1970-luvun taitteessa päätettiin ystäväni Risto "Ruikku" Räihän kanssa (Ruikkuhan oli maailmanmaineen kynnyksellä lopettaneen The Pictures-yhtyeen rytmikitaristi), että lukio on muita varten. Ristolla oli joku sukulainen naimisissa Etelä-Saksalaisen puutarhurin kanssa. Tätä kautta saimme sovittua työpaikan Waiblingenissa, pienessä kaupungissa Stuttgartin tuntumassa. Siitä sitten vaan silloisella Finnhansalla Travemyndeen, sieltä MUD-4:lla, omistamallani tuskanpunaisella "pompannapilla" autobahnille. Ristolla ei siihen aikaan ollut ajolisenssiä, mutta sujui tuo 750 km:n matka yhdeltä kuskiltakin. Sen voin vakuuttaa, että Fiatimme ei ollut stradan nopein kulkuneuvo!
Firma oli nimeltää "Gartengestaltung Jakob Schmieding". Toimenkuvana olivat istutukset, nurmikot, kiveykset ja pienessä mittakaavassa maisemointi. Työkohteet olivat enimmäkseen julkisten rakennusten ja kerrostalojen pihoja, jonkin verran myös yksityisasiakkaita oli. Toimipaikka sijoittui keskellä peltoja parin kilometrin päähän Waiblingenin kaupungin keskustasta. Rakennus oli uudehko kivitalo. Schmiedingin perhe asui ja yrityksen konttori sijaitsivat rakennuksen kaksikerroksisessa osassa. Siipiosassa oli useita huoneita ja iso yhteiskeittiö. Siellä mekin, sekä kaksi suomalaista nuorta puutarhuria, asustimme. Myös yksi saksalainen työntekijä, jonka varsinainen koulutus jäi meille epäselväksi. Pihapiiriin kuuluivat myös varastohalli sekä parakkimaiset asuintilat, joissa asui kymmenkunta silloisesta Jugoslaviasta tullutta siirtotyöläistä. Laajahko taimitarha reunusti rakennuksia kahdella sivulla. Luetelluiden lisäksi yrityksen työvoimaan kuuluivat autokuski, sekä kaksi myöhäisessä keski-iässä olevaa "kivimiestä". Nämä olivat paikallisia, asuivat omissa kodeissaan. Näin ollen firmassa tekijöiden pääluku oli viidentoista ja kahdenkymmenen välillä, riippuen kulloisestakin jugoslaavien määrästä.
Työpäivän pituus oli 10 h, lauantaisin 6. Kahdeksantuntinen töypäivä, 40-tuntinen työviikko, ylityökorvaukset, ne olivat silkkaa utopiaa. Mutta palkka oli hyvä, ainakin suomalaisittain mitattuna. Ja hyvin sillä toimeen tuli Saksassakin. Me suomalaiset saimme heti parempaa tuntipalkkaa, kuin jugoslaavit, vaikka olimme aluksi melko kädettömiä. Jonkin ajan kuluttua, kun hommat alkoivat sujua, kihautta Herr Schmieding vielä palkkojamme.
Ruikku ei mennessämme sanaakaan saksaa osannut, oppi toki aika pian "eine halbe" sanomaan. Oma kielitaitoni oli muutaman vuoden huonon oppikoulutankkaamisen varassa, mutta sen kera pärjäsi, aikaa myöten paremmin ja paremmin. Jugoslaavitovereiden kanssa kommunikointi oli melkoista viittomakielen parodiaa. Mutta asiat selvenivät, tavalla tai toisella.
Nuo silloisen "esiripun" takaa tulleet olivat aika veijareita. Kun työnjohtoa ei ollut paikalla, oli yleistä, että he kokoontuivat rinkiin, polttivat tupakkia, naukkailivat olutta, turinoivat omalla kielellään. Jos pomo sitten päräytti paikalle, alkoi säpinä; kävi niinkin, että he repivät työkalut käsistämme päästäkseen puurtamaan ahkerasti. Meitä he katselivat kunnioittaen, ylöspäin, kun uskalsimme istua "perstupakille", vaikka silmäätekevä oli vieressä. Ymmärrän kyllä heidän käytöksensä; huono palkka, alkeelliset asumisolot, koti ja perhe kaukana. Vaikka olihan pienikin palkka suuri Jugoslaviamittarilla katsottuna. Eräs heistä selvitti meille, että kun on täällä muutaman vuoden töissä, pystyy kotimaassaan ostamaan kaivinkoneen ja muuta tarpeellista oman puljun pystyttämistä varten. Jugoslaavit olivat keskitalvella jonkun kuukauden kotonaan palaten taas keväällä.
Talvella ei tehty lauantaisin töitä. Kylmimpään aikaan ei tietysti ollut istutuksia, mutta kiveyshommia meille riitti. Saksalaiset pitivät myös hiljaisena aikana reiluja lomia. Yksi viikko, kai tammikuussa, oli meillä rokulia, kun satoi aika paljon lunta.
Aluksi meitä kummaksutti, kun alkoholia sai joka kaupasta, ja se oli halpaa, eritoten oluet ja viinit. Mutta ei se meitä sekaisin saanut; työtytmi oli sen verran hektistä, ettei siinä paljon ehtinyt ryypiskelemään. Aina lauantaisin dallattiin Waiblingeniin ostamaan viikon eväät. Sunnuntaisin kierreltiin lähiympäristöä, tutustuttiin Stuttgartiin. Käytiin myös potkimassa palloa läheisillä niityillä. Joskus sinne oli kokoontunut kylän poikia pelaamaan itsetehtyihin maaleihin, ja pääsimme joukkoon mukaan.
Stuttgartin yöelämään kävimme tutustumassa vain pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla eksyimme erääseen discoon. Paikassa oli melko rempseä meno päällä, eikä tuoksu ollut lähtöisin pelkästään Marlborosta! Tuskin saimme oluet nokkamme alle, kun kaksi vähintään parimetristä, etniseltä taustaltaan ei-sakalaista korstoa tuli ilmoittamaan, että pojat taitaa olla ihan väärässä paikassa. Niinpä hipsimme vähin äänin toisiin mestoihin. "Punaisten lyhtyjen katuakin" käppäiltiin, mutta eihän me tohdittu mihinkään ryhtyä. Waiblingenista ja ympäröivistä pikkukylistä löytyi ihan mukaviakin menopaikkoja, joissa silloin tällöin vierailimme. Monesti meiltä kysyttiin, mistä olimme kotoisin? Kreikka oli tavallisin arvaus. Kun sitten alkuperämme paljastimme, muuttui kohtelu kertaheitolla! Liekö sodan arvet Lapin hävittämisineen kaikkineen ollut vielä näkyvissä. Ja kävihän jo siihen aikaa rusaasti saksalaisturisteja Suomessa tyhjentämässä aamupalapöytiä ja maitolaitureita.
Joskus talvella piipahdimme Neckar-stadionilla katsomassa Beckenbaueria, Mulleriä ja kumppanita. Hieno hetki! Eikä tullut kylmä, kun "jäätelöpoijat" kiertelivät katsomossa myymässä mm. pieniä konjakkiputeleita.
Uria Heepin konsertissakin oltiin. Sinne meidät vyöräsi viereisessä huoneessa asuva saksalaiskaveri. Tämä oli varsinainen hippi; puoliselkään ulottuva tukka, rauhanmerkein ja kukkasin tuunattu Kleinbus. Hänen huoneessaan saimme viikonloppuisin, jos hän itse oli kotonaan käymässä, kuunnella muutamia ostamiamme levyjä, kuten tietysti hänenkin omistamiaan. Itse konsertista en muista juuri mitään, vaikka paria olutta enempää ei tullut otettua.
Kun sitten tuli kesä, lähestyi juhannus, päätettiin, että on pakko päästä synttäreitäni viettämään järven rannalle. Joten otettiin yksi lauantai vapaaksi, ja päräytettiin perjantai-iltana pari sataa kilsaa Bodenseelle, Saksan, Sveitsin ja Itävallan rajalle. Sehän oli ihan kunnon lätäkkö, oikein laivojakin seilasi turisteja rahtaamassa. Me tyydyttiin polkuveneeseen, mutta vesille päästiin!
Heinäkuussa sitten koti-ikävä äityi niin voimakkaaksi, että hieman ennen vuoden diilin päättymistä saimme puhuttua itsemme irti. Köröttelimme sivistyksen vuoksi (matkailu avartaa) Strasbourgin kautta Ranskan puolelle nähdäksemme hieman sitäkin maata. Yötä oltiin metsässä taivasalla parin viltin turvin. Voin vaikka vannoa, että lähistöltä kuului villisikojen "kruik... kruik"-ääniä. Vai lienenkö ollut Asrerixin lumoissa? Sitten Belgian ja Hollannin kautta Saksan puolelle, lautalla Ruotsiin, edelleen Tukholmaan, sieltä Turkuun, Turusta Mikkelin kautta Anttolaan. Paluuiltana muistan tavoittaneeni ystäni Ahos-Riti-vainaan, jonka kanssa riitti porisemista tuliaskessuja vedellessämme.
Kyllä meillä, ainakin jommalla kummalla, jonkin lainen kamerakin matkassa oli, mutta en onnistunut löytämään kuin nuo kaksi kuvaa: Tupla-Selfie, ja Pertsa työn touhussa. Pitääpä Ristolta kysyä, josko hänellä olisi enemmän otoksia tallessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti