DECADE (10 + 1 + 1 +1 kuvaa)

  Ydinaseiden kalistelun, valheiden, osatotuuksien, osan totuuksien, harvojen totuuksien ja totuuksien hämmentävässä ajassa, tein aikamatkan kymmenen vuoden taakse. Etsin arkistoista kuvan joka syksyltä vuodesta 2012 alkaen. Sellaisen kuvan, joka on napattu Anttolassa mahdollisimman lähellä tätä päivää, eli lokakuun kuudetta. 

  4. lokakuuta 2012. Viikonloppureissu. Maaruskaa. Vesi alhaalla, kuten yleensä syksyllä, sen näkee kallion kyljen vesirajoista. Muuta en kyllä tuosta käynnistä muista. Liekö ollut viiniä matkassa?

  16. lokakuuta 2013. Viikonloppu tämäkin. Syksyn viimeinen matka. En tietysti muuten muistaisi, mutta kuva-arkisto paljastaa. Kauniin keltaisia olivat lehdet.

  2. lokakuuta 2014, ensimmäinen + kuva. 

  Iiris syntyi 1. lokakuuta, me mentiin katsomaan seuraavana päivänä. Ylpeä Peppe-pappa ensimmäistä kertaa vielä nimetön, sittemmin Iiris Helmi Orvokki, sylissään.

  

  Seuraavana päivän lähdettiin saareen syyslomalle. Helmi oli tietysti mukana, sillä isäntäperhellä oli hieman muuta hommaa. Muistan, että tuon viikon ajatuksia hallitsi juuri tapahtunut syntymä.

 

10. lokakuuta 2015

  Tuolta ajalta löytyi kuvia Anttolasta myös juuri lokakuun kuudennelta, sillä olimme syyslomalla, mutta laitan kuitenkin tämän iltaruskon komeudessaan. Muistelen, ja arkiston kuvat puoltavat muistoa, että tuolloin sään haltija oli meille suosiollinen. Käytiin sienessä, pidettiin verkkoja, nautittiin ruskasta.

6. lokakuuta 2016

  Pidennetty viikonloppu, keskiviikosta sunnuntaihin saaressa. Lehtien haravointia, muutama köllikkäahven saatiin verkosta. Ei vielä vielä viimeinen käynti, sillä venettä ei viety Hanelin rantaan.

15. lokakuuta 2017

  Hilppakin oli tuolloin jo eläkkeellä, mutta jostain syystä en löytänyt kuvia tämän lähempää kohdepäivämäärää. Joko meillä oli muuta puuhaa Hollolassa, tai sitten kuvat ovat jääneet arkistoimatta, hävinneet huut helevettiin. Joka tapauksessa siikoja tuli savustettavaksi, yksi ahvenkin joukossa. 

  Sinä syksynä oltiin saaressa lokakuun viimeiseen päivään saakka. 

6. lokakuuta 2018

  Toinen + kuva. Koska se on otettu juuri 6. lokakuuta, laitoin, vastoin käytäntöä, tähän. Se on Iiriksen 4-vuotis synttäreiltä.

  Synttäreiltä lähdettiin taas Anttolaan. Alla kuva per. 8. 10. Lokakuun loistoa, eikö? 

 Muikkujakin tuona syksynä pyydettiin. Ja saatiin, todistavat kuvat, joita en tähän laita.  

  Saari jätettiin 1. marraskuuta.

8. lokakuuta 2019

  6. lokakuuta oltiin Iiriksen synttäreillä, mutta 8. päivänä jo kuusikossa etsimässä suppilovahveroita. Saalis taisi jäädä niukaksi, mikäli oikein muistan. Hiljaisuus, metsämaisema, ne korvaavat paljon sienten puuttumisen aiheuttamaa mielipahaa. 

  Saarelan tila jätettiin talvehtimaan 5. marraskuuta. 

6. lokakuuta 2020

  Kaunista ilmaa pari vuotta sitten. Siikaa pyydettiin. Hilppa tormakkana puikoissa. Kuvat tuolta lokakuulta paljastavat, että ei paljon vettä satanut. 

  Viimeiset arkistoidut kuvat on otettu 25. lokakuuta, joten en varmasti tiedä, koska kausi loppui.

6. lokakuuta 2021

  Vielä viime syksynä sieniä tähän aikaa löydettiin. Lämminvesivaraaja posahti 8. 10. Uusi hankittiin, asennettiin paikoilleen. Tänä vuonna oli kaivon pumpun vuoro lopettaa työsuhde. Uusi tulee ensi keväänä. 

  25.10. otettuja viimeiset kuvat arkistossa. Lähdettiin muistaakseni myötyriksi seuraavana päivänä. 

  Kolmas + kuva tältä päivältä. Tai ei se mikään plus ole, ei miltään kannalta asiaa tarkasteltuna. Onpa vaan päätepiste vuosikymmenen aikamatkalle.

MENI FIILIS

  Tilanteet muuttuu, asiat muuttuu. Joskus voi nopeasti heittää suunnitelma häränpyllyä. Niin kävi eilen meille. Elekeepä huoliko, antakeehan, kun selevitän:

  Olimme lauantaina palanneet etuajassa saareen, sillä Iiriksen synttärit peruttiin juhlahenkilön kuumeilun vuoksi. Olimme kuitenkin hälystysvalmiudessa. Jos Anna ja Joni tarvitsisivat lastehoitoapua, niin heti lähdettäisiin. Avuntarvetta ei eilen kuuulunut, mutta lähdettiin silti. Ei Espooseen, vaan kotiin Hollolaan. Lähdettiin, koska meni fiilikset. Syy fiiliksien kadottamiseen oli vesipumppu. Rengaskaivossa oleva porakaivopumppu, joka oli toimittanut vettä keittiöön yli 20 vuotta.    

  Hilppa pesi päivällä koneellisen pyykkiä. Se onnistui vielä, mutta pian sen jälkeen, kun hän otti perunoille keittovettä, valui se kovin ponnettomasti. Hilppa huusi minut katsomaan. Sanoi jo koneen ottaessa viimeistä huuhteluvettä, oli jotain outoa havaittavissa. Samoin, että painekytkin oli myös naksunut oudosti. Meni rikospaikalle. No niin se teki, valui lirisemällä. 

  "Paisuntasäiliö ei lähde täyttymään", totesin. 

  Kävin kurkistamassa kaiken varalta kaivoon. Vettä oli, ei runsaasti, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Mietin, että nyt on kaksi mahdollisuuta; painekytkin on tai pumppu on hajalla. Soitin saman tien luottosähkäri Tonille. Sain hänet kiinni, kerroin tilanteen. Toni oli juuri palannut kotiinsa, ja sanoi lähtevänsä kohta tulemaan. 

  Me ehdittiin Hilpan kanssa syödä päivällinen, kun Toni soitti olevansa Potinlahdessa. Minä hakemaan. 

  Toni ällisteli aikansa, mittaili virran kulkua painekytkimelle, aukoi jakorasioita, viimeisenä kaivossa olevan. Sinnekin, eli pumpulle, meni täysi virta. Johtopäätös: pumppu paskana. 

  Heti oli selvää, että en enää tänä syksynä uutta hanki, koska muutenkin olisi pian vedet katkaistava, putket tyhjennettävä. Vein Toni takaisin autolleen. Kun palasin, sanoi Hilpalle, että eiköhän lähdetä kotiin, meni fiilis!

  "Joo. lähdetään vaan", vastasi Hilppa aikailematta. 

  "Selvä", tokaisin, menin laittamaan padan alle tulet. Sitten avasin kaivosta venttiilin, joka tyhjensi ulkopuolisen vesijohdon kaivoon. Kun vesi oli lämminnyt, kannoin Hilpalle pari ämpärillistä tiskiä varten. Sitten pakattiin tavarat, tyhjennettiin jääkaapista edellisenä päivänä Lidlistä ostetut viikon eväät. Lopuksi tiputin ilpin lämmön 16 asteeseen. Lähdettin.  

  Jotenkin se tuntui hyvältä ratkaisulta. Ollaan tämä viikko kotona. Ollaan lähempänä, jos Espoossa meitä tarvitaan. Ensi maanantaina on vielä yksi sovittu juttu, sen jälkeen lähdetään muutamaksi päiväksi saareen laittamaan paikat talvikuntoon, viemään vene Hanelin rantaan lepäämään. 

  Kotona siis ollaan. Espooseen ei ole tarvinnut mennä. Lapset olivat eilen käyneet lääkärillä, molemmilla on korvatulehdus. Kuumetta ei kummallakaan. Antibioottia saivat. Anna oli tänään etätöissä. Huomenna Iiris menee kouluun, Liisa päiväkotiin. Jos tilanne kuitenkin eskaloituu (osaan minäkin käyttää muotisanoja), niin reilussa tunnissa posotellaan Espooseen. 

  Joo, näin meille kävi. Ilmeisesti alkaa kausi olla täysi. Ei meitä ennen olisi yksi pumppuvika lannistanut. Tuskin edes, vaikka kyseessä olisi ollut oma pumppu. Ei se lannistanut nytkään. Ollaan siellä oltu aina loppusyksystä ja talvisin ilman juoksevaa vettä. Joku asian tällä kertaa käänsi tälle tolalle. Liekö ikä?

  Mukava se on täälläkin välillä olla. Kunhan muistaa olla menemättä takapihalle kuselle. Kirjastosovellus on saanut minulta useita varauspyyntöjä, Hilpalta myös. Nyt uskaltaa varata, sillä ei enää montaa päivää poissa olla. Sain myös tänään varattua itselleni ajan toiseen kortisonipiikkiin. Se tökätään 17. lokakuuta. 

  Tänään käytiin elokuvissa. Käytiin katsomassa SUON VILLI LAULU. Hilppa on kirjan lukenut, minä en. Filmi oli katsottava, mutta ei mitenkään erityinen. Hilppa sanoi, että kirjaan verrattuna se oli lattea. Toki hieno kuvaa Pohjois-Carolinan suoalueilta oli paljon. 

  Leffaa katsoessa soi puhelimeni kolme kertaa. Soitto tuli samasta tuntemattomasta numerosta. Se hieman häiritsi keskittymistä, sillä ajattelin, että sitkeä soittaja saattaa olla äidin Hoivakodin henkilökuntaa, sillä ei minulla varmasti ole kaikkien siellä käytettävissä olevien numeroiden tiedot muistissa. 

  Kun leffa loppui, soitin, vastoin tapojani, takaisin. Ei ollut Hoivakoti. Oli, kele, nuoruuden kaveri Tuomisen Matti! Tai "Mason", paremminkin "Meison!". Hän oli saanut numeroni Ruikulta. Siinä aikamme turistiin, noin 50 vuoden edestä ei sentään kerralla ehditty. Sovittiin, että soitan hänelle ylihuomenna, sillä huomenna ei Meisonille sovi, koska on käymässä jossain muualla. 

  Hienoa, että soitti Meison! Olen häntä joskus ajatellut, mutta en ole saanut aikaiseksi penkoa yhteystietoja esiin. Jutustellaan aluksi luurin välityksellä, viimeistää ensi kesänä nokikkain Mikkelin torilla!

  Meison on jo aika mones vanha tuttu, jonka kanssa olen uuteen yhteyteen päässyt somen avustuksella, sillä sieltä hänkin minut bongasi. Somella on puolensa, puolensa, joista se ikävämpi tuntuu valitettavasti puskevan röhinällä keulille. 

  Näitä kuuluu Hollolaan kuului Anttolaan. Niin, ja elokuviin mennään pian uudestaan. Klaus Härön RAKKAANI MERIKAPTEENI on ainakin tähtäimessä. Koronan aiheuttama tauko elävissä kuvissa on loppu. Näitä mietti Peppe.

MUUTTUI OHJELMA

  Tänään on Iiriksen syntymäpäivä. 8 vuotta tulee täyteen. Tänään piti olla Iiriksen 8-vuotis synttärit. Mutta ei ole. Anna soitti eilen alkuillasta. Tytöllä oli kuumetta 39 astetta. Oli tullut luistelusta virkeänä, mutta sanonut, että paleltaa. Pian hän oli nukahtanut sohvalle. Anna mittasi kuumeen, ryhtyi perumaan kutsuja. Onneksi oli tulossa pienimuotoinen tapahtuma vain lähisuvulle, joten asia sujui nopeasti. 

  Me muutimme myös suunnitelmia; lähdettiin aamulla kohti Anttolaa. Täällä ollaan oltu jo muutama tunti. Ollaan kuitenkin hälytysvalmiudessa. Jos Iiris on maanantaina vielä kipeä, tai Liisa, joka on myös ollut hieman nuhainen ja yskäinen, ei ole lastentarhakunnossa, niin suuntaamme Espooseen lasta/lapsia kaitsemaan. Oltaisiin jääty Hollolaan odottelemaan tilanteen kehitystä, mutta minä, pöljä, en ollut ottanut lääkkeitä mukaan kuin muutamaksi päiväksi. Siis Anttolaan, tarvittaessa maanantaiaamuksi Espooseen. 

  Kun aamulla yhdeksän jälkeen Iirikselle videopuhelu soitettiin, oli tyttö virkeän oloinen. Söi aamupalaa hyvällä ruokahalulla, ja kertoi jo saamistaan lahjoista. Eikä ollut kuulemma kuumettakaan. Sellainen on Iiris ollut koko 8-vuotisen ikänsä, jos oikein muistan; sairastuu harvoin ja nopeasti, paranee aina ja nopeasti. Huomenna ennen iltaa tiedetään, kuinka tällä kertaa käy. Mutta, kuten sanottua, lähtövalmius on ylimmälle tasolle korotettu. 

  Kahden yön reissu kutistui yhden yön visiitiksi. Mutta ei se turha ollut. Kävin fysioterapeutilla. Asioita selkeni aika lailla. Nyt tiedän, kuinka asiat polven kanssa todennäköisesti etenevät. Koska kortisonipiikki on auttanut, tulen saamaan n. kuukauden välein vielä kaksi, sillä yleensä vasta kolmannen jälkeen vaste on kokonaan saavutettu. Sain opastusta muutamiin lihaksia vahvistaviin harjoituksiin, joita pitää tehdä päivittäin. Ne eivät korjaa nivelrikkoa, mutta auttavat siihen, että luut eivät polvinivelessä osu niin helposti toisiinsa, sillä juuri siitä kipu johtuu. Sain myös tiedon siitä, että leikkaukseen on pitkä, toivottavasti loputon, matka. Yleensä operaatio tehdään vasta, kun potilaan tilanne on edennyt siihen, että kävelyä kykenee kerralla tekemään vain muutaman sata metriä, nekin kepin tai kyynärsauvojem avulla. Aion jumpata lihaksia innokkaimman pinko-oppilaan intensiteetillä, luultavasti vielä tarmokkaammin. Aion ottaa minulle tarjotut piikit, kun se hetki tulee. Aion tehdä kaikkeni, ettei tarvitse kulkeutua lähes yksijalkaiseksi, leikkauksesta haaveilevaksi ja läheisilleen sietämättömäksi muuttuneeksi örnisköksi. 

  Nuo tiedot sain ystävälliseltä fysioterapiahenkilöltä. Sain myös vihkosen, jossa kerrotaan nivelrikosta kaikki oleellinen, siis tavalliselle tallaajalle oleellinen. Olisi ollut mukavaa saada sellainen vihkonen jo kesällä, niin en olisi ollut arvailujen, hatarien johtopäätösten ja turhan spekulaation varassa. 

  Iirikselle muuten soitettiin Mikkelistä, kauppakeskus Stellasta. Käytiin nimittäin toivottamassa Minnalle ja Mortille hyvää lomakautta. Samalla ostettiin S-Marketista Marskin leipä. 

  Saarelaan kun päästiin, oli kaunis, ruskan värittämä syysilma. Vaahterat olivat saaneet lisää väriä, lehmus puolestaan oli luopunut suurimmasta osasta lehtiään.

  Kaislikkokin osallistuu syksyn väriloistoon:

  Sen verran tein talonmiehen hommia, uunin lämmityksen lisäksi, että puhalsin rantapolulta lehmuksen lehdet pois.

  Hilppa kävi hakemassa viimeisen osasen sadostamme: kurpitsan. Kurpitsanviljelijöinä kuulumme luokkaa "Ei kannata edes mainita". Se on kolme pykälää alempana kuin "Ynnä muut". Olemme kai neljänä vuotena istuttaneet pari kurpitsan taimea. Tulos on ollut aina olematon. Paitsi joskus vielä huonompi. Ison omenan kokoisia ovat kurpitsat olleet. Ja yksi, parhaimmillaan kaksi/vuosi. Tänä vuonna tuli yksi, vaikka kukkia oli vaikka kuinka. Tässä se on. Älkää antako kuvan hämätä, nuo ovat kynsisakset.

  Olemme ylipäätään päättäneet supistaa tulevan kesän lajikevalikoimaa. Mitä hittoa sitä löymään päätään seinään, kun ovetkin on keksitty. Ikkunoista puhumattakaan. Kurpitsa, itseoikeutettuna, kuuluu poisjätettäviin lajeihin. Jos ei talven aikana tule valaistumista asiaa liittyen. 

  Iiriksen juhlat jäivät juhlimatta. Anna ilmoittaa uuden päivämäärän, kunhan saa asianosaisilta kysyttyä. Meille käy kaikki. 

  Huomenna mennään metsään. Jos menee metsään, ei homma voi mennä metsään. Ei, sillä metsässä on mukava olla, vaikka ei antimia löytäisikään. Ilma on huomenna hyvä?, ja iltapäivällä ehditään kyllä siellä tallustella, vaikka hälytys Espooseen saapuisikin.

MEITÄ ON.....

  Heräsin sateen ropinaan. Tulin iloiseksi. Iloiseksi kaikkien maailman, ja eritoten Suomen meteorologien puolesta, sillä kerrankin ennuste piti paikkansa. Olkoonkin paska keli ja tupapäivä, niin ihmisten onnistumiset työssään ovat kunnioituksen arvoisia. Varsinkin, jos sitä tapahtuu harvoin. No, saatoin kärjistää snadisti. 

  Kun hieman myöhemmin katselin aamu-tv:ta yleltä, niin ilo oli kaukana. Mielipiteitä kaasuputkien räjähdyksistä tuli monelta taholta, spekulointeja tekijästä (yksimielisiä), sekä siitä, mistä on kyse, ja mihin se johtaa. 

  Siitä olen samaa mieltä, että jos kaiken taḱana on Venäjä, niin sen yksi tavoite on saada aikaan epätietoisuutta, pelkoa ja sekaannusta länsimaisissa ihmisissä. Nuo äänessä olleet asiantuntijat, jotka niin sanoivat, ovat, tarkoituksetta, hyviä airuita Venäjän tarkoitukseen. Paradoksi sinänsä; ne, jotka ihmisiä valistavat, asettavat nämä samalla alttiiksi vihollisen tarkoitusperille. Ainakin minä ryhdyin maalailemaan kauhukuvia laajoin pensselin vedoin, kirkuvin värein. Kauhukuvia tietoliikennekaapeleihin, voimaloihin, kaasuputkiin, yleensä infrastruktuuriin kohdistuvista hyökkäyksistä.  

  Nyt, pirtin hiljaisuudessa, kauhukuvat ovat onneksi himmenneet mustavalkoisiksi Rorschachin musteläiskiksi. Mitähän se minusta kertoo...?

  Eilen katsottiin Areenalta viimeinen jakso sarjasta Halt and Catch Fire. Aika urakka; neljä kautta, 40 jaksoa. Sarjahan kertoo internetin vallankumouksesta 1980- ja 1990-luvuilla. 

  Täytyy sanoa, että sarja koukutti. Tai ensimmäinen kausi koukutti. Loppua kohti se mielestäni latistui hieman, menetti kiinnostavuuttaan, kun juonessa keskityttiin enemmän päähenkilöiden henkilökohtaiseen elämään. Aika erikoista. Itseni tuntien olisin ajatellut, että ihmissuhteet kiinnostavat enemmän kuin säälimättömät ja häikäilemättömät bisnesmaailman ja ison rahan liikkeet. 

  Tietysti sarjassa viehätti nuorten "velhojen" älykkyys ja visiointikyky. Vaikka sarja ei ole dokumentti, niin voin kuvitella, että sillä on yhtymäkohtia todelliseen historiaan. 

  Yksityiskohtana mainittakoon vielä, että Joe MacMillanin roolin esittävä Lee Pace muistutti kolmannen kauden aikana kovasti John Lennonia. 

  Tuo sarja sai minut jossain vaiheessa pohtimaan, että meitä on moneksi. On niitä, jotka saavat maailman muuttumaan ideoineen, taiteineen, filantropioineen, toisaalta suuruudenhulluuksineen,  harhakuvineen, misantropioineen. On niitä, jotka tekevät osansa mukisematta. On niitä, jotka tekevät osansa protestoiden. On niitä, jotka nousevat todelliseen vastarintaan. On niitä, jotka eivät tee mitään. Mutta ihmiskunnan kannalta ne, jotka muuttavat maailmaa ideoineen (visionäärit), taiteineen ja ymmärryksineen, ovat tasa-arvoisen ja ihmisarvon ansaitsevan populaation pelastus. 

  Sateen vankina olevan aika on pitkä. Siis selailin äsken kuva-albumeitani. Niinpä kuvitan blogin siihen totaalisesti kuulumattomilla kuvilla. Nimittäin talvinuottakuvilla luullakseni 1970-luvun puolivälin paikkeilta. 

  Tässä perät nousevat vedestä. Kuvassa Erkki, Kiljusen Martti, Pylkkäsen Pertti ja tunnistamaton mies selin, sekä minä tarpoimen kanssa. Kevyttä lumisadetta ja olutpullo myös läsnä.

  Saalis ei ollut kummoinen, mutta muutamalle pannulle, pariin kattilaan, kuitenkin. Olutpullo uskollisena päivystää.

SAAREN RAUHASSA

  Kolme yötä Hollolassa, eilen paluu saareen. Lehtipuut olivat poissaollessa saaneet väriä, pihapiiri lisää lehtimattoa. 

  Yksi auto oli Potinlahden parkkipaikalla, lähinaapuri Hannilan. Nyt on kaksi. Ei ole läyhkettä. Eilen meni kuitenkin kaksi venettä ohi. Kolmas bongattiin lipumassa Korvensaaren retkeilysatamaan, kun laskettiin sen toisen auton omistajan kanssa verkkoja. 

  Verkot tietysti aamulla nostettiin. Ei näkynyt enää venettä Korvensaaressa. Maisema Kiukuanselän yli Paajalansalmelle oli sen kaltainen, että ei se venettä ainakaan kaivannut.

  Saalista tuli kummallekin kalastajalle sopivasti iltapalaksi; Hannulle pari ahventa, minulle kolme siikaa.

  Huonosti saaressa syödään. Tänään on listalla lounaaksi leivuunissa muhinut possupaisti juuresten ja sipulien ympäröimänä, keitetyt potut, puolukkahilloa, kanttarellipikkelsiä ja kotoa pakkasesta tuotua graavilohta. 

  Illalla nautitaan graavilohta ja paistettuja siikafileitä Marskin jälkiuunileivän päällä. Kelpaa sitä köllistyä kammariin yöunille noilla eväillä. 

  Nyt eletään hiljaista aikaa. Ei edes lintujen ääniä juuri kuulu. Saattaa sentään hanhiparvi honkottaen yli lentää, kotitikka koputtaa. Tyyntäkin on, eivät puut humise, haavanlehdet havise. On niin hiljaista, että meinaa housuunsa paskoa, kun lehmuksen lehti tipahtaa oksalta seuraavalle puun ali kulkiessa, saatikka jos käpy kopsahtaa katolle. 

  Epävakaista on keli. Tai on ja on; nytkin pitäisi ennusteen mukaan sataa, mutta ei ropise. Tarkoituksena on lähteä saarta edemmäs puolukkaan, mutta aamusta on metsä niin märkä, että ei tee mieli. Sade-ennuste hillitsee, ainakin tänään, lähtöhaluja. Jos puotaiselta joku päivä näyttää, niin lähdetään. Hirvikärpästen uhallakin. 

  Saaren rauhasta nautitaan muutama päivä, perjantaina taas maalikyliin. Sahausliikettä tulee olemaan jatkossakin; viikon välein, osapuilleen, suunnataan Hollolaan siihen asti, kunnes lokakuun lopulla viimeistä kertaa tällä kaudella Saarela jätetään talvehtimaan. Kokemuksesta tiedän, että yli uuden vuoden aika kuluu Hollolassa mukavasti kesäkaudella kertynyttä lukemisvajetta täyttäessä, mutta tammikuussa, viimeistään helmikuussa, alkaa mieli palaa Anttolaan. 

  Loppuun laitan vielä pari kuvaa, jotka on napattu seitsemän maissa. 

MUUTTOLIIKKEITÄ

  Muutto on alkanut. Linnut kokoontuvat, suuntaavat etelään, venäläiset nuoret miehet suuntaavat, yksin, tai pienissä ryhmissä, länteen, me suunnattiin kaksin lounaaseen. Kuvaa venäläisistä nuorista miehistä minulla ei ole, sillä uutista napattua en viitsi käyttää, eikä minulla ole kuvaa meistä kaksin usmuuttamassa kohti Hollolaa, mutta ensimmäisen hanhiparven ikuistin eilen illansuussa.

  Lintujen muuttoliikettä ei estä edes Putin, venäläisten nuorten miesten muuton estää ainakin Suomi, koska se aikoo keksiä keinon pistää itärajan säppiin, meidän muuttoa väliaikaisesti Hollolaan ei estä Putin eikä Suomi, sillä se on jo tehty. 

  Ihmeellisesti sota tuo kansassa, hallitusta myöten, esiin pelottavia piirteitä. Se saa ihmisen ajattelemaan, että jonkin maan kansalaiset ovat kategorisesti pahoja, kansalaisuus riittää tekemään heistä hylkiöitä. Samaa potaskaa kuin Putin lähipiireineen syöttää ukrainalaisista. 

  Varmasti on ihan oikein rajoittaa venäläisten turistien tuloa, estää se vaikka kokonaan, mutta miten  toisinajattelijoiden tai liikekannallepanon seurauksia pelkäävien kanssa menetellään? "No olkoot siellä!" "15 vuotta linnaa mielenosoittajille, ties mitä sotaanlähdöstä kieltäytyville, se niille ihan oikein!" Tuollaista henkeä tuntuu olevan ilmassa. Ainakin minulla rajan totaaliset sulkemiset, jopa aitaamiset, nostavat niskakarvat pystyyn. Maailma on mieletön. 

  Sainpa purettua hieman itseäni. Vähän helpotti. 

  Tänään siis tultiin Hollolaan. Päivällä käytiin Elinaa katsomassa. Entinen on kunto. Muutaman minuutin jaksoi naureskella, sitten taas uni voitti. 

  Kirjastossa käytiin myös. Kun Hilppa ryhtyi keittämään puolukkapuuroa, minä suuntasin vielä Motonetiin. Hankin tarpeet perämoottorin syyshuoltoon ja bonuksena neopreenisaappaat. Saappaista on tullut jokavuotinen ongelma; ne, tai ainakin toinen, vuotaa aina. Siis vaikka ostan uudet, niin seuraavan kesänä ei synny reikää veteen. Sehän johtuu siitä, että kumi ei tykkää pitkästä talvesta kylmässä pirtissä. Jotenkin haurastuvat, ja vuotokohtia tulee, vaikka ei niitä mihinkään terävään tökkääkään. Nyt aioin toimia siten, että uudet saappaat tekevät kevät- ja syysmuuton kanssamme. Jospa tulevina kesinä minulla sitten olisi pitävät saappaat ilman että joka vuosi uudet ostan. 

  Saappaista vielä sellainen empiirinen havainto, että eräät Lidlistä kauan sitten ostetut saappaat palvelivat enemmän kuin viisi vuotta aivan ehjinä, vaikka olivat talvet saaressa. Sitten toiseen tuli iso rempeämä, kun jalan potkaisin naulaiseen lankkuun. Olen sen jälkeen kyttäillyt, josko Lidliin tulisi samalaisia erä, mutta ei ole näkynyt. Ei aina ole niin, että halpa on huono!

  Huomenna tulee perhe Tiilikainen. Sunnuntaina tietysti takaisin Espooseen palaavat. Mukava nähdä. Liisa on siinä iässä, että pienessä ajassa tulee kehitystä. 

  Me ajellaan muutamaksi päiväksi saareen sunnuntaina, maanantaina viimeistään. Perjantaina 30.9. pitää tulla taas Hollolaan, minulla on fysioterapia ja lauantaina 1.10 on Iiriksen synttärit. Tää on melko risaista matkustelua. Onneksi ei kirpaise ihan niin paljon kuin kesällä, sillä bensaa saa jo alla kahden euron per litra. 

  Nyt on lopetettava, kauden ensimmäinen puolukkapuuro on vatkattu, vaniljakastiketölkki avattu. Lähden nautiskelemaan.

TYRNIÄ TALTEEN

  Sään haltija oli suosiollisella päällä, joten sörnäytettiin Piskolaan keräämään tyrnimarjoja. Erityisen terveellinen marja tyrnillä on, mutta paskamainen kerätä. Onneksi on niin terveellinen, että ei tarvitse kourakaupalla kerralla popsia, joten ei tarvitse ämpäritolkulla kerätä!

  Haneli oli kotosalla, Taina, Anni ja Katriina ovat vielä lomareissulla, palaavat ensi yönä. Hanelin kanssa tehtiin huoltosopimus. Minä olen huollattanut perämoottorin joka syksy Anttolassa. Nyt tuli asiaan muutos. Tänä vuonna vaihdamme Hanelin kanssa moottori- ja peräöljyt, sekä öljynsuodattimen. Mitäs hittoa joka vuosi maksamaan lähelle pariasataa huollosta, kun ajotunteja tulee kaudessa 30 tuntia +/-. Tänä kesänä jää reilusti alle kolmenkymmenen. Haneli, joka on enemmän konemiehiä kuin minä (siihen ei kovin kummoisia kykyjä tarvita), hallitsee homman. Samalla, kun vien veneen talviteloilleen, on kakkupala valuttaa öljyt lämpimästä moottorista, laittaa uudet tilalle. Suodatin samalla uusiksi, peräöljy lopuksi. Kustannuksiakin voidaan tasata hankkimallla oljyjä isommissa erissä, sillä Hanelilla on itsellään kaksi Yamahaa. 

  Kyllä varmaan vielä "oikeassa" huollossakin konetta käytän. Pitää huoltokirjasta katsoa kriittisiä käyttötuntimääriä, sellaisia, missä huoltoon kuuluu muutakin kuin nuo öljynvaihdot. 

  Hilppa puskissa:

  Peppe tuli puskista.

  Keräsin noita marjoja minäkin, vaikka osa ajasta kului uuden huoltosopimuksen ehtojen laatimiseen.  Kuva ei tosin sitä todista. Luottakaa sanaani.

  Tainan ja Hanelin luona on aina antoisaa käydä. Nuo huoltosopimuksen ehdot ovat omakustannushintaiset, eli hankin tarvikkeet. Tyrnimarjoja saatiin kerätä, siitä meidät palkittiin kunnon annoksella jänispataa. Haneli oli posauttanut rusakon, tehnyt siitä padan eilen puu-uunissa. Hän sanoi sitä olevan niin paljon, että on nesteessä, jos ei me oteta. Taina toki tulee huomenna, mutta tytöt jäävät omille sijoilleen. Suostuimme, kuinkas muuten. Haneli kiikutti litran rasian pataa veneeseen. Taas me säästymme pakastimen kaivelulta. 

  Eilen laskettiin naapurin kanssa verkot. Kaksi kumpikin. Sään haltija, joka oli tänään hyvällä päällä, oli illansuussa kuin persiiseen ammuttu karhu. Kun sopivasti ehdittiin aloittamaan verkonlasku, nousi navakan pohjoistuulen tuomana melkoinen kuuro. Sen aikaa pudotti vettä ravakasti, kun meillä verkkotouhussa aikaa kului. Kun parkkeerasin kotilaituriin, loppui sade kuin seinään. Vähän kasteli, kun ei oltu varauduttu. Ei se tosin haittaa; vaatteet uunin kylkeen kuivamaan. 

  Liekö tuon sateenkin tuoneen pohjoistuulen ansiota sekin, että aamulla kun verkot nostettiin, oli tuloksena puhdas nolla. Tai yksi lahnanlappu oli sotkemassa tilastoa, mutta sitä ei lasketa. Aika yllättävää oli. Loppukesästä, alkusyksystä, on joka kerta, kun verkot vetehen ollaan laitettu, ainakin syömäkalat nousseet. Ei aina onnista. Täytyy tyytyä jänispataan. 

  Huomenna mennään hieman puolukoita keräämään. Edellyttäen, että niitä löytyy. 

  Perjantaina sitten Hollolaan, sunnuntaina takaisin saareen. Verkot taas veteen, ja kyllä muutakin touhua on.