Eilen käytiin tuohon lähelle avatussa Puuilossa. Avajaiset olivat torstaina, mutta ei silloin ruuhkaan viitsitty mennä. Ei, vaikka ehdotin Hilpalle, että mennään. Grillimakkaraa ja 200:lle ensimmäiselle 10 euron lahjakortti. Lisäsin, mennään molemmat jonoon, lasketaan muutama ihminen väliin, niin saadaan kymppi kumpikin. No, ei menty. Eilen mentiin. Mutta ei jonoon. Kansaa oli kuitenkin jo kahdeksan jälkeen niin paljon, että ei meinannut auto mahtua melko suurelle parkkialueelle.
Olimme tehneet avajaistarjouksista listan. Aika pitkän. Maksettavaa kertyi melkein satanen. Kun kuitista tarkastin, niin alennusta olimme saaneet yli kuusikymppiä. Johtuen siitä, että parista kalliimmasta ostoksesta tuli jo rabattia yht. 40 €. Ihan jees, varsinkin kun listalla ei ollut mitään turhaa.
Alennettuihin ostoksiin lukeutui myös wc-paperi. Asiasta juohtui mieleeni vessapaperi lapsuudessani. Meillä Piskolassa oli ulkohuussi. Vuonna 1956 talossa oli iso remontti, ja silloin saatiin sisä/vesivessa. Vesikeskuslämmitys myös, mutta se ei kuulu tähän kontekstiin. Ulkohuussi jäi vielä vuosikausiksi navetan päätyyn. Siinä oli kaksi puolta, naisten ja miesten. Kummassakin oli muistaakseni neljä + yksi reikää. Se yksi oli pienempi lapsille. Itse tilaan noustiin monta rappusta. Pudotuskorkeus oli n. kaksi metriä. Eli ei ollut vaaraa, että huussin olisi usein täyttynyt. Syksyisin tyhjennys hoidettiin, hevosen vetämään sontalaariin jätökset lapioitiin. Pelloille ne sitten levitettiin, kuten lehmän-, sian-, ja hevosenlanta.
Vessa- oikeammin huussipaperi oli 1950-luvulla sellaista silkkipaperin tapaista, yksittäisiä arkkeja rautalankalenksulla varustettuna. Kuvan tyyppistä tavaraa.
Huussissa säilytettiin miesten puolella terva-astiaa. Tervaa tarvittiin moniin kohteisiin, suksenpohjista ja veneistä alkaen. Kun vessapaperista alkunsa saaneet ajatukset olivat päässeet tähän asti, muistin vielä yhden tarinaan liittyvän tapauksen. Olen sen tainnut joskus blogeissani jo kertoa, jossain noista yli 1800:sta. Mutta menkööt uudestaan, jos näin. Minä olin varmaan kahden tai kolmen ikäinen. Eli iässä, josta aikaisimmat muistot jäävät elämään. Minulla lienee ollut tapana lutkuttaa sormiani. Kummitätini Maija ei jostain syystä sulattanut tapaani. Niinpä hän kerran, minut itse teossa yllätettyään, nappasi niskasta kiinni, sanoi, että kumma, kun tuo ei lopu, nyt lähdetään tervaamaan sormet! No, ei kuitenkaan menty. Täti ajatteli varmaan, että uhkauskin riittää. Sitä en muista, paransinko tapani. Luultavasti en. Uhkauksilla on harvoin saatu asioita muuttumaan. Sen vielä totean, että ei Maija-täti ilkeä ihminen ollut. Tuo on ainoa asia ja kerta, kun muistan hänen minua kovistelleen.
Tästä päästään otsikon jälkiosaan. Tuo huussihöpinä oli kai nostalgiaa. Vaikka en koe kovin nostalginen olevani. Toki menneitä on joskus mukava muistella. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että ennen oli kaikki paremmin. "Tempora mutantur, nos et mutamur in illis". Vanhat ajat eivät tule takaisin, vaikka niistä unelmoimme. Jokainen saa toki menneisyyttä kaivata mielensä mukaan, mutta se ei luultavasti ainakaan auta omaksumaan tämän päivän vaatimuksia.
Nostalgiasta nykypäivään. Aamulla nappasin kuvan. Siinä näkyy koko kuva Persujen euron bensa-lupauksista, ja saaman voi yhdistää koko hallituksen tavoitteiden toteutumiseen. Näkyy siinä myös auringon hillitty rusoitus kauniina aamuna.
Tuon kuvan ottamisen jälkeen jatkoin aamulenkkiä. Ajatukset seilasivat. Mieleen tuli, kai Salpausselän kisojen vuoksi, sellaistakin, että olen aika riippumaton. Olen päässyt riippuvuudesta tupakkaan, jonkinasteisesta riippuvuudesta alkoholiin, ja riippuvuudesta penkkiurheiluun. Tupakointi loppui syksyllä 2008, viinan- tai kaljanjuonti on jo vuosia rajoittunut kertaan tai pariin vuodessa, silloinkin kohtuus on pysynyt. Penkkiurheilu ei ole myöskään vuosiin kahlinnut tekemistäni. Joskus oli urheilutapahtumien televisiointien aikataululla lähes yksioikeus määrätä päivärytmini. Ei enää. En siis ole tupakan, alkoholin, enkä urheilun orja. Mitä sitten olen? Cogito, ergo sum, hahmotteli René Descartes 400 vuotta sitten. Niin kai se on. Ajattelen, siis olen. Ajatusten ei tarvitse olla lennokkaita, synkkiä, mustia, sinisiä, viisaita, ei edes järkeviä. Kunhan ajattelee.
Sitäkin ajattelen, kun joku joskus jossain kirjassa sanoi: Usein periaate on vain oman hataran moraalin pönkittämistä. Pitääkin siis tarkastella periaatteitaan tuon lausuman pohjalta. Saattaa olla avartava teko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti