SNADI NARRATIIVI

  Kummallista. Tai sitten ei. Aina, kun saareen saapuu myöhemmällä syksyllä, tai kevättalvella, päälle hyökkää melkeinpä huutava hiljaisuus. Sen aistii aina, riippumatta siitä, onko ollut ihmisten ja infrastruktuurin aiheuttamassa kohinassa päivän, viikon, kuukauden tai useampia. Se on rauhoittavaa. Eilen aloin ihan tarkoituksella höristelemään korviani. Vajaan tunnin kässelehdin ulkona, ja ainoat äänet olivat tikan hetken kestänyt rummutus, ja, tarkkaan kuunneltuna, tiaisten touhukaan puuhailun aiheuttama suhina aitan takana koivuissa. Kai ne kokoavat talvivarastojaan?
  Keväisin täyttää ilman lintujen laulu. Kesäisin myös, minkä nyt pääsee tunkeutumaan varsinkin heinäkuussa ja viikonloppuisin edestakaisin ajelevien veneiden ja vesiskoottereiden pörinän läpi. Loppukesästä, alkusyksystä, kuuluu kuikkien kuikkailuja, joutsenten trumpetteja, yli lentävien muuttolintuparvien kaakatusta. Hienoja elämyksiä, totta kai. Mutta hiljaisuus huutaa minulle kaikkein kovimmin.
  Sydäntalvella ei näissä maisemissa ole juuri tullut aikaa vietettyä vuosikymmeniin. Hiljaisuus on vallalla silloinkin. Tulipalopakkasen kuurottama tienoo suorastaan uhkuu hiljaisuutta. Sitä harvemmin rikkoo edes muuten melkein koska tahansa kuultava korpin ronkunta. Jospa tulisi vielä jäät ja talvi joulukuussa. Saisi yhden joulun täällä viettää, hiljaa hiljaisuudessa. Tai no, ei ihan koko joulua. Pitäähän Iiriksen, Tiilikaisten, kanssa aattona olla. Mistäs se pukki muuten pierastais? Peppe-pappa-pukin tilalle?

  Sunnutaina tultiin, oli hieno keli. Niin oli eilenkin, minkä alkoi illansuussa tihuuttelemaan. Aamusta oli melko tyyntäkin. Päivemmällä äityi hieman tuulemaan. Se tietysti pilasi äsken hehkuttamani hiljaisuuden. Vaikka ei koivujen kohinassa, haapojen havinassa, mäntyjen suhinassa, aaltojen loiskeessa, mitään valittamista ole.

  Lähdin eilen, ihan asiaa tehden, katselemaan vesiltä käsin ruskan laatua ja astetta. Keltavoittoinen oli maisema kotirannalla...

...hieman punertavaakin jossain...

...jossain vielä punertavampaa.

  Ei näkynyt enää vesilintujakaan. Eikä norppia. Eikä ihmisiä. Muutama vekkojata lippukohoineen sentään näkyi mustuttamassa, että muitakin on olemassa. Ja kaunista oli. Ei tähän kyllästy koskaan. Jos kyllästyy, eivät asiat ole enää hyväällä tolalla.

  Nyt, kun tätä kirjoitan, käy mielessä, että jos ihmiset eivät ole aiemmin asiaa tiedostaneet, niin toivottavasti eilen julkaistu ilmastoraportti saa heidät havahtumaan. Jotta tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus elää ja kulkea luonnossa, kasvattaa taas uusia sukulpolvia elämään ja kulkemaan luonnossa. Paljon pahaa on ihmiskunta teynyt, mutta kaikki toivo ei ole vielä mennyt. Mutta kinthaalla ollaan.

  Väriloistoa on pihallakin...

...mutta en ryhdy vielä haravoimaan. Kahlataan lehdissä, ettei tarvitse moneen kertaan tehdä. Niin kuin ollaan, pöljyyksissään, tehty useina syksyinä.

  Tänään on tulossa sateen sävyttämä päivä. Verkkoja on aikomus luitenkin laskea. Eivät kalat sateesta perusta. Emmekä me naapurin kanssa. Sadevaatteet niskaan, pyydöt järveen. Muikkuja yritetään, siikoja kokeillaan. Jos tulee, muikkuja, on tarkoitus laittaa patakukko leivinuuniin. Kunnon possunkylkeä on varattu mukaan, ihan sitä silmällä pitäen.

  Loppuviikoksi on povattu poikkeuksellisen lämmintä, viittätoista hipoo täälläkin. Eikä satele. Suppilovahverosafari täytyy tehdä. Muitakin sieniä on vielä vähin kerättäväksi. Ja jos ei muuta puuhaa ilmene, kuunnellaan hiljaisuutta, katsellaan päivällä lehtien varisemista, yöllä tähtiä. Ja ollaan vaan. 

  Lopetan tämän kuvapainotteiseksi muodostuneen blogin narratiiviin:

  "Tulimme hyvän sään aikaan, nautimme. Oli hiljaista, nautimme. Tuli sanaharkkaa. Olimme hiljaa, emme nauttineet.

  Ja kuvaan:

NELJÄN IKÄINEN

  Eilen oli Iiriksen juhlapäivä. Virallisesti jo viime maanantaina, mutta lahjoineen, kakkuineen vieraineen, vasta eilen. Koossa oli viitisentoista sukulaista. Huuto-, eli lastensynttärit ovat vasta myöhemmin.
  Kemut alkoivat kahdelta. Me ajoimme Tiilikaisille Kontulan kautta; poikettiin hakemassa Annan tilaama kakku. Muhkea kakku se oli. Iiris sitä ihailee puhallettuaan onnistuneesti kynttilät.

    Maistui kakku mainiolta myös. Iiriksellekin. Vaikka masu taisi olla jo pullollaan muita herkkuja.

  Lahjoja tuli taas, tietysti, vaikka millä mitalla. No, ne kuuluvat lapsuusaikaan. Kiva niitä oli availla.

  Mukavat juhlat vietettiin. Emma, Olga, Shade ja Luna olivat tulleet jo perjantaina auttamaan järjestelyissä. Mikäs on sukuloidessa, kun nyt on tilaa paremmin, kuin entisessä asunnossa. Siinä ystävälliset avustajat ansaitulla kahvitauolla.

  Varttuneempi vierasväki sai nauttia kahvinsa pöydän ääressä.

   Shade ja luna kasvavat, niin kuin lasten ja nuorten tapoihin kuuluu, kohisten. Vuosi aikaa, kun edellisen kerran heidät tapasin. Nykynuoria ovat, puhelin kuuluu asiaan. 

  Iltapäivä kului rattoisasti. Aikanaan sitten maha pullollaan, kassissa muhkea pala kakkua, lähdettiin ajelemaan kotiin. Anna oli tosiaan ylimitoittanut kakun tilauksen, tai tilaaja oli ymmärtänyt väärin. Anna sanoi pyytäneensä n. 15 hengen luomuksen. No, meitä oli sen verran, mutta tuskin neljännestä kakusta saatiin tuhottua. Voi tietysti olla, että tekijällä on eri käsitys, ehkä jopa empiirinen, ihmisen kyvystä appaa kaikin puolin herkullista tuotetta sisuksiinsa.

  Sinne jäivät Anna ja Iiris...

..sinne jäi Joni virittelemään karttapalloa...

..sinne jäivät Olga ja Emma, sekä...

...Shade ja Luna, huomiseen saakka.

    Sellaiset juhlat vietettiin. Nyt, aikaisin aamulla, tuntuu yhä, että makeannälkä on hetkeksi tyydytetty. Vielä iltakahvin kanssa kun piti kakkua syödä. 

  Edes lenkille en uskaltnut lähteä. Toissa aamuna kävi näet siten, että kun lähdin tomerasti matkaan, astuin ensimmäisessä mutkassa asfaltin ja soran reunukselle seurauksella, että löysin itseni rähmällään tantereessa. Kuulokkeet olivat lentäneet huut helevettiin. Könysin pystyyn, tarkastelin vaurioita. Vasen nilkka oli kipeä, oikeaan polveen ja oikeaan kyynärpäähän sattui. Puhelimen valon avulla löysi kuulokkeet, nilkutin tuon satametrisen kotiin. Onneksi selvisen vähällä; ei mennyt nivelsiteitä, luista puhumattakaan. Nilkka hieman turposi, polveen laastaria. Nyt on enää hieman arka, nilkka. Mutta ei järkeä sitä lähteä vielä rasittamaan.

  Koska aamuisin palaa vain joka toinen, tai kolmas, katuvalo oli vahinkopaikassa pimeää. Ei se ole mikään puolustus, joskin syy, tapahtumaan. Olisi pitänyt laittaa otsalamppu päähän, kyllä minä tiesin hetkittäisen pimeyden. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa, sanotaan. Eikä turhaan.

  Koska en mennyt lenkille, kirjoitan. Ja heti aamusta lähdetään Anttolaan. Mikäli ennusteet pitävät kutinsa, kuten toivoa sopii, meitä odottaa manio syyskeli. Saaressa ollaan 16.10. asti. Sitten Hollolaan, vietetään täällä kuun loppupuolelle saakka. Mutta nyt hakemaan lehti laatikosta, aamukahvia valmistelemaan. 

KAIKKI KIISTÄÄ

  Viime aikojen uutiset ovat olleet kiistokeskeisiä: Brett Kavanaugh kiistää ahdistelusyytteet. Entiset, nykyiset ja hyllytetyt poliisijohtajat kiistävät virkarikossyytteet. Donald Trump kiistää verokeinotteluepäilyt. Ei tuossa mitään uutta ole. Harvoin syytetty myöntää mihinkään syyllistyneensä, tuskin koskaan epäilty rientää nöyränä tunnustamaan tekonsa. Ja kaikki meistä tietävät, että vankilat pullistelevat syyttömästi tuomituista.
  Trumpille tämä on tuttua. Hän on kiistänyt jo niin monet epäilyt, että jos joku keksisi uutisoida, että Trump on olemassa, rientäisi mr. President twiittamaan, että ei pidä paikkaansa, perusteeton epäily. Twiitattava olisikin, sillä luultavasti ei edes hänen lakimiehensä kiistäisi sellaista asiaa pressan puolesta. Tai voisi kiistääkin, jos niin käsketään.
  Kiistämättä en halua ottaa kantaa siihen, ovatko yllämainitut syytteet tai epäilyt aiheellisia. Kunhan vaan kiistämistä yleensä pohdiskelin. Tämä tarkennus siksi, ettei tulisi turhaa kiistaa. Kiistely asioista, mistä ei tarvitse kiistellä, on tosiaankin turhaa. Ei kai kukaan aseta sitä kiistanalaiseksi?

  Viikko etenee omalla tahdillaan. Alkaa hiljalleen tottua ihmisten ilmoilla asumiseen. On tällä puolensa; lämpöä ilman uuneja, vessakäyntejä ilman toppista tai berberiä, kalaa tiskiltä fileinä ja tuoretta pullaa viiden minsan päässä, kirjastoon pari kilsaa, lehti aamuisin laatikossa. Toisaalta, kun on taas saaressa, on sillä puolensa; saa lämmittää uuneja, voi katsella kevennysreisulla järvelle aukinaisesta ovesta, syödä voirinkeleitä ja heitellä verkkoja, saa avata mukanaan tuomia kirjoja, eikä tarvitse tuhria käsiään painomusteeseen. Asiat ovat sellaisia, miksi ne kulloiseltakin kantilta tarkasteltuina muodostuvat. Siksi yhtä totuutta on vaikeaa löytää.

  No, molempia totuuksia julistetaan loppusyksy tasapuolisesta. Varmaan n. viikon rupeamia ollaan vuorotellen Hollolassa ja Anttolassa. Päivä, tai pari, miksei kolmekin, suuntaan tai toiseen. Mikäli asiat vaativat. Mikäs meitä kahlitsee olemasta kummassa vaan, tai vaikka jossain muualla, kuinka kauan vaan. No, loppuu saaressa käynti aikanaan. Varmaan marraskuu, vielä joulukuun alkupuolellakin, siellä käydään, jos kelit sallivat. Sitten tulee tauko. Helmikuun loppupuolella taas uutta kautta aloitellaan. Jos on jäitä. Kun ei näistä talvista nykyään tiedä.

  Täällä on tullut lenkkeiltyä, vähin pyöräiltyäkin. Se ongerlma saaressa on, että kun tähän aikaan vuodesta ei juuri ole järkevää fyysistä hommaa tehtäväksi, jää possupaistin sulatus vaillinaiseksi. Viime vuonna kävin pari kertaa Piekälän puolella sauvakävelemässä. Mutta tuntuu kynnys veneellä lenkille menoon olevan melko korkea. Jätetään iltasuklaat kauppaan, donitsipaketit myös, pysyy elopaino paremmin kohtuuden rajoissa.

  Nyt on tv:osta alkanut tulla katsottavia sarjoja: "Poika, joka katosi musiikkin", "Nousuvesi", "Nuori Morse", pian  "Aika on meidän" ja "Sorjonen", muitakin alkaa loppuvuoden aikana. Tuo "Sorjosen" ensimmäinen kausi tuli katsottua. Ei oiken aluksi kolahtanut, mutta lopulta alkoi maittaa. Toivottavasti jatkuu samoissa merkeissä. Niin, ja onhan "Särkynyt enkeli" myös meneillään, viimeistä jaksoa vailla. Mielestäni Sean Bean näyttelee mallikkaasti omien muistojensa riivaamana seurakuntalaisiaan auttamaan pyrkivää katolista pappia.

  Kirjapuolella olen lukenut/lukemassa muutamaa Arnaldur Indriðason'in jostain syystä lukemattomaksi jäänyttä kirjaa; "Varjojen kujat" luettu, "Muistin piinaamat" työn alla, "Saksalainen talo" odottamassa. Miehen uutuus "Petsamo" pitää varata, kun Hollolassa oleminen nyt alkaa lisääntyä. Näkyy Lastun sivuilla muistilistassani olevan myös Ian Rankin'ia, Fred Vargas'ia, Pierre Lemaire'a, Harlan Coben'ia. Pitää käyttää parin, kolmen kuukauden vakituisempi asuminen kotona hyväksi, varailla ja lukea lukemattomia kirjoja. Kesällä ei hirveästi tule varattua, ettei tarvitse vasiten lähteä hakemaan. Vaikka onhan niissä seitsemän päivää aikaa. Noutaa. Varauksissa. 

  Hilppa tälläsi aurinkolasit päähänsä, lähti lenkille. Minä sanoi laistavani. Kirjoitan tämän loppuun, lähden pyöräilemään. Ja käyn samalla hakemassa pullat. Joko Lidl'in, tai K-Supermarketin paikalla paistettujen valikoimasta. Täällä voi itseään hemmotella, kun tulee/pääsee liikuttua/liikkumaan.

  Joten lauantaina synttäreille, pyhänä Anttolaan, jonakin päivänä sieltä takaisin. Suoraan sanottuna, suurin piirtein, sellaista elämä on.

Loppuun kokolailla neljä vuotta sitten, eli 5.10.2014, otettu kuva Avokkaan pihavaahterasta.

VOLVOMIES

  Minusta tuli tänä aamuna volvomies. Vein näet oman pirssin korjattavaksi, ja mr (ms?) Hertz oli toimittanut sopimuksen mukaisesti pajan pihaan vakuutusyhtiön kustantaman sijaisauton. Ja se on Volvo V40. Diesel ja manuaali. Vähän outoa manuaalilla ajella, aluksi. Ja kun taas oppii, on oma auto kunnossa. Eli torstaiksi se on luvattu, perjantaita veikkailen.
  Pitää ajella varovasti, ettei tule kolhittua sijaisautoa. En nimittäin tiedä, miten vakuutusyhtiö suhtautuu sijaisauton sijaisautoon? Nihkeästi, epäilen. Uskalsin kuitenkin käydä Volvolla Trion parkkihallissa, paikassa, missä kolhin oman autoni. Eli se apina on karisteltu hartioilta. Eiköpä loppu laina-aikakin kulu nyt onnellisissa merkeissä.
 
  Vakuutuksesta vielä. Aika kauan, melkein viikon ilmoituksen tekemisestä, kesti, ennen kuin sain ohjeet Hyundain korjaukseen. Ja kun se viimein (lauantaina) tuli, olin jo (perjantaina) käynyt sopimassa korjauksesta. Ohjeessa tarjottiin tasan yhtä vaihtoehtoa työn tekijäksi. Jos sen olisin valinnut, olisin voinut suoraan lähettää Hertzille sijaisautotilauksen. Mutta kun en valinnut, hoidin asian puhelimitse. Toimi ihan hyvin niinkin.
  Aivan sama, kuka auton korjaa, koska vakuutus maksaa, niin ajattelee varmaankin moni. Niin minäkin. Paitsi, että aikataulun sovittaminen tälle viikolle ei varmasti olisi onnistunut vakuutusyhtiön tuputtaman tahon kanssa. Nyt kaikki menee tuubiin??? Niin uskon, koska auto korjattiin kesällä, Schenkerin jäljiltä, samassa paikassa, ja sama lokasuoja. Silloin homma kesti kaksi ja puoli päivää.
  Summa summarum; vakuutusyhtiöillä on omat kytköksensä tiettyihin korjaamoihin. Molemminpuolista etua ne varmaan hakevat, varmaan saavatkin. Vaikka tarkemmin ajateltuna kuinka suuri se on, nimittäin vakuutusyhtiölle, koska valtakunnalliset toimijat eivät varmasti ole halvimmasta päästä, eikä niiden työhön käyttämä aika ole nopeimpien joukossa. Ja vakuutus maksaa sijaisautosta vuokra-ajan mukaan. No, en minä noita kuvioita tunne, taustoja tiedä. Ei ole tarviskaan. Kunhan mietiskelin. Ja mukava oli lukea vakuutusyhtiön ohjeesta, että olen Loistokuski, joka on saavuttanut korkeimman mahdollisen liikennevahingon bonuksen, joten tämä vahinko ei alenna kaskovakuutuksen bonusta. Eli jos näette minut auton ratissa, oli se sitten Hollolassa, Lahdessa, Mikkelissä tai Anttolassa, voitte nykäistä lähintä hekilöä olkapäästä ja sanoa:
  "Hei katsoppas, tuossa menee loistokuski!" Ja jos haluatte vielä tuoda itseänne esille, voitte jatkaa,"minä muuten tunnen sen!" Tämä sallittakoon, vaikka ette juuri tuntisikaan. Olen näet tänään suopealla tuulella.

  Tämä viikko siis Hollolassa vietetään. Lauantaina Espooseen Iiriksen synttäreille. Yhtä rumppoomista se alkaa jo olla; pyhänä vasta Iiris sinne vietiin. Mutta totta kai pitaa juhliin mennä.

  Iiris on aika järkevä tyttö. Kun kysäisin häneltä, että onko lahjatoiveita, paukautti Iiris, että roskakori. Minä lupasin, "saamasi pitää". Vaan se ei meinannutkaan olla helppoa. Tai roskakorin löytyminen on helppoa, mutta lasten roskakorin löytyminen ei. Joistain nettikaupoista olisi voinut tilata, mutta aika ei riittänyt. Lopulta löytyi. Lahden Triosta Tiger-nimisestä "rihkamakaupasta", eli kaupasta, mistä saa vaikka mitä, pääasiassa sellaista, mitä ihminen ei tarvitse, Mutta Tiger näytti kyntensä, oikeutti olemassaolonsa, suoden Iirikselle lahjaroskiksen.
  Saa IIris meiltä muutakin, sähköhammasharjan, äitinsä antaman vinkin perusteella. Se, siis sähköhammasharja, ilmoittaa musiikilla, koska ylähämpaita on harjattu tarpeeksi, alahampaita on harjattu tarpeeksi, ja koska koko homma on hoidettu. Se on sitten tätä päivää. Niin on, vaikka luultavasti haudoissa kääntyillään melko tiuhaan tahtiin. Eivät näet välttämättä ymmärrä menneet sukupolvet hammashuollon tärkeyttä. Vasta aamulla uutisissa puhuttiin siitä, kuinka suuri osa suomalaisista saa huonoista hampaista johtuvia sydänoireita. Joten lopeta ukki-Aleksi tuo kiepuminen.

  Sunnuntaina, viimeistää maanantaina, lähdetään saareen. Kohta on taas se aika vuodesta, kun pitää hankkia peukalohankoihin rakot. Nimittäin haravointiaika. Eipä Avokkaassa muuta tähdellistä puuhaa olekkaan. Voi harrastella verkkokalastusta. Kokeilla vaikka siikaakin. Vaikka aikaista taitaa olla. Mutta mujetta varmaan syötäväksi nousee. Pitää ostaa possunkylkeä mukaan. Koska leivinuunia kuitenkin lämmitetään, passaa sinne tuupata patakukko muikuista muhimaan. Viepi kielen sanonko minne? Myös lapapaisti ostetaan. Se on pakollinen. Hyvää syys- ja talviruokaa. Niin hyvää, että maistuisi kesälläkin. Mutta varsinkin menneenä kesänä ei ollut kovin kiire uunia lämmittämään.

  Loppukuvaksi päivää vaille 4-vuotias Iiris sunnuntaina, eli linnanneito Launeen Perhepuistossa. Noin kuriositeettina mainittakoon, että eilen koitti se päivä, kun äiti_Elina ja Iiris saavuttivat yhteensä sadan vuoden rajan.

LIKKA LOMALLA

  Iiris on kolmen päivän syyslomalla. Hän oli perjantain Aija-mummolla Lahdessa, tuli illansuussa meille. Huomenna viedään Iiris sitten kotiinsa.
  Lomalaisella on ollut kissanpäivät; eilen Aijan kanssa syömässä sushia, sekä kahdet jäätelöt päivän mittaan, illalla vielä meillä jäätelöä. Tänään käytiin BusBurgerissa syömässä, jälkkäriksi jäätelöt. Sitten mentiin moikkaamaan Elinaa. Satuttiin sinne kahviaikaan. Meille tuotiin kahvit ja tuoretta pullaa äidin huoneeseen. Ja Iirkselle mehua. Minä ehdin jo käydä ostamassa meille Omarmunkit päivällä, joten sellaisetkin on vielä nautittava. Ja illalla jäätelöt, tietysti. Jos Anna tämän lukee, niin saattaa syömmistyä. Vaikka harvoinhan Iiris lomalla on. Meille, Hilpalle ja minulle, pitäisi jonkun syömmistyä. Hitonmoista mässäilyä Iiriksen varjolla.

Iiris katseli aamulla Pikku2:sta.

Sitten lähdettiin ulos. Pakkasyö takana, mutta ei tietysti lunta. Lapio piti kuitenkin välttämättä saada mukaan. No, onneksi löytyi neulasia ja lehtiä luotavaksi.

Leikkipuistossa joutui tyttö kioskihommiin.

  Äitiä tosiaan käytiin moikkaamassa. Oikein virkeänä oli, vähän vitsiäkin heitteli. Iiristä ihan meinasi naurattaa. Tämä sanoikin, kun meille palattiin, että sillä Oman luona oli hauskaa.

  Iiris ja Hilppa lähtivät vielä vähän ulos, minä jäin kirjoittelemaan. Eihän tuollaisten herkkujen päälle jaksa liikkua! 

  Alkaa kääntyä lopuilleen tämäkin viikko, tulipalojen viikko. Ensin paloi Koistisen mökki Anttolassa, sitten Mukkulan ostoskeskus Lahdessa. Ostoskeskus jo kolmatta kertaa, tietojeni mukaan Koistisen mökki ensimmäistä. Onneksi ei henkilövahinkoja sattunut kummassakaan. 

  Kun ap. oltiin Iiriksen kanssa ulkona, huomasin, että "lehenputoomisjuhlien" aika lähestyy.

  Vaan saa se lähestyä. Edelliset, luultavasti viimeiset, "lehenputoomisjuhlat" järjestettiin 1975. Viimeiset, jollei tässä suuresti topistaudu vielä yksiä koolle kutsumaan. Suuri osa niihin joskus osallistuneista on vielä hengissä ja joltisessakin kunnossa. Tai Heken (Algerialaista tai Egri Bikavér'ia) nauttimiskunto on saattanut joillakin madaltua. Toisaalta joillakin ehkä nousta. Joten melko ennalleen, keskimäärin, saattaisi kulutus asettua.

  Totta puhuen, järjestämättä jäävät, rääppiäiset. Ei vanha jaksa, ja tuskin sinne kummoista määrää osallistujia saisi koottua, vaikka kutsun kusottaisi. Eli jäänee "John Akii Buua"-laulu loilottelematta lokakuisessa kuutamoyössä muikunhaikutuspaikan ympärillä.

  Kohta palaavat Hilppa ja Iiris ulkoa. PItää ruveta valmistelemaan kahveja, Omarmunkit  esille laittaa. Ettei pääse turvotus laskemaan, ähky lientymään. Ja aamulla kahdeksan kilsan lenkki. Kyllä se siitä. 

Vielä loppuun Iiris eilen aatoksissaan.

MAATALOUSYRITTÄJÄ?

  Tänään tuli taas puhelu jostakin. Puhelu, missä joku kysyi, että vieläkö teillä on maatalousyritys? Mitäs siihen vastaamaan. Mieli teki, että "ei vielä". Mutta korrektisti vastasin, että ei ole, eikä ole ollut. Sitten utelin, että mistä johtuu, kun minulle tulee noita kyselyjä silloin tällöin. Tämä oli ehkä viides kerta. Vastapeluri kysyi, että onko teillä metsää. Siihen minä, että on toki, saattaa parin hehtaarin läntistä olla toista hehtaaria jonkinmoista metsämaata. Ei se, hänen mukaansa, ole kyllä edellytys maatalousyrittäjän arvoon ja ammattiin. Eli joku sekaannus jossakin. Jonkun virkahenkilön sormi lienee osunut väärälle näppäimelle. No, ei tuosta ole liiemmin haittaa ollut, kyselystä Toisaalta, olenhan minä melkoinen maatalousyrittjä. Yritän hakata metsästä polttopuita, yritän saada pottu- ja kasvimaan tuottamaan satoa. Ihan perheyritys tässä ollaan. Hilppa yrittää isolta osaltaan kasvattaa yrttejä, hernettä, papuja, pinaattia, kesäkurpitsaa, ensi vuonna tomaattia ja kurpitsaa myös. Ei meitä yrityksen puutteesta voi moittia. Joten taidan seuraavan kyselyn tullessa, jos sellaista ylipäätään koskaan tulee, vastata, että kyllä on, kova yritys.

  Niinpä, heitti ilmat kehnoiksi. Aamulla vielä melko kelvollinen keli, saatiin kunnialla muikkuverkot nostettua. Vähän matalaan osa sattui, mutta onneksi ei ollut pienten ahventen massaesiintymää. Niitä ei näet ole mukava muikkuverkosta ottaa pois. Sellaisia, mitkä eivät mahdu läpi tulemaan. Piikas pentele on aika piru pakittamalla poistettavaksi.
  Muikkuja tuli taas juuri sopivaksi; kerran paistaa, kerran savustaa. Mätiä alkaa olla jo aika paljon. Eli syksy etenee.

Saniaiset ovat kauttaaltaan "ruskettuneet"...

...vaahtera rannalla alkaa saada väriä...

...ja veneet ovat suojatuneet lehtisateelta.

   Ennen puoltapäivää alkoi sade. Kaiken aikaa on tuuleskellut, mutta, ennusteen mukaan, yltyy myräkkä iltaa kohti navakasi, jatkuu huomiseen iltapäivään saakka. Saattaapi virrat katkeilla.

  Aamulla, kun tulin verkonnostosta, hipsi Hilppa rantaan, kertoi Länsi-Savon nettisivuilta lukeneensa, että Mikkelin Anttolassa, Kamalasaarilla, on aamulla aikaisin palanut n. 50 neliön mökki maan tasalle. Hälytys oli tullut vähän ennen viittä aamulla, ja palokunta oli ollut paikalla reilussa 20 minuutissa. Lisäksi jutussa todettiin, että saareen oli n. kilometrin venematka. No, Kamalasaarethan ovat tuossa Avokkaansaaren pohjoispuolella. Minä päättelemään, että kahdesta mahdollisesta mökistä sen pitää olla toinen, eli ei siis se toinen. Vähän arvelutti tuo palokunnan nopea ehtiminen ja kilometrin venematka. Potinlahteen jos trailerilla tuo veneen, niin se kilometri pitää kutinsa, mutta ei missään nimessä onnistu parikymmenessä minuutissa. Sitä paitsi oli viiden aikaan hereillä, ja olisi luultavasti noteerannut epätavallisen vesiliikenteen.
  Uteliaisuus kuitenkin nakkeli, joten, kun mujeet olivat irrotettu, tallustin Hanniloille, kerroin tapauksesta. Hannu sanoi, että mennään katsomaan. Niin tehtiin. Eikä kummassakaan Kamalasaaressa olevista mökeistä ollut punainen kukko laulanut.
  Aloin palattuani tutkia asiaa, ja äkkäsin, että Paajalansaaren länsipuolella on myös Kamalasaaret. Nimenomaan Kamalasaaret. Ja että nämä lähellä olevat ovatkin Kamalansaaria. Helevetti, olen näillä seuduilla marhannut kohta 70 vuotta, enkä tuota tiennyt. Ja vielä pitäis ulkomaille lähteä, sivistymään! Kun ei synnyinseutujaankaan tunne!
  En tietysti voi takuuta antaa, että kyseessä oli tuo toinen Kamalasaari, mutta luultavasti. Välimatka kylille täsmää, ja tuskin noita "Kamalia" lähitienoilta enempää löytyy.
  Eipä silti, soitti aamulla kohta Pesosen Heikkikin, kyseli, että tiijätkö, kenen mökki Kamalasaaressa paloi? Oli jutun kuultuaan poikennut rannassa katsomassa, keiden autot olivat paikalla. Eli toki tuollainen tieto säväyttää, varsinkin, kun uskoo kohteen olevan tutun.

  Sellaisia sadepäivän aatoksia, tässä ja nyt. Laitanpa loppuun viime sunnuntaina otetun kuvan Elinasta. Fyysinen kunto hänellä on hyvä, keskustelu sujuu muistin edellyttämällä tasolla. Mutta tyytyväiseltä vaikuttaa, onneksi. Tulevan viikonloppuna mennään Iiriksen kanssa häntä katsomaan. Saa nähdä, millaiset reaktiot se äidissä herättää? Kuten kuvasta näkyy, on itse neulottu pipo mieleinen päähine. Vaikka ei huoneessa kylmä ole. Mutta Elina on viime vuosina ollut viluinen. Kun ei liiemmin ole lihaa luiden päällä lämmittämässä.

KETUTUSTA KARKOITTAMASSA

  Päätettiin, ja päästiin, palaamaan Anttolaan jo eilen, sunnuntaina. Koska suunnitelmat muuttuivat sellaisiksi, että Iiris tulee meille ensi viikonlopuksi, niin ehditään muutama päivä täällä viettää. Sitten ollaankin reilu viikko maalikylissä, saareen suunnataan luultavasti su. 7. 10., tai ma. 8. 10.
  Viikko ollaan kotona, jotta saadaan auto korjautettua. Ja lauantaina on Iiriksen synttärit Espoossa.
 
  Eilen oli sadekuuroja, matkalla muutamia, yksi pieni venettä lastatessa, jokunen perille päästyä. Väliin paisteli arska. Kelvon syyssäitä.

  Tänään oli siinä viiden asteen aurinkoinen aamu. Minä lämmitin sunnuntaina kevyesti esikuumennetun leivinuunin kunnolla. Joten syötiin syksyn ensimmäinen possunpaisti. Kasleria tällä kertaa, parin kilon köntsä. Mukana obligatoriset porkkanat, lantut ja sipulit. Kyllä maistui.
  Muutaman tunnin riehuin päivällä maatöissä. Sain uuden pottumaan käännettyä, samoin vanhan, kun kaivoin ensin viimeisen riviä siikliä ylös.

Nyt on uuden tilkun haltijaa lepytelty, maata hellitty kalkkikerroksella...

...vanhalle annettu kalkkikäsittely ihan muuten vaan.

  Kyllä auton kolhimisen aiheuttama vi***tus lieveni maata möyriessä. Vaikka kiviä ja juuria piisasi. Ja väliin tulivat mieleen entisen lattiamihen sanat, kun hän hiki päässä betonia levitteli: "Ennen tehtiin kaikki käsin, mutta onneksi nyt on lapiot!"

  Ei se auton vaurio oikeasti niin kovin suuri ole, paljastui, kun sitä uskalsin kunnolla eilen tutkia. Mutta pannaan remonttiin. Sen takia kai tässä vakuutuksia maksetaan?

    Naapuritkin tulivat tänään mökilleen. Soiteltiin, sovittiin, että huomenna lasketaan verkkoja. Ettei tarvitse pelkkää possupaistia ahmia. Kaikkea sopivassa suhteessa. Senhän tiesi muinoinen Pojanmaan nousujokien seudun renkikin töistä sopiessaan: "Kyllä minä pestin otan, mutta en minä joka päivä lohta syö!"
  No, ei meillä tietysti tarvitse joka päivä possunpaistia appaa. Eikä muikkuja mutustaa. Eikä sienisalaattia. Vaikka tänään olikin. Sienisalaattia. Possunpaistin ja omien siiklien kanssa. Noh, taisi mennä taas lepikkoon, koko kirjoittelu, hävitä fokus. Kokonaisvaltaisesti. Kontekstiin kuulumattomia haastelen. Eli kirjoitan. Koetan keskittyä, jatkaa siitä, mihin mahdollisesti jäin. 

  Mihinkäs minä jäin. En oikeastaan mihinkään. Joten jatkan muuten vain. Saunassa ollaan käyty, salaattipitoinen iltapala nautittu. On hieno ilma, taas. Aurinko laskee uuden pottumaan haltija taakse.

  Kohtapuoleen alkaa Emmerdale. Ei sekään enää jaksa ylettömästi innostaa. HBO:lta on katseltu Castle Rock'ia, Sharp Objects'ia ja Kidding'ia. Meinaavat välillä mennä yli hilseen, molemmat ensin mainitut. Saahan hilse vähän pöllytä. Pitää mielenkiinnnon yllä. Mutta tarkkana pitää olla, jottei ylitä liian korkealta. Asioiden kulku, kaikkine takautumineen. 

  Kidding on hieman kevyempää toljotettavaa. Näkyy kolmas jakso tulleen katsottavaksi. Pitääpä tiirata. Kun ei paljon muutakaan toosa tarjoa.

  Lukupuolella on menossa Stefan Spjut'in "Staalo". Puolentoistasataa sivua seitsemästäsadasta on takana. Hilsettä hipoo kirjakin. Mutta ei niin korkealentoisesti, etteikö lukemista kannattaisi jatkaa. 

  Jaaha, kuuden uutiset lähestyy. Vaikka samat jorinat sieltä tulee, kuin viideltä. Mutta kun tapana on, niin katson. 

  Eiköhän ilta jatku siitä Emmerdalella, espressolla, Kidding'lla, ehkä Castle Rock'lla. Sitten Staalolla. Ja huomenna uudet askareet, askareet suunnittelemattomat. Mutta jotakin luulen keksiväni. Puuhaa. Ennen verkonlaskua