EN AIO...

   En aio ruotia jalkapalloa, en Saksan oikeutettua voittoa, enkä Messin ansiotonta valintaa parhaaksi pelaajaksi. En aio spekuloida ilmoja, en aio hehkuttaa torstaista Dylanin Bobin, Vegan Suzannen ja Dumari&Spuget&Blosarien ja minun kohtaamista Kirjurinluodolla. En aio kertoa sienisadosta, en aio tuoda esiin pihalla terijoen salavan alahaarassa olevasta mustarastaan pesästä, missä juuri kuoriutui (toinen?) poikue. En aio kertoa, että Haneli perheineen on tulossa, mikäli ukkosrintama ei paina pahasti päälle, käymään, en aio kehua sitä, että saunan liiterillä ollut puuläjä on tänään muuttunut pilkkeiksi. En aio tuoda ilmoille ylisanoja Hilpan tekemän mustikka-metsämansikkapiirakan oivallisuudesta (vaahdotetun vaniljakastikkeen kera, kuinkas muuten), en aio hehkuttaa uimaveden lämpötilaa, ja sitä, kuinka monta kertaa tänään olen uinut.
  Miksikö en aio? Siksi, että minähän juuri niistä asioista kerroin. Sen vuoksi aionkin pureutua iilimadon fyysiseen ja henkiseen elämään. Miksikö? Siksipä tietenkin, että ainakin yksi nivelmatojen kehittyneimmän ryhmän edustaja, siis verijuotikas, rannallamme asustaa.
  Iilimato imee verta, eli on sukua vamppyyreille, sen varmaan jokainen tietää. Sitä on ennen käytetty parannuskeinona moiniin vaivoihin, käytetään kai vieläkin. Iilimato ei lisäänny suvuttomasti, kuten monet nivelmadot. Sillä on siis jonkin laista seksuaalista elämää. Millaista? Sitäpä en tiedä, mutta olen silmä kovana seurannut laiturin vierustoja, mutta kumppania en ole sattunut huomaamaan. Onkohan tuo n. seitsemän sentin mittainen matonen erakko, tahtomattaan yksinäiseen paikkaan joutunut, vai lajinsa viimeinen saarellamme? Kun oli pikkupoika, ja kahlailin kotipaikkani Piskolan rannoilla töikseni, muistan iilimatoja olleen melko runsaasti. Joku tädeistäni, muistaakseni Maija, minua niillä pelotteli, opin juotikkaita juonikkaina pitämään. Vähän vanhemmalla iällä tajusin, ettei tuo hitaasti liikkuva eliö salamanterina kinttuun kiinni ponkaise, ei uhriaan hetkessä kuiviin imaise. En ole iljetystä iiliäistä onnistunut kuvaamaan; kun sen näen, on kamera muualla, kun tallentimen haen, on juotikas jossain. Siis kuva poimittu googlella.

   Kaikella on tarkoitus, sanotaan. Mikäpä on iilimadon olemassaolon syy? Onko sillä luontaista vihollista, eli onko se lenkki ravintoketjussa?  Onko se evoluution saatossa muodostunut lääketieteelliseksi välineeksi? Vai onko se ilmaantunut maailmaan saadakseen Pertsan hieromaan rajallisia aivonystyröitään? Otapa nyt tuosta selvää! Kaiketi joku on ottanutkin, saattaapi iiliäinen olla ollut silta jollekin ""tosentille" tohtorin arvoon, mene tiedä, mene, mene tekel urfarsin, sano Daniel kirjassaan Besassaria varoitetun.

   Sepä verijuotikkaasta, Seuraavalla kerralle, kun taas en aio kertoa asioista, joista kerron kuitenkin, otan pohdinnan alle vesimittarin, tuon luteisiin kuuluvan hyönteisten heimon. Näitä vettenpäälläkävelijöitä on laiturin tietämillä tyyninä päivinä siihen malliin, että tutkailua on helppo suorittaa. Nyt on niin tuulinen keli, että turvaudun taas webistä poimittuun otokseen.