SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA

  Ulos ei viitsi nokkaansa työntää. Siispä ryhdyin penkomaan pilvensyrjää. Sieltä löytyi mm. seuraava kirjoitus. Se on naputeltu 2012, eli aikana, jolloin ei oltu vielä eläkkeellä. Jotkut asiat, siis faktat, kuten pallon väkiluku ja varmaan esitetyt tilastot ovat noista ajoista muuttuneet. Myös hra. Lehkosen aamusoutu on jo vuosia sitten muuttunut toisenlaiseksi aamujumpaksi. Kirjoituksen takana seison, tällä hetkellä istun, yhä. 

  Olkoon tämä vaikka SATEISEN PÄIVÄN SINFONIA, LOTISEVAN KELIN LIBRETTO, VEDENSEKAINEN FUUGA. Ei minulta itseironiaa puutu, kun kykenen nimeämään tuotoksieni noin pateettisesti. Pompöösi-Peppe.

  AAMUSOUTUJA JA AJATUKSIA

Ei liene parempaa tapaa tyhjentää aivojaan turhanpäiväisestä moskasta, kaikenkattavasta hektisyydestä ja sielua jyrsivästä tyhjänpäiväisyydestä kuin tuupata soutuvene aikaisin aamulla tuulettomana kesäaamuna vesille, ja lähteä lipsuttelemaan pitkin rasvatyyntä pintaa. 

  Minulle on onneksi suotu mahdollisuus moiseen ylellisyyteen Saimaan Luonterin vesistön maisemissa. Läheskään kaikille ei vastaava tapahtuma ole toteutettavissa, ainakaan vaivattomasti, mutta pääasiaan, aivojen nollaamiseen, riittää käsittääkseni mikä tahansa itselleen sopivaksi kokema toiminta. Tärkeää onkin suorittaa se aika-ajoin. Aioin kuitenkin lähestyä omaa tapaani saavuttaa mielenrauha.

  Olen koko ikäni ollut aamuvirkku. Luonteenpiirre on vain vahvistunut iän myötä. Niinpä olenkin tolpillani neljä, viiden paikkeilla. Kotioloissa on tapanani lähteä, lehden luettuani, reilun tunnin sauvakävelylle, tietysti säävarauksella, mikä on miehelle, joka viihtyy yksin mielensä kanssa, miellyttävä "missio". Mutta kesäisin, mökillä saavuttavat aamut aivan uuden sfäärin. Viime kesäkuun, kuten myös muun kesän viikonloput olivat ilmoiltaan täydellisiä; ei sadeta, ei tuulta, ei juuri pilvistäkään. Sama säätila tuntuu jatkuvan myös menneillään olevana kesänä. Kun sellaisena aamuna antaa veneen lipua kohti auringonnousua, on mielen valtaava rauha käsinkosketeltava. Varsinkin alkukesästä ilman täyttää lintujen korvia hivelevä konsertti, tyyntä pintaa halkoo siellä täällä vesilinnun vana, tuolla polskahtaa kala, syvemmällä pistelevät muikut pintaa. Näkeepä silloin tällöin norpan. Ei välttämättä joka kesä, mutta joskus kuitenkin. Ja taivaan värit! Ei luontoa taiteilijana voita kukaan! Siinä häipyy miestä tekemättömien töiden taakka, tuleva hikinen puusavotta, mökin maalauksen suunnittelu, jopa rahahuolet tuntuvat siirtyneen tulopuolelle.

  Entäpä loppukesän/alkusyksyn tunnelmat?  Sakean aamusumun yllättäessä tunne on epätodellinen. Aluksi läpinäkymättömän usvaseinäpehmeästä syleilystä ei eksymisen pelossa tohdi rannan läheisyydestä loitota selkävesille. Ihmisen suuntavaisto lakkaa toimimasta hernerokkasumussa. Yleensä jossain vaiheessa alkaa tuulenviri hiljalleen työntää sumupilveä loitommas, lämpö nostattaa sitä ylös. Tällöin paljastuu uskomattomia näkyjä uskomattomissa väreissä. Syksyisin päällimmäisenä on hiljaisuus. Allakan lehtien kääntyessä vähenevät keskikesällä joskus läpi vuorokauden pörräävät veneet kuvasta. Tuntee olevansa luonnon kanssa kaksin. Vain kuikan huuto saattaa kantautua korviin. Kun aurinko nousee horisontin takaa, hyökkää ruskan kirjo silmille. Lokakuussa, kun lehtikin on pudonnut, ja veneen pohja liukas yöpakkasten jäljiltä, lentävät suuret muuttolintujen parvet yli, kymmeniä hanhia saattaa laskeutua läheiseen lahdelmaa, joutsenperhe viiltää vettä miettien, kannattaako vielä lähteä?

  Evät muistu mieleen tulevan viikon ruuhkat ja jonotukset, nalkuttavat pomot, napisevat alaiset, eivät tulevat koettelemukset kaiverra sisintä.

  Mutta aika-ajoin idylliin ilmaantuu särö. Allani on mittaamaton määrä juomakelpoista vettä, ja aamulla olen ehkä miettinyt, grillattaisiinko tänään, vai syötäisiinkö aurajuustosalaattia? Samaan aikaan 3,5 miljardia, puolet ihmiskunnasta, elää ilman turvallista juomavettä ja perussanitaatiota. Vuosittain kuolee 1,5 miljoonaa lasta likaisen juomaveden aiheuttamaan ripuliin, muista taudeista ja suoranaisesta janosta puhumattakaan. Lähes miljardi ihmistä kärsii nälänhätää, ja 10 miljoonaa kuolee vuositasolla nälkään. YK:n tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes puolet syömäkelpoisesta ruoasta heitetään pois, mm. valtavat määrät "toisarvoista" kalaa, tai syötetään eläimille niiden luontaisen ravinnon asemesta. Tämä kaikki tietysti käyttämättä jääneiden ja pilaantuneidenelintarvikkeiden lisäksi.

  Olisiko meidän kaikkien hyväosaisten, niin valtioiden kuin ihmisten, syytä tehdä jotain asian eteen?Mieltä myös askarruttaa milloin luonto saa tarpeekseen pian 7-miljardisen populaation tavasta käyttää pallomme antimia puoitoistakertaisen määrän siitä, minkä se pystyy tuottamaan?

  Olen kuitenkin optimisti. Ei vielä ole liian myöhäistä, vaikka kiire alkaa tulla. On aika muuttaa elintapamme ja käyttäytymisemme sellaisiksi, että planeetamme voi tulevaisuudessa paremmin ja mahdollisimman monella on avoinna tie kelvolliseen elämään.

  Jälkikirjoituksen paikka. Reilut 10 vuotta on kulunut. On koettu korona. On koettu, olaan kahden surullisen tapahtuman, Venäjän mielivaltaisen valtaamishalun ja Israelin järjettömän kosto-, hävitys- ja väestönsiirtovimman keskellä. Eikä Trumpin uudelleenvalinta asioita ainakaan paranna. Suomessa on kaikkien aikojen kurjin hallitus, missä pm. kulkee rasistisen kumppaninsa talutushihnassa saadakseen lisää rahaa niille, joilla sitä jo on.

  Maailma, ennen kaikkea Eurooppa, on suuren muutoksen kourissa. Nälänhätä, puhtaan veden puute, kaikenpuolinen kurjuus, yletön köyhyys, ne ovat jääneet "isompien" asioiden jalkoihin. Lähes kaikkialla kehitysapua karsitaan, pakolaisten vastaanottoa suitsitaan, johtajien valheisiin uskotaan, tai ne hyväksytään, koska ne sopivat omaan ajatusmaailmaan, tai valheitten esittäjiä ei uskalleta  suututtaa.

  Ilmasto muuttuu, vaikka siihen ei läheskään tarpeeksi suhtauduta asianmukaisesti. Siihen ei uskota, teoria jopa kielletään. Päällemme paskannamme, meret muovitamme, öljyä poramme, vaikka rannikoilla ihmisten jalat alkavat kastua. Paitsi tänä kesänä Saimalla. No, Saimaan pinna korkeus on sentään lähihistorian valossa normaalia. Ketuttaa se silti.

  Menee se päivä näinkin. Kohta kahvit, Nelix ja TORSTAIN MURHAKERHO. Ainakin kirjat ovat hauskoja. Lopetan SATOISEN PÄIVÄN SINFONIAN pariin kuvaan.

Aamuaurinko kesäkuussa 2012

Aamusumu syyskuussa 2013

  Vielä vanhoille anttolalaisille, joista uskon muutaman juttua lukevan. Tunnistaako joku nuoren miehen, istutusjoukossa Seppäsen Pentin ja Toivakaisen  Tatun välissä.