltä taustaltaan ei-sakalaista korstoa tuli ilmoittamaan, että pojat taitaa olla ihan väärässä paikassa. Niinpä hipsimme vähin äänin toisiin mestoihin. "Punaisten lyhtyjen katuakin" käppäiltiin, mutta eihän me tohdittu mihinkään ryhtyä. Waiblingenista ja ympäröivistä pikkukylistä löytyi ihan mukaviakin menopaikkoja, joissa silloin tällöin vierailimme. Monesti meiltä kysyttiin, mistä olimme kotoisin? Kreikka oli tavallisin arvaus. Kun sitten alkuperämme paljastimme, muuttui kohtelu kertaheitolla! Liekö sodan arvet Lapin hävittämisineen kaikkineen ollut vielä näkyvissä. Ja kävihän jo siihen aikaa rusaasti saksalaisturisteja Suomessa tyhjentämässä aamupalapöytiä ja maitolaitureita.

Joskus talvella piipahdimme Neckar-stadionilla katsomassa Beckenbaueria, Mulleriä ja kumppanita. Hieno hetki! Eikä tullut kylmä, kun "jäätelöpoijat" kiertelivät katsomossa myymässä mm. pieniä konjakkiputeleita.
Uria Heepin konsertissakin oltiin. Sinne meidät vyöräsi viereisessä huoneessa asuva saksalaiskaveri. Tämä oli varsinainen hippi; puoliselkään ulottuva tukka, rauhanmerkein ja kukkasin tuunattu Kleinbus. Hänen huoneessaan saimme viikonloppuisin, jos hän itse oli kotonaan käymässä, kuunnella muutamia ostamiamme levyjä, kuten tietysti hänenkin omistamiaan. Itse konsertista en muista juuri mitään, vaikka paria olutta enempää ei tullut otettua.

Kun sitten tuli kesä, lähestyi juhannus, päätettiin, että on pakko päästä synttäreitäni viettämään järven rannalle. Joten otettiin yksi lauantai vapaaksi, ja päräytettiin perjantai-iltana pari sataa kilsaa Bodenseelle, Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalle. Sehän oli ihan kunnon lätäkkö, oikein laivojakin seilasi turisteja rahtaamassa. Me tyydyttiin polkuveneeseen, mutta vesille päästiin!

Heinäkuussa sitten koti-ikävä äityi niin voimakkaaksi, että hieman ennen vuoden diilin päättymistä saimme puhuttua itsemme irti. Köröttelimme sivistyksen vuoksi (matkailu avartaa) Strasbourgin kautta Ranskan puolelle nähdäksemme hieman sitäkin maata. Yötä oltiin metsässä taivasalla parin viltin turvin. Voin vaikka vannoa, että lähistöltä kuului villisikojen "kruik... kruik"-ääniä. Vai lienenkö ollut Asrerixin lumoissa? Sitten Belgian ja Hollannin kautta Saksan puolelle, lautalla Ruotsiin, edelleen Tukholmaan, sieltä Turkuun, Turusta Mikkelin kautta Anttolaan. Paluuiltana muistan tavoittaneeni ystäni Ahos-Riti-vainaan, jonka kanssa riitti porisemista tuliaskessuja vedellessämme.

Kyllä meillä, ainakin jommalla kummalla, jonkin lainen kamerakin matkassa oli, mutta en onnistunut löytämään kuin nuo kaksi kuvaa: Tupla-Selfie, ja Pertsa työn touhussa. Pitääpä Ristolta kysyä, josko hänellä olisi enemmän otoksia tallessa.



tiistai 20. tammikuuta 2015

PÄIVÄN POIMITUT

S-ryhmä ilmoitti laskevansa ruoan hintaa, K-ryhmä ilmoitti jo laskeneensa ruoan hintaa, Lidl ilmoitti myös laskevansa ruoan hintaa. Tilastojen mukaan suomalainen kuluttaa käytettävissä olevista tuloistaan n. 10 % ruokaan. Joku haastateltava YLE:n aamutv:ssa kommentoi, että nyt tehtyjen/tehtävien alennusten vaikutus on vuositasolla 50 €/henkilö. VTT:n joku silmäätekevä taas kiirehti kommentoimaan, että ruoan hinnan lasku poistaa palkankorotustarpeen. Sitten joku jostakin spekuloi, että kun ruoan hinta laskee, sen arvonlisäveroprosentti nousee. Hip hei hurraa! Ole tässä nyt iloinen, tai surullinen, epätietoinen ainakin. 
Polttoaineiden hintahan on laskenut jo pian säällisiin lukemiin, mutta se saattaa lyhyellä aikavälillä pompsahtaa toiseen ääripäähän. Ja kaiken tasapainosta pitävät sähkö ja vesi huolen; maakaapelointi ja putkistojen uusiminen huolehtivat kyllä kuluttajan kukkaron liitosten kestävyydestä.
Kaikkia näitä uutisointeja seuratessani mielessä väikkyy unelma: muutto Saarelaan, mikä voi ollakin todellisuutta parin-kolmen vuoden kuluttua. 

Edellytykset ja karkea kustannusarvio:

-energiatalouden parantaminen (lisälämpöeritystä tiettyyn osaan, ilmalämpöpumppu, aurinkopaneeleja) ja porakaivo, 18 000 - 22 000 €
-pihatyöt (harmaiden vesien imeytyken uusiminen, salaoja talon takasivulle, kasviman ja perunapellon perustaminen), 7 000 - 10 000 €

Siis siinä 30 tonnilla edellytykset toimivaan ja edulliseen asumiseen toteutuisivat. Loppu onkin sitten kosmetiikkaa; siemenperunat, taimet ja siemenet, muutama katiska ja kalaverkko. Luultavasti myös arkkupakastin, koska kaappiyhdistelmässä ei tarpeeksi tilaa. Ja siitä kaupasta tarvittavat tuotteet, joka  ruuvin on kääntänyt  kaikkein tiukimmalle. 

Mutta nyt ripesi ote varsinaisesta asiasta. 

Tiger Woods'in hammas irtosi naisystävänsä Lindsey Vonn'in voittojulissa. Se ei kestänyt yhteenottoa kameran kanssa. Vasta loppuvuodesta Tiger kertoi nyt pystyvänsä pelaamaan ilman kipuja. Hyvä että kertoi, tällä hetkellä hän ei pystyisi sitä edes kertomaan ilman kipuja.

David Hasselhoff kuvaa osia talk-show'honsa Suomessa ja suunnittelee häitään Leville. Suomessa tuntuu olevan tilausta maailmantähdille, tarkoitan kaiken maailman tähdille, onhan täällä käytetty porukkaa virginialaisesta (James Drury) Bridge Forrester'iin (Ronn Moss).

Taiwanissa on muodissa uusi tapa tehdä itsari; Taipeilaisessa nettikahvilassa mies pelasi kolme vuorokautta putkeen, ja kupsahti tuoliinsa, mistä hänet jonkin ajan kuluttua huomattiin. Tapaus oli jo toinen tänä vuonna. Itse saataisin kupsahtaa jo ensimmäisen videopelikokeilun alkutunneilla.

 Herra Presidentti Sauli näyttää suorassa tv-lähetyksesstä kommentoivan Suomen ja USA:n yhteistä sotaharjoitusaietta. Aika vaikea USA kait rauhaharjoituskumppaniksi olisikin saada.

Melko köyhä uutispäivä näyttää oleva. Pitänee lähteä vaikka lenkille, jos bongais poliisin tämän viikkoisella tehovalvontakeikalla.

Kuvitteellinen otos Avokkaan kirjastohuoneesta remontin jälkeen


lauantai 17. tammikuuta 2015

PARANOIDI HUMANOIDI

Suomen Ufotutkijat ry on kirjannut maassamme 1182 ufohavaintoa, suurin osa tältä vuosituhannelta, viimeisin 07.01.2015. Wikipedian mukaan viimeisen 60 vuoden aikana yli 120 000 ihmistä on ilmoittanut havainneensa ufon. Mistä tämä kertoo? Ei ainakaan siitä, että Suomessa olisi nähty viime vuosina ufo liki 1200 kertaa. Tai siitä, että 120 000 kansalaista olisi törmännyt vieraaseen ulkoavaruudesta. En ole asiaan perehtynyt, en aio perehtyäkään. Luullakseni kyse on enimmäkseen luonnon tai ihmisen aiheuttamista, oudolta vaikuttavista ilmiöistä. Huolimatta vankkumattomasta uskostani siihen, että emme ole kosmoksen ainoa elämää synnyttänyt planeetta, en juurikaan laittaisi ropojani likoon sen puolesta, että noista ”havainnoista” yksikään olisi muuta, kuin oman sivilisaatiomme, teknologiamme tai mielemme aiheuttama.

Mutta entä jos…? Jos tänne kuitenkin eksyisi tietämättämme jokin maapallon ulkopuolinen rotu, vieläpä suuresti  ihmisen kaltainen. Siis humanoidi. Ja jos humanoidi olisi kaiken lisäksi paranoidi? Siinä ainekset isompaankin soppaan valmiina!

Oletetaanpa, että humanoidimme omaa kykyjä, jotka ovat käsityksemme ulkopuolella, meille saavuttamattomissa. Se pystyy lamauttamaan, vaikka tappamaan, ajatuksen voimalla. Ja jatketaan hypoteesia; vieraamme elintoiminnot ja tavat poikkeavat omistamme suuresti. Ja vielä, että suunnilleen ainoa yhteinen ominaisuus ihmiselle ja humanoidille on paranoia, mitä vieraamme harmikseen/harmiksemme sairastaa. Paranoiahan tarkoittaa kohtuutonta levottomuutta tai pelkoa omasta hyvinvoinnista.

Tarinamme jatkukoon seuraavasti:

Vierailijan asuttamalla planeetalla ovat kaikki ”eläimet”,  hallitsevaa lajia lukuun ottamatta, korkeintaan torakan kokoisia. Tähän on johtanut paikallinen evoluutio kasvissyöjärodun avustuksella. Mitä siis tapahtuu, kun ystävällismielinen labratorinnoutaja hyökkää tekemään tuttavuutta?  No, huonostihan siinä koiraparalle käy!
Tai humanoidin maailmassa suurin uhkaava ele, ivaava ilmaus, haistattelun huipentuma, on tarjoutua käteltäväksi. Verrattavissa pyssyllä uhkaamiseen, homotteluun tai keskarin näyttämiseen. Siinä kohtelias esittäytyjä kohta pötköttää reporankana, taju kankaalla, ehkä hengettömänä.
Jospa uusi ystävämme on tottunut siirtymään paikasta toiseen teleportaation avulla. Hän/se/mikä nyt onlkaan pelästyy Helsinki-Joensuu-Intercity-junaa ja suistaa sen kiskoilta? Tai jumbojetin ylilento saa olennon raivostumaan? Rumaa jälkeä luvassa!
Voi olla, että vierailija on kotioloissa sopeutunut asumaan erakkona valtavalla tilallaan robottilauma alaisinaan, muita kanssaeläjiä koskaan fyysisesti tapaamatta? (Huom. Idea Isaac Asimovin teoksesta "Alaston aurinko"). Jos humanoidi sitten vahingossa materialisoituu Paavin puheen aikaan Pietarin kirkon aukiolle. Tai, mikä vielä pahempaa, Pariisiin terrosmia vastustavan marssin keskelle? Paha paikka!

Edellä kuvaillun kaltaisestihan ihminenkin toimii, omien edellytystensä mukaan, hänelle tuntemattoman ilmiön edessä, vaikkei edes paranoiaa sairastaisi. Ihmisen geeneihin on ympätty tarve tappaa, rikkoa se, vähintään vahingoittaa sitä, mitä hän ei ymmärrä.


Näitä ajatuskuvioita voisi pyöritellä Martti Lutherin Postillan verran, mutta jääköön nyt tähän.