KUVAKIRJA NEITVUORELTA

  Aamulla päätettiin, että tänään lähdetää kipuamaan Neitvuorelle. Sanoista tekoihin, jo ennen yhdeksää startattiin Yamaha, ja usmuutettiin hieman reilu yhdeksän kilsaa Hiidenlahden vieraslaituriin.

Täsätä lähdettiin dallaaman...

...opaskarttaa hieman tiissittyämme.

Ylös kuljimme vanhaa polkua, minkä askelmat olivat joissain kohdissa lahoja, piti hieman varoa. Tämä reitti ei ole enää virallinen, vaan uusi polku lähtee parkkipaikalta, sitä pitkin palasimme järven tasolle.

Rouvahan kipuaa ketterästi!

Alkoivat avautua näkymät näköalapaikka ykköseltä...

...ensin Pitkälahdelle, tuolla kauempana on Kolehmais-Eero-vainaan Hämytsaari. 

Sitten avautui Luonteri, suomalaista perinnemaisemaa, eikö?

Näköalatasanteella istuksi nuori pari. Moikkasin ja tokaisin "on niitä auringonottopaikkoja huonommallakin näköalalla olemassa".

"Joo", vastasi poika, "ja yöpymispaikkoja kans!" Olivatten olleet teltassa yön yli, varmaan aamusilmäys on avannut asitimet.

Hilppa rentoutui kipuamisen päälle...

...minä tietysti kuvia napsimaa.

Komijatahan...

...sieltä oli katsella...

...joten tähyilin horisonttihin.

Siinäpä sopiva töytäre...

...ei kun juurelle kustantamaan.

Matka jatkui näköalapaikka kakkoselle, itäseksikin mainitulle. Sieltä katseltiin Siikavedelle. Joku venheilijäkin näkyi selkää sörnäyttelevän.

 Eipä ne näkymät pöllömpiä olleet sinnekkään suunnalle...

...joopa...

...joo.

Rouvakin äityi kuvaamaan, kun sille värkin käteen työnsin.

 Vähän pilviäkin alkoi muodostua.

 

Nämä pari kuvaa vuoren korkeimmalta nyppylältä (110 m Saimaan pinnasta) otettuna.

             

Viimeiset näpäykset ja paluumatkalle...

...uutta polkua pitkin...

...ja poikin (oleva kelo)...

...mutkittelevaa reittiä. Alempana oli vehreämpääkin maisemaa.

Uuden reitin alkupäässä, lähellä parkkipaikkaa, oli makkaranpaistomesta järjestetty. Vuoren päälläkin oli, opaskaratan mukaan, tulihtapaikka ja laavu, siellä ei nyt käyty. Jos Näillä maisemilla liikutte, kannattaa käydä. Anttola citystä, eli Mikkelin Itäkeskuksesta on autolla matkaa n. 25 km. Minä tarjoan myös venekuljetuksen; 100 €/persoona, sisältää venematkan, opastuksen vuorelle, yhden b-luokan grillimakkaran (vanhentuneella päivämäärällä) ja litran Siikaveden vettä. Jos haluaa laajentaa kokemusta vesireitillä Hiidenlahti-Ukonvirta-Luonteri-Rupakko-Västäräkki-Anttola, tulee hintaan 60 € lisää. Kannattaa huomioida! Alla olevassa kuvassa näkyy Ukonvirran Siikaveden puoleinen sisäänajoreitti.

VIERAS NUORUUDESTA

  Tänään tulee vanha kansakoulutoverini Hannu H. kumppaninsa kera käymään, soutamalla Anttolasta, n. 8 km, suotuihmisiä kun ovat. Joskus 60-luvun puolivälissä Hannun perhe muutti Etelä-Karjalaan. Miehen olen tavannut viimeeksi teini-iässä, kun hän oli Anttolassa käymässä, siis pian 50 v. sitten! Jonnii verran vettä on virrannut Rokkalanjoessa! Hannu seuloitui taannoin fb-kaverikseni, ja sen verran tiedän, että hän on muuttanut Mikkeliin ja harrastaa soutua, Sulkavan Soutuja myöten. Pian päsee päivittämään elämänmenot hieman tarkemmin. Myös Pertti K., nyk. Tukkisaarelainen, ilmoitti "veississä" tulevansa kotomaassa käymään, ilmestyy varmaan myös Anttolaan. Olisi hauska häntäkin tavata, vaikka edellisestä ei ihan vuosikymmeniä olekaan, joitain kertoja ollaan nähty ajan saatossa. Oltakoon somesta mieltä mitä hyvänsä, mutta sen kautta, ainakin itseni kohdalla, tulee palautettua kontakteja vanhoihin ystäviin, tuttuihin ja kylänmiehiin. Mainio asia!
  Nyt, klo. 10:46, on ulkolämpötila Saukonsalon virallisen sääaseman mittarissa +24 varjossa, lähes tyyntä, tulossa tosi kuuma päivä. Meillä on Hilpan kanssa aikomus ajaa veneellä Hiidenlahdelle, ja kivuta Neitvuorelle ällistelemään maisemia, jonkun kuvankin voisi räpätä. En ole vuorella käynyt kuin kerran, ehkä loppukeväällä 1968, Seppäsen Timpan kanssa mopoilla. Huhu kertoi silloin, että siellä olevassa kolmiomittaustornissa pesii maakotka (vai oisko ollu kanahaukka, kalasääksi, joku iso siivekäs kuitenkin). Muuta en juuri reissusta muista, kuin että että ei siellä räkättirastasta isompaa lintua nähty. Noh, tämän kesäinen matka jää tuota tuonnemaksi; päivällä tulee vieraita, ja joka tapauksessa on liian kuuma. Ehkä huomenna, aamusta heti.
  Huomenna, tai Neitvuori-reissun toteutuessa ylihuomenna, taidan aamusta täräyttää sieniä vonkaamaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat, on lupeissa siinä määrin korkeapainetta. Vettä sienimaailma taas kyllä kaipaa; jonkin verran viime keskiviikkona satoi, mutta ei se ole riittävästi. Kohta voisi torvieniä si'itä mustanaan, jos vettä tulisi, lämpöä tuntuu riittävästi olevan. Näkkyypähän, sienien kasvu, ei sille mitään ihmisvoimin tehdä.
  Siinä oleellisemmat, taidan rasvata ruhoni huolella, ja hiippailla Hilpan luo laiturille paahtumaan.

Vielä hieman Pori-tunnelmaa 

PORIN MITALLA

  Pori, Kirjurinluoto, lyhyt tiivistelmä: Saavuttiin jazzkadulle puolen päivän hippeillä. Koska oheiskrääsä ei liiemmin kiinnosta (paitsi että Hilppa osti kauniin sormuksen Kelttikorut-myytipisteestä, hänellä on jo aiemmin hankitut korvakorut ja riipus), täräytimme trattoria Baccon ruokailutelttaan lounaalle. Paikka oli suuri, vielä puolityhjä, ainoa merkkihenkilät  minä ja Mikael Jungner. Eväs oli kelvollista, ravittuna tallustelimme Raumansillan yli rikospaikalle ensimmäisten joukossa, kun portit yhdeltä avattiin. Tänä vuonna oli tullut muutoksia; keskellä festarialuetta oli aidattu, suuri anniskelualue, mihin ei ollut asiaa limsojen, mehujen, omien eväiden kera. Omien alkoholijuomien tuontihan oli kielletty koko alueellekin. Eipä meillä sinne asiaa ollut, tallasimme lavojen luo. Niin, nyt oli kaksi lavaa, Päälava ja Nurmilava, rakennettu vierekkäin, muutaman kymmenen metrin etäisyydelle toisistaan. Niinpä valitsimme päälavan etupuolella olevista penkkiriveistä keskivaiheilta Nurmilavan puoleiset laitapaikat. Näillä paikoilla viihdyimme puoleen yöhön, Dumarin session alkuun asti. Vuorotellen kävimme luonnon pakottamilla toimilla, sekä kahvi- tai jäätelöostoksilla. Lärvihän siinä paloi, kun tönötti päin mollikkaa tuntitolkulla! Paikalta näki mainiosti molempien lavojen esitykset, varsinkin, kun päälavan skriineissä näytettiin Nurmilavan tapahtumat. Sinällään hyvä systeemi, tuo kaksi lavaa, ei juuri taukoja, koko ajan elävää musiikki  ja enemmän artisteja. Muuten, rajatun anniskelualueen rakentaminen omine vessoineen, helpotti meitä ulkopuolella kyhjöttäviä, hiekkalaatikoille ei edellisvuodesta poiketen, ollut juuri jonoja.

Yhden huitteilla oli vielä hiljaista.

  Artistien marssi alkoi Nurmilavalta kotimaisen HERD&Aili Ikonen-kokoonpanon voimin. Ryhmä esitti 60-luvun kotimaisa jazziskelmiä, tai sellaiseksi sovitettuja.                                

Sen jälkeen Päälavalla musisoi tanakkaa jatsia PRISM featuring...

...mitä seurasi mainio blues- ja soul-hemmo John Nemeth torviryhmineen.

Tässä vaiheessa alkoi kansaa olla jo runsaasti.

Päälavalle asteli seraavana Larry Carlton, yksi planeetan johtavista jazzkitaristeista. Hän on työskennellyt mm. Steely Danin, Joni Mitchellin ja Quincy Jonesin kanssa. Taidokasta näpälöintiä 

Virtuoosia seurasi Nurmilavalla The Souljazz Orchestra Kanadasta.

Tanssittava poljento ei ollut ihan omintani, vaikka saikin muutaman tyttösen liikehtimään, joten kävin tyhjennys- ja täydennysreissulla, ja ihmisiä sen kun valui lisää.

Klo. seitsemän jälkeen Päälavan valloitti Bettye LaVette, hienoääninen soul-lady...

...ja sitten alkoi huipennus, se mitä varten olimme Poriin tulleet! Ensin Suzanne Vega. Suskuhan ei pettänyt; esitti hienosti ja sopivassa suhteessa uusia ja vanhoja kappaleitaan...

 flirttaili Nurmilavan eteen läjääntyneen yleisön kanssa, oli mielestäni upea, vaikka yleisöstä aisti selvästi seuraavan esiintyjän odotuksen.

  Niin oli itse maestron vuoro! Dylan oli asettanut järjestäjille tiukat ehdot ja säännöt, ehdottomasti ei kuvauksia, hänelle ei saa hurrata, skriinillä ei esitetty lähikuvaa, ainoastaan rakeinen kuva kaukaa otettuna koko lavasta, jne. Herra odotutti itseään parikymmentä minuuttia, kai siksi, että häntä huudettiin kehiin. Sessio jätti melko ambivalentin tunnelman; ilon siitä, että tuli mestari kerran elämässään nähtyä, toisaalta itse esiintyminen oli tietyn asteinen pettymys. Kappaleet olivat melko tuntemattomia, sitä tuntui yleisö ainakin valittavan. Vähemmän kuultuja toki, mutta ei se minua haitannut, olvathan ne itselleni tunnettuja. Musisointikin oli oivallista, bändi taidokas, Bobin rosoutunut ääni entistä parempi, mutta...soitto oli jotenkin konemaista, eksaktin tarkkaa, ei mitään ylimääräistä. Eikä herra itse, ei kukaan muukaan lavalla, lausunut yleisölle sanaakaan. Tuntui, kuin he olisivat tulleet tekemään sen, mistä oltiin sovittu, ei yhtään enenpää. Kontakti tarmokkaasti mukaan pyrkivään yleisöön puuttui. Kokoonpano soitti kyllä, liekö viivästystä hyvittääkseen, ihan pitkän ohjelmiston, encorekin tuli, All Over the Watchtower; sekin jätti, ainakin minut, jossei nyt ihan kylmäksi, ainakin haaleaksi. Tämä vuodatus ei ole katumisen merkki, kyllä toki kannatti mies toimissaan nähdä. Ja kai hän noin pitkän ja ainutlaatuisen taipaleen alalle tehneenä saa valita noudattamansa linjan. Koska en uskaltanut kuvaa esityksestä yrittääkään, alla lavasta otos ennen esitystä. Keskellä olevan patsaan tarkoitus selkeni aktin myötä; sen takana oli Bobin juomalasi, mistä hän kävi pari-kolme kertaa hörppäämässä.

Sitten olikin jo puoliyö, ja hiippailimme NURMIOlavan eteen. Dumari oli Dumari, hieno sikermä vanhoja, uusia, ja siltä väliltä olevi biisejä Kirjurinluodolle vielä notkumaan jääneelle yleisölle.

Summa summarum: Dylanista huolimatta Suzanne Vega ja Dumari ja Spuget&Blosarit olivat päivän parasta antia! Autolle dallatessa tuli vielä jäähyväiseksi napattua joku kuva Raumansillalta Jazzkadun suuntaan. Kotona Hollolassa oltiin vähän yli neljä, kolme tuntia unta palloon, kauppaan, kirjastoon ja Avokkaaseen. Kyllä vanhakin vielä jaksaa!

VIISAUSTUTKIJA

  Pallomme on pullollaan eri alan tutkijoita; on solututkijaa, sukututkijaa, ilmastotutkijaa, ufotutkijaa, on suurpetotutkijaa, historiantutkijaa, rikostutkijaa, vanhuustutkijaa. Oisko tutkijantutkijaakin (koska kysytään: quis custodiet ipsos custodes, voisi myös ihmellä: kuka tutkii tutkijoita?). Tutkijat ovat kai yliopistojen ja korkeakoulujen palkkalistoilla. Mutta jospa ryhtyisin eläkepäivilläni freelancer viisaustutkijaksi. Viisaustutkijan toimenkuvaan kuuluu yhtäältä ottaa selvää siitä, onko tietty toiminta tai käyttäytyminen viisista, toisaalta onko joku henkilö tai henkilöryhmä viisas.

  Aluksi noviisin viisaustukijan tulee tietysti sisäistää sanan "viisaus" syvin olemus, pääasiallinen tarkoitus. Wikipedian mukaan viisaus on kyky tehdä sellaisia päätöksiä, jotka pitkällä aikavälillä tuottavat "yleisesti hyvän" lopputuloksen. Siis tuomas Akvinolainen oli viisas mies, hänhän totesi "suurin mahdollinen hyöty suurimmalle mahdolliselle joukolle". Ei käy kieltäminen. Entäpä, jos vaikka minä teen sellaisen päätöksen, että kaadan tuosta tuon näreen jo tässä vaiheessa, niin se ei kasva varjostamaan tuota mainiota torvisienipaikkaa, eikä siemennä lisää synkkiä kuusenroikaleita elinympäristöäni pimentämään? Tai kun kävin aamulla pätkimässä tuulenkaatomännyn lisänä jokavuotiseen polttopuumäärään? Ehdottomasti olen viisas, koska kuusen kaatamalla teen miljööstämme paremman ja satoisamman, ja ylimääräisiä puita tekemällä haalin varastoa, koska en voi tietää tulevan/tulevien kesä/kesien metsurikunnostani. Lapsen kengissä kulkevan tutkailijan mielestä viisauden määritelmän ei välttämättä tarvitse täyttää Tuomas A:n lausahduksen olemusta. Viisauteen riittää, että päätös johtaa "yleiseen hyvään" päättäjän itsensä näkökulmasta asioita tiiraillen. 

  Viisaus on myös, yhä Wikipediaa lainaten, "laajasti käyttökelpoista tietoa". Aloittelevan viisaustutkijan mieleen häivätää ensimmäinen tutkinnan alle asetettava seikka: kuinka paljon käyttökelpoista tietoa, ja kuinka laajalta sektorilta, tulee omata, jotta voitaisiin kutsua viisaaksi? Noiden kahden, alkavassa tutkimuksessani kulmakivinä käyttämäni, määritelmän mukaan nippeli-Niilo tai ei välttämättä ole viisas olento. Vaikka olisi pää täynnä, pullollaan, turvoksissa ja tiiviisti pakattuna triviaa tietoa, enemmän kuin vanhoilla luokka- ja armeijakavereilla yhteensä, mutta ei osaa sitä käyttää oikeisiin päätöksiin, ei voi viisaaksi mainita.

  Viisautta ei pidä sekoittaa älykkyyteen; vaikka käsitteet toisiaan liippaavat, on kysy eri asioista. Ymmärtääkseni älykkyys on myötäsyntyinen ominaisuus, joka viittaa kykyyn reagoida uusiin, äkillisiin tilanteisiin. Viisauteen voi oppia, sitä voi jalostaa.

  Konsta Pylkkänen oli aikoinaan uraa uurtava viisaustutkija, häntä voi pitää innoittajanani. Konstahan listasi viisauden lajeja ansiokkaasti. Hänen mukaansa on olemassa kaukoviisaus, teoreettinen viisaus, käytännön viisaus, ja jälkiviisaus, missä lajissa ihminen on parhaimmillaan. "Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin..." totesi Pylkkerö. Tuohon luokitukseen kun lisään vielä salaviisauden, niin siinä minulle pohjaa alkavalle uralleni. Kunhan olen saanut tutkimukseni siihen malliin, etää on alustavaa tulosta esittää, palaan asiaan. 

  Kohta täytyy tehdä viisas päätös; koska tänään on sörnäytettävä Hollolaan valmistautumaan huomiseen Jari Potsi-keikkaan, on tarkkailtava sadetutkaa ja reaaliajassa vallitsevaa ilmanalaa, jotta ehtii autolle ennen alkuiltapäiväksi povattua sadetta. 

Toivottavasti minäkin saan näissä maisemissa sinisiä ajatuksia, jotka ovat kuin "pontikka ruskeassa pullossa, missä on konjakkiputelin korkki"

EN AIO...

   En aio ruotia jalkapalloa, en Saksan oikeutettua voittoa, enkä Messin ansiotonta valintaa parhaaksi pelaajaksi. En aio spekuloida ilmoja, en aio hehkuttaa torstaista Dylanin Bobin, Vegan Suzannen ja Dumari&Spuget&Blosarien ja minun kohtaamista Kirjurinluodolla. En aio kertoa sienisadosta, en aio tuoda esiin pihalla terijoen salavan alahaarassa olevasta mustarastaan pesästä, missä juuri kuoriutui (toinen?) poikue. En aio kertoa, että Haneli perheineen on tulossa, mikäli ukkosrintama ei paina pahasti päälle, käymään, en aio kehua sitä, että saunan liiterillä ollut puuläjä on tänään muuttunut pilkkeiksi. En aio tuoda ilmoille ylisanoja Hilpan tekemän mustikka-metsämansikkapiirakan oivallisuudesta (vaahdotetun vaniljakastikkeen kera, kuinkas muuten), en aio hehkuttaa uimaveden lämpötilaa, ja sitä, kuinka monta kertaa tänään olen uinut.
  Miksikö en aio? Siksi, että minähän juuri niistä asioista kerroin. Sen vuoksi aionkin pureutua iilimadon fyysiseen ja henkiseen elämään. Miksikö? Siksipä tietenkin, että ainakin yksi nivelmatojen kehittyneimmän ryhmän edustaja, siis verijuotikas, rannallamme asustaa.
  Iilimato imee verta, eli on sukua vamppyyreille, sen varmaan jokainen tietää. Sitä on ennen käytetty parannuskeinona moiniin vaivoihin, käytetään kai vieläkin. Iilimato ei lisäänny suvuttomasti, kuten monet nivelmadot. Sillä on siis jonkin laista seksuaalista elämää. Millaista? Sitäpä en tiedä, mutta olen silmä kovana seurannut laiturin vierustoja, mutta kumppania en ole sattunut huomaamaan. Onkohan tuo n. seitsemän sentin mittainen matonen erakko, tahtomattaan yksinäiseen paikkaan joutunut, vai lajinsa viimeinen saarellamme? Kun oli pikkupoika, ja kahlailin kotipaikkani Piskolan rannoilla töikseni, muistan iilimatoja olleen melko runsaasti. Joku tädeistäni, muistaakseni Maija, minua niillä pelotteli, opin juotikkaita juonikkaina pitämään. Vähän vanhemmalla iällä tajusin, ettei tuo hitaasti liikkuva eliö salamanterina kinttuun kiinni ponkaise, ei uhriaan hetkessä kuiviin imaise. En ole iljetystä iiliäistä onnistunut kuvaamaan; kun sen näen, on kamera muualla, kun tallentimen haen, on juotikas jossain. Siis kuva poimittu googlella.

   Kaikella on tarkoitus, sanotaan. Mikäpä on iilimadon olemassaolon syy? Onko sillä luontaista vihollista, eli onko se lenkki ravintoketjussa?  Onko se evoluution saatossa muodostunut lääketieteelliseksi välineeksi? Vai onko se ilmaantunut maailmaan saadakseen Pertsan hieromaan rajallisia aivonystyröitään? Otapa nyt tuosta selvää! Kaiketi joku on ottanutkin, saattaapi iiliäinen olla ollut silta jollekin ""tosentille" tohtorin arvoon, mene tiedä, mene, mene tekel urfarsin, sano Daniel kirjassaan Besassaria varoitetun.

   Sepä verijuotikkaasta, Seuraavalla kerralle, kun taas en aio kertoa asioista, joista kerron kuitenkin, otan pohdinnan alle vesimittarin, tuon luteisiin kuuluvan hyönteisten heimon. Näitä vettenpäälläkävelijöitä on laiturin tietämillä tyyninä päivinä siihen malliin, että tutkailua on helppo suorittaa. Nyt on niin tuulinen keli, että turvaudun taas webistä poimittuun otokseen.

MERIHÄDÄSSÄ VELI TUNNETAAN...

  Öilön, pakahduttavan, tukahduttavan ja hautovan helteen kourissa, päätettiin iltapäivällä lähteä ajelemaan ulapalle viilennys ylimpänä aatoksena. Niinpä usmuutettiin, Anna, Helmi, Hilppa ja minä, Luonterin poikki ja Matosalmesta Siikaveden puolelle. Siellä kone näytti ensimmäiset vinkeensä; kierrokset pienenivät nykien, ja lopulta käynti lakkasi. "Eipä ollut ennen tehnyt, ja taas se tapahtui", olisi joku huumorimies todennut, mutta meitä ei huvittanut; mökille matkaa viitisen kilsaa, vettä alkoi ripotella, ukkospilvipainamassa päälle, veneessä yksi mela. Kun muutaman kerran starttasin, lähti konhe nikotellen käymään, varovasti kaasua antaen ihan normaaliin urvellukseen. "Kyllä tämä tästä", mietiskelin ja suuntasin kulun Ukonvirralle. Virran puolivälin tienoilla alkoi Yamaha taas oireilla. Tempaisin heti tyhjäkäyntikaasulle, siitä hiljalleen hanaa taas lisää, ja vanha palvelijahan nöyrtyi vielä kerran lentoon lenseään. Sadepilven reunakin vain hipasi, ei edes kastellut. Siinä sitä köröteltiin polleana läpi kuvankauniin virran takaisin Luonterin selkävesille, ja nokka kohti Avokasta. Mutta, mutta...Vattusaarten ja Makkuutsaarten välissä värkki teki julkiset tenät; ei enää herännyt henkiin, ei vaikka lutkua puristi, bensan tarkasti, mielessään (himpun ääneenkin) loiteli. Matkaa jäljellä n. 3 km, ei Busteria melalla saman vuorokauden aikana perille saisi, vaikka kevyttä lonkkatuulta menosuuntaan olikin. Siis Hanelille soittamaan. Tämä oli lähellä kotiaan, Kaupinsaaressa, tekemässä jollekin mökille terassia. Lupasi laitaa rensselit läjään, kotona piipahdettuaan lähteä apuun. Me siinä lilluttiin, onneksi oikeaan suuntaan, Helmi koiran vaistolla ymmärsi, ettei kaikki ole kohdallaan, inisi ja pyöri veneen pohjalla ympyrää. Eihän meillä mitään hätää ollut, ukkospilvi oli Juvan puolella lähestymässä, mutta harvoin se ison selän yli nousee. Jos nousee, sitten onkin tosi kyseessä. Siinä aikani kuluksi, vaikken tekniikan ihme-eläkeläinen olekkaan, rupesin tukimaan tilannetta, ja äkkäsin, ettei kone saa polttoainetta. Ilmeisesti tankista tuleva letku oli viallinen, tai tukossa. Minä äkkiä tavottamaan Hanelia, josko olisi vielä kotonaan. Oli juuri lähdössä, lupasi tuoda toisen tankin. Niinpä siinä sitten kävi, että kun laitettiin meille vaihtotankki, hörähti kone käymään! Hanski vaihtoi meikäläisen tankin omansa tilalle, ei ongelmia, siis vika letkussa. Eli ei oletettavasti isoja investointeja tiedossa. Me siis selvittiin mökille kepeästi, kastumatta ja muutenkaan isompia henkisiä vaurioita saamatta. Puolisen tuntia takaisin tulomme jälkeen alkoi melkoinen tuulenmyräkkä, kun ukkospilvi yritti tunkeutua lähentelemään. Ei meille asti tullut, vähän myrähteli, vettä kuuron nakkeli.
  Tänään sitten oli Hanelin renkinä aamupäivän terassihommissa. Samalla otettiin bensaletkusta toinen liitin irti, ja putsattiin paineilmalla värkit. Kaikki pelittää taas kuin unelma, totean tähän hyväksi lopuksi (puuta koputtaen). Vielä pulpahti mieleen Karin piirros, lienee 60-luvun taitteen paikkeilta. Se meni jotenkin näin: pojankolli lukee kauniina kesäpäivänä Eglanninkielen ehtoja. Savolaisäijä, liekö Röpsän ukko, tuumii: "On se kummoo tuo enklannin kielj, kirjotettaan erlaella, ku lausuttaan. Vuoan nii se on savonlieljkii, kirjotettaa vene, mutta lausuttaan jotta puatti".

"Liskon pää ja käpälä" Luoerin puleisessa päässä Ukonvirtaa

KALASÄÄKSEN ELÄMÄÄ, JA VÄHÄN MUUTAKIN

  Nythän ne kelit parani! Eilen hipoi jo hellerajaa, tänää tullee lämpimämpää. Hilppa lähti syventymään mustikan sielunelämään, minä päätin usmuuttaa kuikkaamaan kalasääksen tilannetta. Olen lintujen, niin, on niitä pariskunta, olla rauhassa. Mutta nyt kipusin takakautta Halkoluotojen pääsaaren kalliolle, mistä on sopiva näkyvyys kalasääksien pesälle.

  Siellä ne komiat linnut olivat, tarkkoina, sillä vaikka en mielestäni ääntä pitänyt, ja kuikistelin puiden takaa, lähtivät ne ilmaan partioimaan vihollisen toimintaa. Siispä en paikalla kauan viipunyt, otin muutaman kuvan, ja poistuin takavasemmalle. Pesässä en kylläkään havainnut elämää, toivottavasti siellä kuitenkin on.

  Samalla reissulla kävin keräämässä, velj-Hanskin nuoremman tytön Katriinan sanassa, annollisen kanttarellejä (taisi olla koulutaipaleen ensi päiviä, kun äitinsä illalla kysyi: "Noh, söitkö sinä koulussa mitään?", mihin Kahti: "Söin, kaksi annollista!"
  Keltaisia herkkuja näyttäisi tosiaan nousevan, nythän ne on vielä enimmäkseen rannoilla. Mustikoitakin tulee jonkin verran, eivät vain ole vielä aivan kypsiä. Toivotaan, että myös tatteja, maitosieniä ja puolukoita sikiää lajin verran.
  Koska koko viikoksi on povattu hyvää keliä, lähden keskiviikkona tai torstaina laajemmalle sienikierrokselle. Lauantaina täytyy lähteä Hollolaan, on ne pienetkin pihat ajettava. Mutta sunnuntakina tullaan takasin. Sitten 17 pvä:n aamuna täräytyetään kohti Poria ja Dylania, Suzanne Vegaa sekä Dumaria. Siltäkin tullaan takaisin Anttolaan seuraavana päivänä.

Eihän näistä maisemista malta poiskaan olla!