VIERAILU

  Eilinen päivä kului maailmalla. Ihan Mikkelissä asti. Siis muualla Mikkelissä kuin Anttolan lähiön laitamilla. Päivä alkoi saunomisella. Heti aamukahvilta alkoi savu nousta piipusta. Yhdeksän maissa lähdettiin kohti kaupunkia. 

  Perillä mentiin ensin DNA:n myymälään. Hilppa hankki uuden puhelimen. Entinen alkoi muistutella, että se ei enää turvallinen, sillä siihen ei enää saa turvapäivityksiä. Tai ei itse laite mitään olisi ilmoittanut, jotkut sovellukset sen tekivät. 

  Oltiin varattu aikaa puhelimen ostoon, sillä aiemmilla käynneillä DNA:lla oli joutunut vuoroaan odottelemaan. Tällä kertaa olimme ainoat asiakkaat. Koska laite oli jo valmiiksi netissä katsottu, ei nokka myymälässä kauaa tohissut. Tänään aloittaa Hilppa uuden luurin rakentamista mieleiseensä käyttökuntoon.

  

  Kello kahdeksi ip. olimme sopineet menevämme Purasten mökille Heinälahteen. Aikaa oli rutkasti. Hetken Stellassa samoilimme. Kunnia meille; ei ensimmäistäkään heräteostosta!

  Sitten ajelimme Biltemaan hakemaan sieltä ostamaani kottikärry asennuspultit, jotka puuttuivat paketista. Ne löytyivät, sillä olin heti asian huomattuani myymälään soittanut. Paitsi aivan väärä pussukka lojui asiakaspalveluksessa nimelläni. Oikeat tarpeet löytyivät kuitenkin palvelutiskin neitosen toimesta. Ainakin oikean näköiset. En ole vielä toimeentunut kottaria kasaamaan. 

  Biltemasta siirryttiin pikatien toiselle puolelle, Ramin Kontidoriaan, lounaalle. Suosittu ruokapaikka tuntuu olevan. Yhdentoista jälkeen alkoivat pöydät täyttyä. Ei ihme. Ihan kelvollinen lounaspöytä siellä on. 

  Mahat pullollaan ajettiin sitten Prismaan. Marskia, tietysti, muutama muukin ostos plus kukka Marjukalle ja Pörrelle. Saman katon alla olevassa apteekissa poikkesin myös. 

  Aikaa oli. DNA: sujuva ja viivästymätön palvelu oli sekoittanut aikataulumme. Lidliin hiljalleen siirryimme. Ruokaostokset tehtiin. Yhä oli aikaa tuhlattavaksi. Lähdimme ajelemaan kohti Kirkonvarkauden siltaa. Siltakioski olikin jo tältä kaudelta suljettu. Päätimme lähteä katsomaan muutaman vuoden takaista asuntomessualuetta. Messuilla silloin käytiin. Nyt oli alue laajentunut, muuttunut asutun näköiseksi. 

  Jatkettiin läpi alueen Porrassalmelle johtavaa tietä. Mutkainen, kapea, mutta päällystetty museotie. Kun sitä hissukseen kohti Porrassalmen taistelun muistomerkkiä ajettiin, muistelin, että viimeksi olin tätä tietä kulkenut Ilun kevarin kyydissä. Ilu tykkäsi näitä mutkia päästellä ihan Agostinina. Olisi Jarno Saarisena varmasti huristanut, mutta Jarnon nousu ja tuho oli vasta muutaman vuoden kuluttua ajankohtainen. Tähän asiaan, en Jarno Saariseen, vaan Ilun moottoripyöräilyyn, palaan blogin loppupuolella. 

  Lopulta oli aika kypsä; navigaattoriin meille kerrottu osoite, matkaan. Vaikka kuinka hiljaa ajettiin, niin 10 minuuttia etuajassa perillä oltiin. Iloisina meidät kuitenkin vastaanotettiin. 

  Puraset olivat vanhaa mökkiä muutama vuosi sitten kunnostaneet. Seudulla toimii vesiosuuskunta, tai -yhtymä, ja rakennus liitettiin vesi- ja viemäriverkostoon. Itse asiassa Moisalan Urkki oli lvi-suunnitelman laatinut. Lattiat oli avattu, tyhjennetty vanhoista eristeistä, koolattu ja eristetty, lautalattia uusittu. Kylpyhuone/wc suihkulla varustettuna rakennettiin. Ikkunat uusittiin suurennettuina, ovi tietysti myös. Huonejärjestys muuttui, uusi keittiö rakennettiin. Kahdelle sivulle tuli tilava terassi, joka päälle länsipäätyyn suuri lasitettu veranta. Kyllä siellä passaa lähes ympärivuotisesti asustaa, mökissä, ei verannalla. Niin Puraset nykyään tekevät. 

  Lasiverannalla alkuporinoitten jälkeen istuksittiin, maukkaat kahvit suolaisen ja makean kera nautittiin. Juttua piisasi. Vaikka Marjukka, oikealta nimeltään Marja-Leena, ei meille kummallekaan itse asiaa ollut tuttu nuoruusvuosilta, niin yhteisiä tuttuja löytyi vaikka kuinka. Meillä Pörren kanssa tietysti yhteisiä muistoja oli kosolti, yhteisistä ystäviä, olleita ja edesmenneitä, muisteltiin, hauskoja ja ikäviäkin tapahtumia mieliin palautettiin. 

 

  Aika kului siivillä. Neljättä tuntia istuttiin verannalla. Lopulta piti topistautua paluumatkaan; eväät kylmälaukussa eivät puoltaneet enempää viivyttelyä. 

  Sama juttu kuin viime viikolla Ilun ja Maijan luona Paraisilla. Vaikka yhteinen aika sijoittui teini-iän loppuun ja aikuisiän alkuun, minun ja Ilun toki jatkuessa satunnaisin tapaamisin läpi tähänastisen elämä, niin nuo muutamat vuodet, muutamat yhteiset seikkailut, yhteiset sekoilut, ovat hitsautuneet pysyvästi aivokerroksiin. Siellä pysyvät, jos ei dementia tai muu muistisairaus päätä toisin. 

  Tässä kaverukset lähdön hetkillä. Pörre on meikäläistä jokseenkin puoli vuotta vanhempi. Ensi vuonna meillä on yhteistä ikää 150 vuotta. Noista vuosista kumpikin on viettänyt yhdessä nykyisen puolisonsa kanssa liki 55 vuotta. Eli yhteensä 110 vuotta. Ei mikään suut auki läväyttävä ihme, mutta merkittävä saavutus, mikäli minulta kysytään. 

  Lopuksi lupaamani paluu Porrassalmentielle. Kun juuri ennen yllä olevan kuvan ottohetkeä viimeisiä sanoja vaihdettiin, sanoi Pörre, kuinka ollakaan, että Ilu tykkäsi ajella Porrasalmentietä, sen tiettyjä mutkia, jalkatappi maata viistäen. Juuri ennen kyläilyä olin melkein samat sanat Hilpalle lausunut. 

  PS. Pörrelähän oli skootteri, niin myös Laralla, Vanhasen Tomilla oli 100-piikkinen. Ilulla kevari, Pettisen Leksalla rekisteröimätön Jawa (ei rekisteröimättömyys haitannut, eihän Leksalla ollut ajokorttiakaan), jopa Ruikulla oli Miele-merkkinen!!!?? mopo. No, Ruikun isä Olli (Otu) harrasti harvinaisempia saksalaisia merkkejä, hänellä oli myös Borgvard-merkkinen henkilöauto. Minä en koskaan nuorena, enkä myöhemminkään, ole tuntenut vetoa kaksipyöräisiin.

  PPS. Heräsin aamuyöstä, en saanut enää unta kiinni. Nousin ylös kahden jälkeen. Tein aamutoimet, laiton leivinuuniin tulet, keittelin kahvit, aloin kirjoittaa. Nyt on hiilet uunista vedetty, pellit kiinni laitettu, kirjoitus kirjoitettu. Päivän muut askareet voivat alkaa, kunhan aamukahvi nro. 2 on nautittu. Nro. 2 tulee olemaan rakennettu kahdelle. 

PUOLUKKAA JA KISOJA

  Kostean kauden kuulumisia. Aluksi tarkennus: en ole suinkaan heittäytynyt juopottelemaan, vaan kostea kausi viittaa menneiden päivien toteutuneeseen ja tulevien päivien ennustettuun jokapäiväiseen sateeseen. 

  Ei sateet ole kummoisia olleet, mutta häiritsevät päivittäistä elämää, sillä ei mitään pitkäaikaista ulkohommaa oikein osaa aloittaa. 

  Laiturin jatke odottaa valmiina. Kai sen voisi laittaa jo tänä syksynä paikalleen. Kunhan saan kaverin touhuun mukaan, niin sitten.

  Eilen oli aamupäivä poutainen, joten puolukkaan mentiin. Aika pienikokoista oli marja vakiomestalla, mutta tarpeellinen määrä saatiin poimittua.

  Kisoja ollaan katseltu. Ei tosin yöllä. Ja katsottiinpa myös Suomen mitalipeli koriksessa. Eilen oli kahden maailmanennätyksen päivä. Armand Duplantis niistä sen virallisen ja tunnustetun ennen ensimmäisiä iltauutisia tekaisi. Epävirallinen syntyi jo aamupäivällä. Olin enteitä jo aiemmin saanut, kun Avokkaansaaren metsässä loppukesän aikaan olin liikkunut. Nyt iski ennätykseen oikeuttava määrä hirvikärpäsiä kimppuun jo ennen puolukkapaikkaa! Niitä surahteli tiuhaan tahtiin, surahteli korvissa, surahteli naamalla, surahteli niskassa, taitavimmat lensivät satasta silmälasien ja naaman väliin aiheuttaen ehdollisen reaktion, minkä seurauksena okulaarien kunto oli vaarassa. Vaikka päässä meillä kummallakin oli tiukka tuubi, niin sen alle ne kirotut mönkivät. 

  Kun palattiin mökille, oli vuorossa syyni; vaatteet pois, vuoret ylöspäin, saumat ja taipeet, kaikki tarkkaan tutkimukseen. Tukat tietysti tiheällä kammalla vedeltiin. Löytyihän niitä perkeleitä. Ja löytyi vielä tuntien jälkeenkin. Missä lie piileksineet?

  Avokkaansaaressa ei yleensä juuri noita maanvaivoja ole ollut. Joskus toki aiemminkin muutamia on ilmaantunut, mutta ei lähellekään tuollaista määrää. Puolukkapaikalla oli hirviä oleskellut, sillä paskoja bongattiin useita. Tämän kesäisiä ne olivat. Kauriita saaressa on joka kesä liikkunut. Kai hirvikärpäset eivät tee eroa hirven ja kauriin välillä? Niin tai näin, viimesyksynä nyt hyökkäilevät tihulaiset ovat alkunsa saaneet, koteloituna maassa kehittyneet, nyt kohti kaikkea mikä  liikkuu hyökkäilevät. Suvunjatkaminen mielessä, olemattomassa tietoisuuden käskemänä. Joten ei olla liian ärhäköitä hirvikärpäsiä soimaamaan. Vaikka mieli tekee. 

  Torstaina on edessä vielä yksi vierailu tälle syksylle. Siitä on ollut jo muutaman vuoden ajan puhe, eli oikeammin kutsu on käynyt jokusia kertoja. Kun viime viikolla törmättiin Purasen Pörreen Mikkelin Puuilossa, ja hän taas esitti kutsun, niin päätettiin lopultakin sitä noudattaa. Soitin tänään Pörrelle. Torstai sopi heille, joten silloin, passelisti kauppareissuun liitettynä, Purasilla käydään. Mökillä Heinälahdessa. Siellä he kuuluvat lähes koko vuoden asuvan. Ovat käsittääkseni laittaneet paikan sellaiseen kuntoon, että se on mahdollista. Torstaina siitäkin asiasta saadaan ensikäden tietoa, omakohtaista havaintoa. Mukavaa on nuoruusajan tuttujen kanssa puhella. Vaikka ei nuoruuden jälkeen vuosikymmeniin oltu tavattu. Some, tuo parjattu, meidät Pörren kanssa uudelleen yhteyteen vipusi.

  Vielä pienriistanmetsästäjän päivitys. Olen nyt pyytänyt loukulla 26 hiirtä. Kesäkeittiöstä ja venevajasta. Sisään taloon ne eivät ole vielä ilmaantuneet. Toivottavasti loppuvat, ennen kuin alkaa lämmin tupa kiinnostaa. 

  Tehokas loukku tuo SUPER CAT! Siinä on syötti valmiina, ja uutta tavaraa saa ostettua pienissä putkiloissa. Kaksi loukkua olen ostanut, nyt ostin sitten lisää syöttitahnaa. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta suosittelen: Puuilo, hylly 4 C, SUPER CAT. Siis jos hiiret alkavat liikaa ottaa vapauksia. 

PARAISILTA PUUVERSTAALLE

  Ennen lähtöä reitille Anttola-Hollola-Parainen-Hollola-Anttola kysyi Hilppa minulta rannalla, että voisiko tuota laituria jatkaa? Minä siihen, että kyllähän sitä voi. Ajatus oli syntynyt. Se jalostui melkein saman tien suunnitelmaksi ja päätökseksi. 

  Eilen Hollolasta palatessamme poikettiin ostamaan Kuortin K-Raudasta (se myy Lotta Laiturin tuotteita) pari säätöjalkaa ja vähän muutakin tarvittavaa. 

  Puuilossa käytiin Mikkelissä. Ruuveja ja pultteja tarvittiin. Siellä törmättiin Purasen Pörreen. Erikoinen sattuma, sillä olin Ilulle toimittanut Pörren lähettämät terveiset, ja kun torstaina Räsäsiä hyvästeltiin, niin Ilu sanoi meidän ollessmme jo ovella "kerro Pörrelle terveisiä!" Nyt sain verekseltään terveiset toimittaa. 

  Kun saareen päästiin ja syötiin, usmuutin kohtalaisessa tuulessa, välillä laitamyötäisessäkin, mutta en sen kuvaannollisessa, vaan todellisessa merkityksessä, Leinosen sahalla hakemaan puutavaraa. 

  Tänään pystytin puusepänverstaan venevajaan, aloin rakennella n. kolmen metrin pituista kulkusillan pätkää. 

  "Painekyllästetyn tavaran purupölyn nieleminen ei ole mielekästä, vaikka olisi kuinka miehekästä", tuumaili Peppe-Pappa.

  Kun kutsu lounaalle tuli, olikin päivän urakka tehty. Onhan päivä vielä huomennakin. 

  Lounaaksi oli keitetyt potut ja kantarelli-pekonikastike. Lähiruokaa, sillä kävin aamutuimaan sienet hakemassa tuosta nurkilta. Possuja ei meillä sentään ole, tai ehkä ajoittain, joten pekoni oli tuontitavaraa. 

  Laituriprojektin lomassa on aikomus käydä puolukassa ja sienessä. On aika epävakaista ennusteissa. Heti kun poutaa tulee, ampaistaan metsään. Laiturinjatke on huomenna valmis. Jonkun tarvitsen sen paikalleenlaitossa avukseni. Ykkösenä ovat kuitenkin puolukat ja sienet. 

  Sen verran tuosta Räsästen luona käynnistä, että vaikka Ilun liikkuminen on melko rajoitettua, niin pää on kuin partaveitsi, muisti toimii moitteetta, ja ulosanti on palautunut lähes ennalleen. Maija ja Ilu ovat kuluneen seitsemän vuoden aikana asian kanssa tulleet siinä mielessä sinuiksi, että katsovat eteen päin positiivisin silmäyksin, ottavat elämästä irti sen, mihin vallitseva tilanne antaa mahdollisuuden. Hyvä niin. 

  Puuverstas on suljettu, viikonloppu jatkuu. Sanainen arkku alkaa sulkeutua, viikonloppu jatkuu.  Laitan vielä loppuun ajatuksesta päätökseksi jalostumiseen johtaneen suunnitelman. Johan tuolla olisi vaikka rakennusluvan saanut, jos sellaista olisi tarvinnut.  

KOHTI LÄNSIRANNIKKOA

  Aamupuoleleen lähdettiin saaresta. Eilisiltana siellä näytti tältä.

  Nyt vietetään aikaa kotona. Kun ei ylellistä aikaa, eikä suoratoistoaikaakaan, jaksa jatkuvasti viettää, ryhdyin kirjoittamaan. 

  

  Huomenna on tarkoitus lähteä ajelemaan Paraisille. Joskus ennen puolta päivää startataan. Kolmen maissa on tarkoitus olla perillä Maijan ja Ilun luona. Jälleennäkeminen tulee olemaan koskettava. Ilua emme ole monta vuotta sitten sitten sattuneen sairauden jälkeen tavanneet. Eikä tietysti Maijakaan. Kuulumisi vähän puhelimella ollaan vaihdettu, nyt on aika kunnollisen tarinoinnin.

  Ilu on minulle se läheisin teinivuosien ja nuoruuden ystävä. Ja ikuinen. Ystävä. Maija toki myös, vaikka ei niin lujasti kuulunut villeihin teinivuosiin. Vuosien vieriessä yhteyttä ollaan pidetty, tavattu ajan saatossa harventunein välein. Mutta aina ovat tapaamiset olleet yhtä juhlavia; kuin silloin ennen oltaisiin turvakkain istuttu, eikä komen, viiden tai kymmenen vuoden välein.  

  

  Hieman vajaa 11 vuotta sitten käytiin edellisen, ensimmäisen, mutta ei viimeisen kerran Paraisilla Maijan ja Ilun silloin uudessa kodissa. Sinne he muuttivat eläköityään, meren ääreen, hyvien purjehdusmahdollisuuksien viereen. 

  Muutama kuukausi sen jälkeen vierailivat Maija ja Ilu meillä. Sen jälkeen oli kaikenlaista; Iiris oli juuri syntynyt, se vei ajatuksia, kesäisin Saarelasta omaa paratiisiamme hiljalleen rakensimme. Maijalla ja Ilulla oli omat puuhansa ison talonsa ja purjeveneensä parissa. Soiteltiin välillä. Sitten tuli tuli eräänä syysiltana saareen puhelu Maijalta. Se tuli Hilpalle. Minä kuuntelin kauhuissani sivusta. Olin ensin varma, että Ilkalle on käynyt lopullisesti väärin! Onneksi totuus ei ollut niin raju. Tarpeeksi ikävä kuitenkin. 

  Aikaa jatkoi kulkuaan. Pääsin Ilun kanssa jonkin ajan kuluttua puhelimessa juttelemaan, hänen toipumistaan muutenkin kuin Maijan kertoman perusteella seuraamaan. 

  Sitten iski korona. Sen aikana ei vierailu tullut kuulonkaan. Korona haihtui hiljalleen taka-alalle, tehoaan menettäneenä, mutta alati läsnä olevaksi peikoksi muuttuneena, ihmiskunnan arkea kuitenkin vaikeuttavana.

  Puhelinyhteys jatkui. Aina puhuttiin, että pitäisi nähdä. Mutta aina se jäi ilman viimeistä päätöstä. Kunnes viime viikolla saatiin lopulta asia sovittua. Odotan huomista kuin moni innokas kuuta pimenevää pilviverhon takaa pari yötä sitten.

  No niin. Mitäpä sitä enempää maalailemaan. Jos kärpäsenä katossa joku teistä huomenna olisi, niin voisi hän todistaa, että en ole paskaa puhunut. Siitä, että tapaamisemme vuosien jälkeenkin on kuin viikko sitten oltaisi viimeeksi Meskillä melskattu, Kahverissa kaljoteltu. 

PIKARIPULI, SILLÄ SIPULI

  Toissayönä iski mahatauti. Alkoi pitää melkoista murinaa, maha. Olo oli kurja. Huussiin ei tarvinnut ennen aamua mennä, mutta silloin oli vatsa aivan ruikulilla. Otin lääkettä, jota löytyi kotiapteekista. 

  Eilen oli tavanomainen kauppapäivä. Hilppa sanoi, että ei tänään ole pakko lähteä, ruokaa löytyy kyllä. Minä siihen, että lähdetään. Ei tauti ole kova. 

  Niin lähdettiin. Ajettiin ensin Biltemaan ostamaan vähän vankemmat kottikärryt. Kunnon raudasta tehdyt kärryt ovat 1950-luvulta, ja aika on, vaikka tyhkärautaa ovatkin, jättänyt niihin jälkensä. Halpoja peltisiä puutarhakärryjä on parikin kappaletta, mutta sellaisilla ei ole mitään tekoa raskaamman lastin kuljetuksessa. 

  Kärry saatiin, mutta ei ilman epilogia. Siitä myöhemmin. Muutkin kauppaostokset tehtiin, vaikka olo jalkeilla alkoi tuntua hankalalta. Kun saareen päästiin, ja sain veneestä ostokset roudattua pois, niin pitkälleen piti mennä. Hilppa keitti kaurapuuroa, sitä sain pienen annoksen nieltyä. Olo oli kurja. Yhden maissa menin sänkyyn. Siinä viihdyin aamukuuteen asti, muutamaa mehunjuonti- ja kusireissua lukuun ottamatta. Eilen tuli kiinteää ravintoa nautittua aamulla yksi leipäpala, päivällä muutama lusikallinen puuroa. Vessareissut onneksi loppuivat päivällä, lääke tepsi ripuliin. 

  Aamulla oli jo lähes normaali, vatsa kunnossa. Mikähän pöpö iski? Ei oltu viikkoon edes muita ihmisiä tavattu. Oli, mikä oli. Kunhan ei tule uudestaan.

  Palaan kottareihin. Päätin aamulla kasata sen. Purin pakkaukset. Henkilökunnan ystävällinen edustaja oli ne meille kuljetuskärryyn lastannut. Huomasin, että kaikki kasaamisen tarvittavat pultit, ruuvit ja mutterin puuttuivat, samoin renkaan akseli kiinnitystarvikkeineen. Soitin Biltemaan. Sieltä luvattiin etsiä hyllykköön tippunut kasaussetti, tai jos sitä ei löydy, niin ottaa sellainen toisesta tuotteesta. Se vaiva meille koituu, että ajetaan Biltemaan, kun seuraavan kerran ollaan liikkeellä. 

  Seuraavan kerran ollaan liikkeellä ensi tiistaina. Mennään kotiin yöksi, lähdetäänn ke. ap. kohti Paraista. Maijaa ja Ilua ei olla nokikkain nähty yli kymmeneen vuoteen. Väliin tuli ensin Ilun sairaus, sitten korona, sitten saamattomuus. Nyt Ilu on jo kuntoutunut aika lailla, koronaa on, mutta ei enää peikkona takaraivossa. Siispä lopultakin sovittiin tapaaminen. Tulee olemaan mukava ja ja nostalginen tapahtuma. Ja päivitys kymmenen vuoden ajalta on väistämättä myös edessä. Vaikka ollaan toki puhelimessa päristy.

  Kun viimeksi kävin sienessä. oli tulos seuraavanlainen: 

  Herkkutatteja jonkin verran, vaaleaorakasta vähemmän, kantarelleja vielä vähemmän. Ei rouskuja, ei mustatorvisieniä. Täytyy viikonloppuna käydä jossain toisessa paikassa. Luultavasti ei ainakaan antoisampi käynti. Sadetta lisää, lämpöä tuntuu olevan. 

  Vielä tarina metsäreissulta. Kun hipsin hiljalleen kuusikosta toiseen tiheän metsikön läpi, niin karhu tuli vastaa. Ja toinen myös. Bongasin ne ehkä sadan metrin päässä, kun näkymä harvennetulle alueelle aukeni. Minä tietysti pelästyin, hyvä ettei ollut silloin ripuli, olisi tullut housupyykkiä! Aloin pitämään meteliä; kolistelin oksankarahkalla puiden kylkiä, lauloin "Pahaa sutta ken pelkäisi", kun en karhulaulua äkännyt. Paitsi yhden. "Karhunpoika sairastaa" ei kuitenkaan sopinut tilanteeseen. Molemmat karhut olivat täysikasvuisia. Toinen lähti perääntymään, toinen nosti päänsä ylös haistellakseen. Sitten se ryntäsi laukalla minua kohti. Ettekö usko? No, uskoisitteko, että vastaani tuli metsässä hirvilauma. Kohti ja kovaa. Mitä, ette usko? No ainakin pari jänistä hyppi iloisesti ohi. Ai että eikö? No mikäs siellä metsässä sitten risahti?

  Tarinahan on tietysti valhetta. Miksen minäkin saa valehdella, kun poliitikot Suomessa, ja muissa maissa myös, ihmiset vallan huipulla, valehtelevat mistä vaan, kunhan katsovat sen koituvan hyödykseen. Ei esittämäni valhe edes totena olisi minua hyödyttänyt. Koko tarina lähti siitä, kun mieleeni palautui hämärästi Kalle Päätalon romaaneissa esiintyvä mies, jonka jutut olivat vähintään arveluttavia. Äijää kutsuttiin "Ehollepanijaksi". Jollen aivan väärin muista, sillä lukuhetkistä Kalle Päätalon seurassa on kulahtanut vuosikymmeniä. 

  Tänään lasketaan naapurin kanssa Ahvenverkot. Muikkuja olen muutaman kerran yrittänyt, mutta saalis on ollut niukka, enkä äsken luodatessani lähitienoilta kalaa huomannut.

  Ahvenverkot laitan uuteen paikkaa. Vanha, ennen kalaa hyvin antanut mesta, ei ole tänä vuonna vakuuttanut. 

  Kesä palasi näillekin tienoille. Ei tarvitse lämmittää, ei viilentää. Sopivaa syyssäätä. Jatkuu viikonlopun, eikä ensiviikkokaan näytä syksyiseltä. Siispä ottakaamme ilo irti siitä, millä melkoisia vaihteluja sisällään pitänyt kesä yrittää paikata tapahtunutta. 

SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA

  Ulos ei viitsi nokkaansa työntää. Siispä ryhdyin penkomaan pilvensyrjää. Sieltä löytyi mm. seuraava kirjoitus. Se on naputeltu 2012, eli aikana, jolloin ei oltu vielä eläkkeellä. Jotkut asiat, siis faktat, kuten pallon väkiluku ja varmaan esitetyt tilastot ovat noista ajoista muuttuneet. Myös hra. Lehkosen aamusoutu on jo vuosia sitten muuttunut toisenlaiseksi aamujumpaksi. Kirjoituksen takana seison, tällä hetkellä istun, yhä. 

  Olkoon tämä vaikka SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA, LOTISEVAN KELIN LIBRETTO, VEDENSEKAINEN FUUGA. Ei minulta itseironiaa puutu, kun kykenen nimeämään tuotoksieni noin pateettisesti. Pompöösi-Peppe.

  AAMUSOUTUJA JA AJATUKSIA

Ei liene parempaa tapaa tyhjentää aivojaan turhanpäiväisestä moskasta, kaikenkattavasta hektisyydestä ja sielua jyrsivästä tyhjänpäiväisyydestä kuin tuupata soutuvene aikaisin aamulla tuulettomana kesäaamuna vesille, ja lähteä lipsuttelemaan pitkin rasvatyyntä pintaa. 

  Minulle on onneksi suotu mahdollisuus moiseen ylellisyyteen Saimaan Luonterin vesistön maisemissa. Läheskään kaikille ei vastaava tapahtuma ole toteutettavissa, ainakaan vaivattomasti, mutta pääasiaan, aivojen nollaamiseen, riittää käsittääkseni mikä tahansa itselleen sopivaksi kokema toiminta. Tärkeää onkin suorittaa se aika-ajoin. Aioin kuitenkin lähestyä omaa tapaani saavuttaa mielenrauha.

  Olen koko ikäni ollut aamuvirkku. Luonteenpiirre on vain vahvistunut iän myötä. Niinpä olenkin tolpillani neljä, viiden paikkeilla. Kotioloissa on tapanani lähteä, lehden luettuani, reilun tunnin sauvakävelylle, tietysti säävarauksella, mikä on miehelle, joka viihtyy yksin mielensä kanssa, miellyttävä "missio". Mutta kesäisin, mökillä saavuttavat aamut aivan uuden sfäärin. Viime kesäkuun, kuten myös muun kesän viikonloput olivat ilmoiltaan täydellisiä; ei sadeta, ei tuulta, ei juuri pilvistäkään. Sama säätila tuntuu jatkuvan myös menneillään olevana kesänä. Kun sellaisena aamuna antaa veneen lipua kohti auringonnousua, on mielen valtaava rauha käsinkosketeltava. Varsinkin alkukesästä ilman täyttää lintujen korvia hivelevä konsertti, tyyntä pintaa halkoo siellä täällä vesilinnun vana, tuolla polskahtaa kala, syvemmällä pistelevät muikut pintaa. Näkeepä silloin tällöin norpan. Ei välttämättä joka kesä, mutta joskus kuitenkin. Ja taivaan värit! Ei luontoa taiteilijana voita kukaan! Siinä häipyy miestä tekemättömien töiden taakka, tuleva hikinen puusavotta, mökin maalauksen suunnittelu, jopa rahahuolet tuntuvat siirtyneen tulopuolelle.

  Entäpä loppukesän/alkusyksyn tunnelmat?  Sakean aamusumun yllättäessä tunne on epätodellinen. Aluksi läpinäkymättömän usvaseinäpehmeästä syleilystä ei eksymisen pelossa tohdi rannan läheisyydestä loitota selkävesille. Ihmisen suuntavaisto lakkaa toimimasta hernerokkasumussa. Yleensä jossain vaiheessa alkaa tuulenviri hiljalleen työntää sumupilveä loitommas, lämpö nostattaa sitä ylös. Tällöin paljastuu uskomattomia näkyjä uskomattomissa väreissä. Syksyisin päällimmäisenä on hiljaisuus. Allakan lehtien kääntyessä vähenevät keskikesällä joskus läpi vuorokauden pörräävät veneet kuvasta. Tuntee olevansa luonnon kanssa kaksin. Vain kuikan huuto saattaa kantautua korviin. Kun aurinko nousee horisontin takaa, hyökkää ruskan kirjo silmille. Lokakuussa, kun lehtikin on pudonnut, ja veneen pohja liukas yöpakkasten jäljiltä, lentävät suuret muuttolintujen parvet yli, kymmeniä hanhia saattaa laskeutua läheiseen lahdelmaa, joutsenperhe viiltää vettä miettien, kannattaako vielä lähteä?

  Evät muistu mieleen tulevan viikon ruuhkat ja jonotukset, nalkuttavat pomot, napisevat alaiset, eivät tulevat koettelemukset kaiverra sisintä.

  Mutta aika-ajoin idylliin ilmaantuu särö. Allani on mittaamaton määrä juomakelpoista vettä, ja aamulla olen ehkä miettinyt, grillattaisiinko tänään, vai syötäisiinkö aurajuustosalaattia? Samaan aikaan 3,5 miljardia, puolet ihmiskunnasta, elää ilman turvallista juomavettä ja perussanitaatiota. Vuosittain kuolee 1,5 miljoonaa lasta likaisen juomaveden aiheuttamaan ripuliin, muista taudeista ja suoranaisesta janosta puhumattakaan. Lähes miljardi ihmistä kärsii nälänhätää, ja 10 miljoonaa kuolee vuositasolla nälkään. YK:n tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes puolet syömäkelpoisesta ruoasta heitetään pois, mm. valtavat määrät "toisarvoista" kalaa, tai syötetään eläimille niiden luontaisen ravinnon asemesta. Tämä kaikki tietysti käyttämättä jääneiden ja pilaantuneidenelintarvikkeiden lisäksi.

  Olisiko meidän kaikkien hyväosaisten, niin valtioiden kuin ihmisten, syytä tehdä jotain asian eteen?Mieltä myös askarruttaa milloin luonto saa tarpeekseen pian 7-miljardisen populaation tavasta käyttää pallomme antimia puoitoistakertaisen määrän siitä, minkä se pystyy tuottamaan?

  Olen kuitenkin optimisti. Ei vielä ole liian myöhäistä, vaikka kiire alkaa tulla. On aika muuttaa elintapamme ja käyttäytymisemme sellaisiksi, että planeetamme voi tulevaisuudessa paremmin ja mahdollisimman monella on avoinna tie kelvolliseen elämään.

  Jälkikirjoituksen paikka. Reilut 10 vuotta on kulunut. On koettu korona. On koettu, olaan kahden surullisen tapahtuman, Venäjän mielivaltaisen valtaamishalun ja Israelin järjettömän kosto-, hävitys- ja väestönsiirtovimman keskellä. Eikä Trumpin uudelleenvalinta asioita ainakaan paranna. Suomessa on kaikkien aikojen kurjin hallitus, missä pm. kulkee rasistisen kumppaninsa talutushihnassa saadakseen lisää rahaa niille, joilla sitä jo on.

  Maailma, ennen kaikkea Eurooppa, on suuren muutoksen kourissa. Nälänhätä, puhtaan veden puute, kaikenpuolinen kurjuus, yletön köyhyys, ne ovat jääneet "isompien" asioiden jalkoihin. Lähes kaikkialla kehitysapua karsitaan, pakolaisten vastaanottoa suitsitaan, johtajien valheisiin uskotaan, tai ne hyväksytään, koska ne sopivat omaan ajatusmaailmaan, tai valheitten esittäjiä ei uskalleta  suututtaa.

  Ilmasto muuttuu, vaikka siihen ei läheskään tarpeeksi suhtauduta asianmukaisesti. Siihen ei uskota, teoria jopa kielletään. Päällemme paskannamme, meret muovitamme, öljyä poramme, vaikka rannikoilla ihmisten jalat alkavat kastua. Paitsi tänä kesänä Saimalla. No, Saimaan pinna korkeus on sentään lähihistorian valossa normaalia. Ketuttaa se silti.

  Menee se päivä näinkin. Kohta kahvit, Nelix ja TORSTAIN MURHAKERHO. Ainakin kirjat ovat hauskoja. Lopetan SATOISEN PÄIVÄN SINFONIAN pariin kuvaan.

Aamuaurinko kesäkuussa 2012

Aamusumu syyskuussa 2013

  Vielä vanhoille anttolalaisille, joista uskon muutaman juttua lukevan. Tunnistaako joku nuoren miehen, istutusjoukossa Seppäsen Pentin ja Toivakaisen  Tatun välissä. 

VIERAAT LÄHTI

  Vieraat lähtivät tänään. Ensin Parolaan serkku Susannan luo. Lauantaina suuntaa Australian serkun Johannan tyttö Tia kahdeksi viikoksi Euroopan metropoleja kiertämään, Susanna samana päivänä Berliiniin tätejään tapaamaan, jossain muuallakin Saksassa käy. 

  Mukavaa oli, kun kävivät. Tialla, vaikka on Suomessa muutamia kertoja käynyt, riitti ihmettelemistä, kun ilta alkoi vasta ennen yhdeksää pimetä. Olisipa tullut juhannuksen tienoissa!

  Vaikka ilmat eivät ollteet parhaat mahdolliset, niin kelvolliset kuitenkin. Eilen ajettiin veneellä Hanelin luoksi. Tämä keitti kahvit, kun Taina oli töissä. Siellä rupateltiin aikamme. 

  Piskolasta usmuutettiin Anttolaan ostamaan Salesta pari puutetta. Minä Tiaa (joka muuten puhuu Suomea melko täydellisesti, siitä äitinsä on pitänyt huolen) valistin, että nyt on sinun helppo mennä Lontooseen, Pariisiin, Berliiniin, Wieniin, Ateenaan, Barcelonaan, kun on Anttolan nähnyt. Ei näet enää mikään hätkäytä. No, ehkä Sydneyn tyttö olisi pärjännyt maailmalla ilman Anttola-kokemustakin.

  Täällä saaressa muisteltiin menneitä, syötiin muikkuja, udeltiin Tialta hänen elämästään, katseltiin vanhoja kuvia, nautittiin elämästä. 

  Vieraat nukkuivat aitassa. Olin heille kertonut, että täällä pyöriin koti-Supi Niilo. Olen supin pennun nimittäin Niiloksi ristinyt, vaikka tämän sukupuolta ei ole varmennettu. Kävi niin mukavasti, että kun Tia ensimmäisenä iltana pesi aitan edustalla iltapimeässä hampaitaan, niin Niilo kävi moikkaamassa. Siitä oli vilahtanut parin metrin päästä ohi. Vaihtelua pussieläimiin tottuneelle. 

  Kerroin Susannalle, hänen pyynnöstään, eno-Ollin, eli hänen isänsä, nuoruudenaikaisia juttuja 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun vaiheilta. Olihan väsäsi vanerista veneen. Tasapohjaisen lätyskän, ilman köliä. Ratti, vaijeriohjaus, perään isoisäni Pekan 35-hevosvoimainen Mercury! Ei ehkä kaikkein turvallisin vesikulkuneuvo?!?! Sitten Olli perusti AVS:n, eli Avokkaan Vesisirkuksen. Hän oli tehnyt ainakin kaksi paria vesisuksia. Eiku menoksi. Minulla on noista tapahtumista muistona yksi kaitafilmi, jonka sain taltioitua Kolehmaisen Karin ystävällisellä avustuksella. Sen olin jo viime kesänä lähettänyt Susannalle. Nyt saatoin näyttää venevajan kattopaarteitten päällä makaavan muiston tuosta veneestä. Runko ja osa katteista  on vielä jäljellä. Samoin sai Susanna ottaa kuvia seinään maalatusta AVS:n logosta (AVS punaisin kirjaimin valkean neliön keskellä). Samoin taltioi Susanna vetoköysien säilystysnaulat, kolmea eri mittaa kuuluin AVS:n tarpeistoon. 

  Kuvassa tuo vesihirmu silloin elonsa tähtihetkillä. Puikoissa Saksan sukulainen Heinrich.

  Tässä Olli silloisen tyttöystävänsä, vai oliko jo 1. vaimonsa,  kanssa venettä tekemässä.

  Me käytiin vieraitten lähdettyä Mikkelissä viikoittaisella hankintakierroksella. Nyt ollaan saaressa, ruuhka kuukaudet ovat takana. On aika alkaa pohtimaan uusia kujeita. Yksi tapaaminen täällä Anttolassa pitää sopia. Mielessä on myös käynti nuoruuden ystävien Maijan ja Ilun luona Paraisilla. Nythän täältä voi helposti pariksi päiväksi irtautua, kun huomisen jälkeen ei maassa enää ole kuin yksi kookas kurpitsa. Tomaatit myös, mutta niitten kastelu toimii omillaan.