PORIN MITALLA

  Pori, Kirjurinluoto, lyhyt tiivistelmä: Saavuttiin jazzkadulle puolen päivän hippeillä. Koska oheiskrääsä ei liiemmin kiinnosta (paitsi että Hilppa osti kauniin sormuksen Kelttikorut-myytipisteestä, hänellä on jo aiemmin hankitut korvakorut ja riipus), täräytimme trattoria Baccon ruokailutelttaan lounaalle. Paikka oli suuri, vielä puolityhjä, ainoa merkkihenkilät  minä ja Mikael Jungner. Eväs oli kelvollista, ravittuna tallustelimme Raumansillan yli rikospaikalle ensimmäisten joukossa, kun portit yhdeltä avattiin. Tänä vuonna oli tullut muutoksia; keskellä festarialuetta oli aidattu, suuri anniskelualue, mihin ei ollut asiaa limsojen, mehujen, omien eväiden kera. Omien alkoholijuomien tuontihan oli kielletty koko alueellekin. Eipä meillä sinne asiaa ollut, tallasimme lavojen luo. Niin, nyt oli kaksi lavaa, Päälava ja Nurmilava, rakennettu vierekkäin, muutaman kymmenen metrin etäisyydelle toisistaan. Niinpä valitsimme päälavan etupuolella olevista penkkiriveistä keskivaiheilta Nurmilavan puoleiset laitapaikat. Näillä paikoilla viihdyimme puoleen yöhön, Dumarin session alkuun asti. Vuorotellen kävimme luonnon pakottamilla toimilla, sekä kahvi- tai jäätelöostoksilla. Lärvihän siinä paloi, kun tönötti päin mollikkaa tuntitolkulla! Paikalta näki mainiosti molempien lavojen esitykset, varsinkin, kun päälavan skriineissä näytettiin Nurmilavan tapahtumat. Sinällään hyvä systeemi, tuo kaksi lavaa, ei juuri taukoja, koko ajan elävää musiikki  ja enemmän artisteja. Muuten, rajatun anniskelualueen rakentaminen omine vessoineen, helpotti meitä ulkopuolella kyhjöttäviä, hiekkalaatikoille ei edellisvuodesta poiketen, ollut juuri jonoja.

Yhden huitteilla oli vielä hiljaista.

  Artistien marssi alkoi Nurmilavalta kotimaisen HERD&Aili Ikonen-kokoonpanon voimin. Ryhmä esitti 60-luvun kotimaisa jazziskelmiä, tai sellaiseksi sovitettuja.                                

Sen jälkeen Päälavalla musisoi tanakkaa jatsia PRISM featuring...

...mitä seurasi mainio blues- ja soul-hemmo John Nemeth torviryhmineen.

Tässä vaiheessa alkoi kansaa olla jo runsaasti.

Päälavalle asteli seraavana Larry Carlton, yksi planeetan johtavista jazzkitaristeista. Hän on työskennellyt mm. Steely Danin, Joni Mitchellin ja Quincy Jonesin kanssa. Taidokasta näpälöintiä 

Virtuoosia seurasi Nurmilavalla The Souljazz Orchestra Kanadasta.

Tanssittava poljento ei ollut ihan omintani, vaikka saikin muutaman tyttösen liikehtimään, joten kävin tyhjennys- ja täydennysreissulla, ja ihmisiä sen kun valui lisää.

Klo. seitsemän jälkeen Päälavan valloitti Bettye LaVette, hienoääninen soul-lady...

...ja sitten alkoi huipennus, se mitä varten olimme Poriin tulleet! Ensin Suzanne Vega. Suskuhan ei pettänyt; esitti hienosti ja sopivassa suhteessa uusia ja vanhoja kappaleitaan...

 flirttaili Nurmilavan eteen läjääntyneen yleisön kanssa, oli mielestäni upea, vaikka yleisöstä aisti selvästi seuraavan esiintyjän odotuksen.

  Niin oli itse maestron vuoro! Dylan oli asettanut järjestäjille tiukat ehdot ja säännöt, ehdottomasti ei kuvauksia, hänelle ei saa hurrata, skriinillä ei esitetty lähikuvaa, ainoastaan rakeinen kuva kaukaa otettuna koko lavasta, jne. Herra odotutti itseään parikymmentä minuuttia, kai siksi, että häntä huudettiin kehiin. Sessio jätti melko ambivalentin tunnelman; ilon siitä, että tuli mestari kerran elämässään nähtyä, toisaalta itse esiintyminen oli tietyn asteinen pettymys. Kappaleet olivat melko tuntemattomia, sitä tuntui yleisö ainakin valittavan. Vähemmän kuultuja toki, mutta ei se minua haitannut, olvathan ne itselleni tunnettuja. Musisointikin oli oivallista, bändi taidokas, Bobin rosoutunut ääni entistä parempi, mutta...soitto oli jotenkin konemaista, eksaktin tarkkaa, ei mitään ylimääräistä. Eikä herra itse, ei kukaan muukaan lavalla, lausunut yleisölle sanaakaan. Tuntui, kuin he olisivat tulleet tekemään sen, mistä oltiin sovittu, ei yhtään enenpää. Kontakti tarmokkaasti mukaan pyrkivään yleisöön puuttui. Kokoonpano soitti kyllä, liekö viivästystä hyvittääkseen, ihan pitkän ohjelmiston, encorekin tuli, All Over the Watchtower; sekin jätti, ainakin minut, jossei nyt ihan kylmäksi, ainakin haaleaksi. Tämä vuodatus ei ole katumisen merkki, kyllä toki kannatti mies toimissaan nähdä. Ja kai hän noin pitkän ja ainutlaatuisen taipaleen alalle tehneenä saa valita noudattamansa linjan. Koska en uskaltanut kuvaa esityksestä yrittääkään, alla lavasta otos ennen esitystä. Keskellä olevan patsaan tarkoitus selkeni aktin myötä; sen takana oli Bobin juomalasi, mistä hän kävi pari-kolme kertaa hörppäämässä.

Sitten olikin jo puoliyö, ja hiippailimme NURMIOlavan eteen. Dumari oli Dumari, hieno sikermä vanhoja, uusia, ja siltä väliltä olevi biisejä Kirjurinluodolle vielä notkumaan jääneelle yleisölle.

Summa summarum: Dylanista huolimatta Suzanne Vega ja Dumari ja Spuget&Blosarit olivat päivän parasta antia! Autolle dallatessa tuli vielä jäähyväiseksi napattua joku kuva Raumansillalta Jazzkadun suuntaan. Kotona Hollolassa oltiin vähän yli neljä, kolme tuntia unta palloon, kauppaan, kirjastoon ja Avokkaaseen. Kyllä vanhakin vielä jaksaa!