Aivan pakko on vielä Utsjoelle muistojen roottorein palata. Nimittäin taas kerran yhtä tiettyä kuvaa järjestäytymättömyydellään aina yllätyksiä putkauttelevasta arkistosta etsiessäni suolsi tämä hyväkäs käteeni Agfan kuvakuoren, mikä sisälsi jokusia kuvia Kevolta.
Ensin muutama otos talosta, ruskaloistossa, talvella ja taas syksyllä takaviistosta. Voitte kuvitella, ettei tien tekeminen, ylipäätään rakentaminen tuolle paikalle ollut lapinvuokoilla tanssimista! Olletikin, kun tekijäporukassa ei ollut sähkö- ja putkimiestä lukuunottamatta yhtään rakennusalan ammattilaista, jollei jonkin karkean seulan läpi sihdattuna minua voi sellaisena pitää. Ja lähimpään säälliseen rautakauppaan oli reilut 150 kilsaa. Ja kun paikalliset muurarit soutivat kesäisin lohta, erottivat syksyisin poroja, ansoittivat talvisin riekkoja, istuivat keväät jokivarressa odottamassa jäitten lähtöä, oli heidän aikatauluttamisensa ongelmallista ja haastavaa.
Maisemat Kevonsuun talon ikkunoista ja partsilta eivät olleet pöllömpiä; Jesnalvaara syksyisessä tai talvisessa habituksessaa on silmänilo. Ensimmäisenä kesänä tuntui uskomattomalta, ettei aurinko heinäkuun alussa painunut laisinkaan vaaran taa, vaan kiersi sen ylitse ylväästi. Silloin asuttiin vanhassa mökissä, ja unen tulo oli vaikeeta, vaikka ikkunoissa jotkin verhonretaleet olikin.
Siinä Doris, vielä elämänsä kunnossa, osoittaa urheuttaan uhmaten Kevojoen hyytävää virtaa.
Poronerotusta tunturin laella. On aika alkutalvea, koska on päivänvaloa. Kerran pari olin paikalla marras-joulukuun taitteessa, jolloin tunnelma voimakkaiden valonheittimien loisteessa eläinten ja ihmisten hengityksen huurutessa kuvauksellisesti, oli unenomainen. Toivottavasti saan vielä joskus käsiini Olli-enon silloin ottamia kuvia.
Haneli salastaa (siis salakalastaa) Kevojoen suistossa. Perisavolaiseen tapaan Hilppa airoissa, lapinkoira Riina korvat pystyssä, allekirjoittanut tietysti laiskottelee perätuhdolla.
Tai olihan minulle kipparin tehtävät sälytetty. Mikähän idea meillä on ollut ottaa molemmat koirat muutenkin kapeaan ja kiikkerään jokiveneeseen? Ja onhan siellä jossain Doriskin, ei vaan ollut samanlainen linssilude, kuin Helmi.
Hilppa Kevonsuun tuvassa.
Sujalan Aaron hillastusväline. Hyväpä silla oli tuntujärvelle päräyttää. Suurin osa paikallista kuitenkin, se on myönnettävä, joutui hillareissuillaan tyytymään Lantikkaan tai mönkijään. Lie ainoat, jotka lakkansa kävellen hakivat olimme me.
Jokunen rekisteröity Tenon vene. Lohijoellehan ei ole asiaa muulla paatilla. Silloin, 1990-luvun alussa veneentekijöitä Utsjoelta löytyi. Muistaakseni Ollin veneen veisti Uula Antti ... joku. Venemestareita on varmaan vieläkin, koska venhoja tarvitaan, enkä oikein osaa kuvitella kuttaperkkakaukaloa Tenonsoutuun.
Kai tuossa tilanteessa on ollut kartta oikein päin, koska olen tässä ja nyt tätä kirjoittamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti