2,5 %:n VARA KÄYTTÖÖN

  Edellisessä blogissani kerroin, että Anttolaan lähdetään tiistaina, 23. kuluvaa kuuta. 97,5 %:n varmuudella, lisäsin, sillä varaa lipsua pitää aina olla. No, nyt se vara oli tarpeen. Elinan kunto heilahtelee siihen malliin, että katsoin parhaaksi tilata hänelle ajan lääkärille. Kun lopulta pääsin läpi Terveysneuvoon, selitin asian, löytyi aika. Se on perjantaina, 26.1. Eli eihän ole mitään järkeä mennä tiistaina mökkiä lämmittämään, tulla perjantaiaamuna takaisin. Niin kova kuin palo saareen onkin, täytyy asiat priorisoida.
  Nyt näyttää siltä, että vuoden ensimmäinen mökkireissu toteutuu 6. helmikuuta. Muutamat jutut estävät tätä aikaisemman lähdön:
 - olemme ostaneet liput TUOMARI NURMION Helvetin ja taivaan väli-konserttiin Sibeliustalolle 31. 1.
 -Hilpalla on hammastarkastus 2. helmikuuta
 -minulla hammaskiven poisto 5. helmikuuta

  Eli 6. helmikuuta lähdetään. Edellyttäen, että äidin lääkärintarkastus ja oletettavasti sitä seuraavat labrakokeet ja niiden tulokset aiheuta matkaa siirtäviä toimenpiteitä. Varovaisena henkilönä arvioin 6.2. tapahtuvan lähdön todennäköisyydeksi 85 %.

  Silmäilin juuri Anttolan 10 päivän sääennustetta. Sunnuntaista alkaen povataan muutamaksi päiväksi liki 20 asteen yöpakkasia. Hyvää tekee jäille. Kyllä ne vahvovat, vaikka ovat nyt lunta päälleen saaneet, ja lisääkin on lupeissa.

  Vihoitellut selkä on tervehtynyt. Eilen käveltiin Kunnantalolle äänestämään, ihan pystyssä ja kivutta dallasin. Tänä aamuna kävin kevyen pakkaslumityön päälle sauvakävelemässä, eikä tuntunut missään. Eli ei selässä. Muuten tuntui mukavalta. Tänään ei taideta kuitenkaan laduille lähteä; lunta satelee vielä vähin, tuuleskeleekin. Mennään huomenna, kun ovat saaneet ajettua ladut luistaviksi.

  Hammaspaikan kävin korjauttamassa jo tiistina. Soitin piruuttani neljän maissa Akuuttiin. Siellä sanottiin, että tule saman tien hammaspäivystykseen. Minähän menin. Tunnin jonotus, parahultaiseti Seura-lehden koko aukeaman ristikon verran. Nyt on hampi kunnossa, mieli hyvänä.

  Tarkkaavaisimmat ovat varmasti huomanneet, että pari päivää sitten aikatauluttamassani listassa on lähes kaikki mennyt persielleen. Hommat toki tehty, tai tehdään, mutta ei sinä ajankohtana, kuin olin ajatellut. Tuttua touhua, tuo aikataulun pettäminen, tuttua jo työuralta. Mikään kun ei tässä maailmassa tahdo sujua suunnitellusti. Ja jos sujuu, edes silloin tällöin, herää epäilys, että isompi katastrofi on jo oven takana. Se ero työelämään on, että nyt ei ole niinkään väliä, jos häränpyllyä nakkelevat suunnitelmat; ei ole tulossa sanktiota, myöhästymissakkoja, asiakaskatoja, ei edes mielenrauhan järkkymisiä. Eikä yöunien menetyksiä. Jos unet ovat vähissä, syy on muussa, kuin pettäneessä aikataulussa.
  Muistan toki rakennusprojektin luovutuksen joskus aiheuttaneen melko vähäunisisa kausia. Kumma ilmiö, muuten. Olipa työmaa-aikatulu kireä, tai sopiva, tai jopa väljä (mitä en kyllä muista koskaan tapahtuneen), niin aina tuli lopussa kiire. Oppi-isäni ja mentorini rakennusmestarin kurjaa virkaa aloitellessani, Niilo M., R.I.P., sanoi viisaasti, että jokaiseen tehtävään pyrkii kulumaan siihen varattu aika.  Niilo ihmetteli myös sitä, jos ja kun, joku työmaa pyrki myöhästymään suuresti, niin johtoporras tyytyi sättimään mestaria, työntekijöitä ja alaurakoitsijoita, sekä tivaamaan syitä tapahtuneeseen. Niilo sanoi, että jos joku on pulassa, niin silloin pitää etsiä parhaat mahdolliset voimat auttamaan pulasta, ja vasta jälkeen päin aletaan etsiä syitä ja syyllisiä. Helvetin totta! Niilo oli suuri peroona. Muistelen lämmöllä niitä paria työmaata, joilla sain hänen opissaan olla.

  Nyt juttu lipesi entisen työelämän puolelle. Vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta kaikille tuli kai selväksi asian pointti. Eli se, että en työelämään kovastikkaan kaipaa.

  Näyttää lopettelevan lumen tuloa. Taidan sonnustautua kolaamaan kuuden jälkeen sataneen muutaman sentin lumen. Etteivät naapurustossa ala ihmettelemään, että onko se himokolaaja Lehkonen sairaana, kun ei ole vielä näkynyt?

Tätä, muutakin tulevaa, odotellen:

SALPAUSSELKÄ, SELÄN SALPA?

  Sunnuntaina lähdettiin, hienoon talvisään vallitessa, puolenpäivän jälkeen hiihtoladuille. Kuution mielessäni, että siihen aikaan osalla kuntoilijoista on ruokatunti. Mutta paskat; kansaa oli liikkeellä paljon. Tai sitten ennen "ruokatuntia" oli liikenne välillä seisauksissa. Oli tosiaan, kuin ruuhkaisella moottoritiellä olisi liikkunut. Hitaammin eteneviä joutui välillä ohittelemaan, moninkertainen määrä ohittajia suihki sivuitse. Kaikki kunnia ja peukutus runsaalle hiihtokansalle. Mutta koska meillä on mahdollisuus valita kuntoilumme ajankohta, niin täst'edes viikonlopun hiihtelyt sijoittuvat aikaiseen aamuun. Tai järven jäälle.

Eilen oli vuorossa siivouspalvelua. Aamusta sujuvalla yhteistyöllä hoidettiin normaalit imuroinnit, puunattiin vessat, pyyhittiin pölyt. Sitten ladulle. Kymmenkunta kilsaa sivakoitiin, ruuhkasta ei ollut tietoakaan.
  Kotona menin ennen suihkua putsaamaan pesuhuoneen suihkukaapin lasit, moppaamaan kaakelit. Joku liike ilmeisesti kävi selän päälle. Olikohan väliin rivaksi äitynyt hiihtely lihaksia valmiiksi ärsyttänyt? Tunsin, että jotain nitkahti. Olisiko reippaan hiihdon jälkeen kosteissa olosuhteet olleet syynä? Jatkoin homman loppuun, suihkuttelin itseni, ei siinä sen kummempaa. Mutta kun lounaan jäkeen tovin makoiltuani nousin ylös, vihlaisi kunnolla. Eikä meinannut saada selkää suoraksi; nöyränä oli kumarassa liikuttava.
  Oudolta tuntui. Minulla kun ei ole (kop, kop, kop,) ollut oikeastaan koskaan selän kanssa ongelmia. Nappasin pari aspirinia. Eipä tuntunut olevan apua. Istuessa, tai makoillessa, ei isompia kivun tuntoja esiintynyt, mutta kahdella raajalla pasteerailu oli kivuliasta.
  Illalla otin Hilpalta joskus jääneistä kipulääkkeistä yhden pillerin. Se on tömäkämpää tavaraa, määrättiin Hilpalle, kun hänen selkänsä saattaa joskus mennä siihen kuntooon, että vie jalat alta.
  Yön kului normaalisti, jopa normaalia pidemmät unet tuli tempaistua. Kun sängystä nousin, tuntui selkä jo paremmalta; pystyin ihan rinta kaarella tepastelemaan. En katsonut lenkille, enkä myöhemmin hiihtämään, olevan asiaa. Antaahan selän huilailla. Eipä vajaan kymmenen asteen pakkaseen, puuskittain kunnolla humahtelevaan tuuleen, niin huikea polte ollutkaan.
  Nyt, kun tätä kirjoitan, väliin tuolilta ylös änkeän, on selkä ehkä hieman arempi, kuin aamulla. Mutta ei toki sellaisessa kunnossa, kuin eilen. Elän toivossa, että tämä tästä itsekseen korjautuu. Pitää joku päivä olla isommin reuhtomatta, kyllä se siitä.

  Tänään pitää lähteä Lahteen. Elinalla on klo. 13:00 kampaaja. Hänet pitää sinne saattaa, hakea pois. Sillä välin käyn äidin kauppa-asiat toimittamassa. Tai mukaan lähtevä Hilppa varmaan Elinan tukka-ammattilaiselle vie, minä menen sinne kauppaan. Sitten mennään Lahden Taidemuseoon. Siis Hilppa ja minä. Ehkä myös Hiihtomuseoon, mikäli siltä tuntuu.

  Koska elämä pitää olla nykymaailman tapaan tarkasti allakoitu, huomiseksi olen suunnitellut Akuuttiin menemisen. Hammaspaikka tarvitsee korjauksen.

  Torstaina ehkä jo hiihtoladulle arvaa lähteä. Ennakkoäänestämään mennään kuitenkin, selästä ja sen kunnosta välittämättä.

  Perjantaille ei ole mitään suunniteltu. Jospa kävisi museokierrosta jatkamassa?

  Lauantaina ja sunnuntaina ulkoilua selän ehdoilla.

  Maanataina auton huolto. Tehtävä rajoittuu osaltani tietysti kulkuneuvon vientiin, myöhemmin noutoon. Onneksi jo ainakin parikymmentä vuotta minua palvellut alan yritys sijaitsee vain kilometrin etäisyydellä kotiovelta.

  Tiistaina 97,5 %:n varmuudella sörnäytetään Anttolaan viikoksi. 2,5 %:n vara, sillä mikään maailmassa ei ole täysin varmaa. Paitsi köyhän kuolema, sanotaan. Tai kuolevat ne rikkaatkin. On ainakin jotain, mitä ei pysty rahalla hankkimaan.

  No niin, viikon aikataulu on esitetty. Seuraavakin viikko melkoisella todennäköisyydellä suurten linjojen osalta selvillä. Tarkennuksia siihen saadaan mahdollisesti tuonnempana. Luulen, että kuvan kaltaista keväisyyttä ei ensi viikolla kuitenkaan löydy.

ILKIVALTAISTUIN

  Valtaistuin on ollut monarkkien muita korkeammalle rakennettu pramea kapine, mistä käsin on voitu pitää alamaiset kurissa ja pelossa. Paavin valtaistuimelta puolestaan kurissa ja herran nuhteessa. Nykyään valtaistumet ovat pois muodista. Ne ovat pikemmin vertauskuvallisia. Niin tuntuvat olevan johtajatkin. Vertauskuvallisia. Ja tuntuvat johtavan ilkivaltaistuimilta. Niin vähän suuren kansanosan toiveita kuunnellaan, huolia huomioidaan, niin paljon ajetaan omia ja samankaltaisten etuja, haalitaan lisää maata ja mammonaa niille, joilla sitä jo on, otetaan pois niiltä, joilla ei juuri mitään ole. Lähes kaikkilla planeetamme asutuilla kolkilla. Taitaa olla niin, että paras maanosa on Etelämanner. Siellä asustelee vaihtelevia aikoja vaihteleva joukko tutkijoita vaihtuvine kenttähenkilöstöneen, kovastikkaan sapeleita kalistelematta, isommasti politikoimatta. Onneksi ei seutu ole, ainakaan vielä, geopoliittisen myrskyn silmän tuntumassakaan. Tämä on tietysti satunnaisen kirjoittelijan, asiaan vihkiytymättömän maallikon, puhtaasti henkilökohtainen käsitys.
  Saattaa olla, että asiat muuttuvat sellaisiksi, että tuon lähes neitseellisen jäätikön merkitys muuttuu sen kaltaiseksi, että sielläkin aletaan rajoja vetämään. Johan avaruuden ja taivaankappaleiden omistuksestakin peistä taitetaan. Mutta kuinka kukaan voi omistaa maata, ilmaa, vettä, avaruutta? Tämän suuntaisia ihmetyksen aiheita oli jo intiaanipäällikkö Seattle'lla aikanaan.
  Fantasiatarinan G.o.T:n Iron Throne kuvastaa hyvin valtaistuimen syvintä olemusta; se on rakennettu miekoista.

  

  Ilkivaltaistuin on rakennettu taitamattomista johtajista, kyvyttömistä ministereista, ahneista edustajista, sekä opportunisteista ja kaltaistensa etua ajavista. 

  Tuntuu olevan suunnattoman vaikeaa saada rakennettua tasavaltaistuinta. Se koostuu näkemyksen omaavista johtajista, tasapuolisista ministereistä, koko kansan parasta ajattelevista edustajista, sekä epäitsekkäistä yhteisen hyvä tavoittelijoista. Vaikealta tuntuu tuollaisen tasavaltaistuimen väsääminen, vaikka aivan varmasti rakennusmateriaalia on saatavilla, niin Suomessa, Euroopassa, Aasiassa, kuin Amerikassakin. Ja jokaisessa muussa ihmisen asuttamassa paikassa. Mutta eiköhän se ole tahdosta kiinni; jos tarpeeksi moni muutosta haluaa, riittävä määrä ihmisiä saa tarpeekseen kaltoinkohtelusta, muutos tulee. Eli ilkivaltaistuimen hallitsijat, olkaa tarkkoina siitä, kuinka kireälle nyörit vedätte.  

  Se oli illan vuodatus. Siihen sisältyy itsesensuurin tekemä suodatus. Eli kirosanat on poistettu. 

  Hiihtokelit jatkuvat. Olipa nautinnollista tänä aamuna suksia aamuyöstä ajetuilla laduilla. Aika tavalla oli porukkaa liikkeellä jo ennen kahdeksaa. Oikeat kuntoniilot ja -niinat enemmistönä. Vapaapäivä, mainiot olosuhteet, ei ihme, että ohi paineli äijää, ämmää, niin että suihke kävi. Onneksi on latu-uralla leveyttä. Ja meikäläisten hiihtouralla jatkoaika, onneksi. 

  Huomenna taas suksille. Nyt lähdetään liikkeelle Tiirismajalta. Eli uutta reittiä mennään. Uutta ja uutta; kymmeniä kertoja olen noita polkuja kävellyt, mutta nyt ensi kertaa suksilla. Joku tiukka nousu matkalla on, palatessa lasku. Reitti on Keskussairaalalle asti kaksisuuntainen, sieltä eteenpäin mennään perhelenkkii vastapäivään, pari kertaa, sitten takaisin. Reilu kymmenen kilsaa siitä kerttyy. Hyvää tekee, pohkeet vertyy. 

  Päivä päivältä alkaa hiihtäminen tuntua luonnikkaamalta. Ei enää pahemmin arastele liukastakin liukkaampia ja kevyttäkin kevyempiä hiihtimiä. Tasapainokin tuntuu löytyvän. Ihan muna-asennossa uskaltaa mäkiä laskea. 

  Anttolasta kiirii sen kaltaisia tietoja, että jäät vahvovat. Ongelma ei varmaankaan ole niissä vesissä, jotka vielä viikko sitten lainehtivat vapaina, vaan niissä lahden poukamissa ja rantavieruissa, mitkä jäätyivät pahimmoilleen aiemmin, ja saivat sitten reilun lumipeitteen. Luultavasti tarkkana saa olla siitä, mihin astuu, missä kulkee. Vaan viikon päästä suoritan tiedusteluja, joiden kautta uskon päätyväni ratkaisuun, mikä on saareen lähtöä puoltava. 

  Nyt tämä kirjoitus hiiren painalluksin taipaleelle, Peppe hammaspyykin kautta kirja kainalossa alakertaan.

TERVEISET STADISTA

  Kivihaasta en pahemmin haasta, mutta Kivihaassa kirjoitan. Tai vähän Kivihaasta haastan. Eli täällä ollaan, lapsenvahteina. Tultiin viiden kantissa, isäntäväki samoihin aikoihin. Anna pyöräytti lohikeiton, kahvit päälle. Sitten Anna ja Joni lähtivät hypyn kengässä Kulttuuritalolle. Siellä on joku stand-up-esitys, joku "ulukomualaine" esiintyjä. Lontoota haastaa, tai nyyjorkkia. Minun kaltaisellani saattaisi jokusia vitsin teriä jäädä ymmärtämättä. No, siksi olenkin lapsenlikkana.

  Ennen ruokailua katseltiin Iiriksen kanssa Helinä-keijua DVD:ltä.

  Nyt tyttö jatkaa katselua Hilpan kanssa, minä kirjoitan. 

  Aamulla käytiin jo hämärissä hiihtämässä kuusi kilsaa. Mikäs suihkiessa, kun on valaistu reitti. Kyllä toimivilla suksilla ja hyvällä ladulla on ilo mennä. Asiantunteva myyjä sai meille viime talvena karvapohjasukset myytyä. Vaikka budjetoitua kalliimmiksi ne tulivat, ei nyt kaduta yhtään. Luisto on huikea, pito vähintään tyydyttävä. Eikä tarvitse huollella, ei ainakaan kovin huolella huollella. Jos pohjiin tarttuu moskaa, on ainetta, millä ne putsataan, siinä kaikki. Siis huomenna uusiksi, ehkä nyt kolme kolmen kilometrin lenkkiä.

  Kunhan muutama päivä tuota perhekiekeröä hiihdellään, saatetaan uskaltautua muillekin laduille, vaativampiin nousuihin ja laskuihin. Hiihtäminen on kivaa!

  Minulta irtosi pari päivää sitten hampaasta paikka. Soitin Hollolan hammashuoltoon. Sieltä kerrottiin, että jos haluan nopean avun, pitää mennä Keskussairaalaan Akuuttiin jonottamaan. Ei ole kuulemma enää päivystystä Salpakankaalla. Aika omalle lääkärilleni olisi ollut niin pitkässä viivassa, että päätin mennä Akuuttiin. Ensi viikolla joku päivä otan eväät ja kirjan, käyn tutkimassa, kuinka kauan kestää. 

  Sain kuitenkin varattua hammaskiven poistoon ajan teknikolta. Edellisestä putsauksesta on pian kulunut vaadittu vuosi. Runebergin päivänä se tapahtuu, liputuksella juhlistettuna. 

  Iiris ja Hilppa alkoivat rainan loputtua tekemään mosaiikkia. Tytön keskittyminen taitaa kyllä välillä herpaantua.

  Pikkupakkaset jatkuvat, luultavasti vielä päivätolkulla. Tietää hyvää jäätilanteelle. Eilen, kun juttelin Hanelin kanssa, hän kertoi, että Sappulanselän oli vetänyt jäähän maanantaina. Kun päällä ei ole lunta eristeenä, jos ja kun on 5-10 asteen pakkasia, niin kohta kestää. Samankaltainen tilanne lienee Potinlahden ja Avokkaansaaren välillä. Luonterin isolla selällä saattaa olla toisin. Mutta kyllä sekin näillä ilmoilla hyytyy. Viikko saaressa loppukuussa alkaa tuntua realistiselta!

  Eilen vietin vajaan kaksituntinen Triossa. CiaoCaffe'ssa ensin. Sitten kiertelin kauppoja, katselin Elisalla uutuuspuhelimia, kävin K-marketista muutaman puutteen, vein ne autoon, ja kun Hilppaa ei kuulunut, join vielä kupposen Sinuhessa. Tiesi kyllä, että ei Hilppa tunnissa selviä, kun pitkästä aikaa pääsee jo häntä aiemmin eläkkeelle jääneen, jo STS:n ajoilta tutun kollegan kanssa porisemaan. Melkein kaksi tiimaa meni. Mikäs siinä, mutta enempää kahvia en enää olisi jaksanut juoda.

  Kaupunkireissulla kävin myös Iskusta hakemassa tilaamamme Lundia-hyllyn. Saatiin vanhojen stereoiden jättämä aukko puolitettua, samalla lisää tilaa kirjoille. Mutta oma näytelmä siitäkin tuli. Olin saanut jo ennen joulua hyllyä tilatessani mukaan muutaman kannatintapin. Sellaisilla hylly pysyy halutulla korkeudella. Tai kyllähän te sen tiedätte. No, minä monitöhelö, panpöljä ja yleisharvapää, olin unohtanut, mihin olin pussukan laittanut! Sitä sitten penkomaan, lievästä asteittain kohti karkeaa muuttuvien kirosanojen säestyksellä. Auoin kaikki mahdolliset laatikot, vähemmän mahdolliset perään, lopuksi mahdottomat komeron ovet. Kahteen kertaan. Osan kolmasti. Ja lopulta tarvikkeet löytyivät tietokonepöydältä kynälaatikosta! Joten hylly on paikoillaan, suu saippualla pestynä.

  Tätä on tullut kirjoiteltua pitkin iltaa, välillä käytyä Iiriksen kanssa pelejä pelaamassa, muutamia paperilennokkeja tekemässä. 

  Hilppa käytti Iiriksen kylvyssä, on nyt lukemassa iltasatua. Kohta taitaa tyttö nukahtaa. Anna ja Joni tulevat varmaan pian, me päästään ajelemaan kohti Hollolaa. Ilta menee sen verran pitäksi, että saatan aamulla nukkua sianpieremää myöhemmälle.

EI-POMPÖÖSI INTERIÖÖRI

  Aloin tänään etsimään mahdollista yöpaikkaa Porin lähistöltä kesän jatsien ajaksi. Tai ei koko ajaksi, yhdeksi yöksi vain. Porin lähistöltä siksi, että Porista sen saaminen on loton pääpottiin verrattava ihme. Ei oikein natsannut. Ali-Ketolan maatilamatkailu Kokemäellä, paikka, missä viime kesänä yövyimme, oli sekin jo täyteen buukattu. Jos huone sieltä olisi ollut mahdollinen, varaus olisi jo tehtynä. Tykästyimme edellisellä kerralla hintaan, siedettävissä olevaan etäisyyteen Kirjurinluodolta, asialliseen aamupalaan, sekä sopivasti ei-pompöösin iteriööriin. Raumalta, missä muutama vuosi sitten yövyimme, olisi paikkoja löytynyt. Mutta kun se pirun Rauma on ihan väärällä suunnalla! Ja hotellihinnat ovat tupla maatilamatkailutaksoihin nähden. Porista Lahteen päin ei ihan lähitienoilta mitään sopivaa todellakaan löytynyt. Edes lippuja Jazz'iin ei vielä ostettu. Torstaina, 19.7. on aikomus mennä; Nick Cave & The Bad Seeds on silloin lavalla. Mutta tiketit saa kyllä myöhemminkin, vaikka portilta, jos niikseen tulee. Pitää kevään kuluessa surffailla, josko peruutuspaikkoja majoitustiloihin olisi ilmaantunut. Ja miettiä, ajaako yötä myöten Hollolaan. Kerran se tehtiin. Vähän raskasta oli. Ja jos sattuu sumuinen tai sateinen keli, niin vielä raskaammaksi käy. No, antaahan ajan kulua. Melko saletisti Porissa heinäkuussa heilutaan. Heilutaan, vaikkei, Junnun sanassa, Heiskasen kanssa heilutakkaan. Onhan meillä oivat retkinojatuolit, sydvestit, ja ihan viime kesästä oppineina uudet kunnolliset sadetakit kertakäyttöisten osoitettua sopimattomuutensa Wilco'n kuunneteluun ja katseluun. Vakaa käsitykseni on, että eivät ne toimi Nick Cave'n kohdallakaan, kertakäyttöasut, sadeilmalla.

  Eilen käytiin pieni lenkki hiihtämässä. Kyllä täytyy sanoa, että ovat taidot ruostuneet. Ei niinkään hiihtämisen taidot, mutta mäkien lasku on huteraa. Viime talvena sukset hankittiin, hiihdettiin kai 30 vuoden tauon jälkeen. Mutta vain tasaisella, jäällä. Nämä Salpausselän maastot pakkaavat olemaan mäkisiä; on suppaa ja harjua, nousua ja laskua. Sauvakävellen nuo lenkit ovat mitä parhaita. Ja hiihtäenkin. Kunhan uskaltaisi posotella myötäleet tamppaamatta niitä ensi puoleen väliin.
  Nuorena eivät mäet huimanneet. Minähän olen suunnilleen suksille syntynyt. Ja kyllä mäen lasku Hilpaltakin kävi; oltiin sentään vuosia laskettelurinteillä, Lappia ja Årea myöten. Mutta vuosikymmenten tauko vaatii veronsa. Eikä tasapaino ole sama, kuin ennen.
  Mutta ei hätää: muutama perhelenkki lähimaastoista löytyy. Netissä kerrottiin. Aamulla, kun noita kartalta yritin hahmottaa, ei Lahden karttapalvelu toiminut, ei vielä aamupäivälläkään. Mutta äsken toimi. Pääsin kuusalle reiteistä. Tuttuja nuo maastot minulle ovat; olen vuosien saatossa niitä dallaillut. Joten jonain päivänä testaamaan, josko meistä on edes perhelenkin mäkien laskijoiksi!

  Huomennakin voi tuon hiihtohomman toteuttaa, aamupäivällä. Iltapäivällä Hilppa menee entisen työkaverinsa kanssa kahville. Minä lähden myös Lahteen. Mutta en heidän kanssaan kahville. Minä menen vaikka ihan itsekseni CiaoCaffe'n nauttimaan tuplaespresson kahvilan itsetehdyn jäätelön kera. Pitkästä aikaa. Ja katselen, kuulostelen, aistin, ovatko asiat ennallaan. Kohta on vuosi siitä, kun Hilppa eläköityi, ja minun melkein jokapäiväiset Trio'n visiittini loppuivat. Siis jokatyöpäiväiset. Olikonhan tuo suomea?
  Tai olen toki muutaman kerran CiaoCaffe'ssa poikennut. Ennen joulua viimeeksi. Kyllä mieltä lämmitti, kun yksi paikan neideistä minut muisti, alkoi kysymättä rakennella espressoa. Ja muisti nimeni. Kahvilan systeemi on sellainen, että vakiasiakas saa ostoksistaan bonusta. Kassalla myyjä vain kirjaa ostoksen ostajan nimelle. Tyttö ei kysynyt, tyttö muisti! Minä puolestani kysyin:
  "Paljonko on kertynyt?"
  "Euro ja 87 senttiä", vastasi neitokainen.
  Koska bonus on muistaakseni 2,30 €:n tuplaespressosta kolme tai neljä senttiä, jäätelöannoksella vahvistetusta tietysti jokunen sentti enemmän, saatta olla, että tällä vauhdilla tarjoilijat ovat kahvilassa vaihtuneet, ennen kuin saan ilmaisen kahvin eteeni. Toisaalta ainakin pari tyttöistä on ollut paikassa töissä jo ainakin neljä vuotta. On mahdollista, että toinen heistä saa minulle kohteliaasti ilmoittaa, että seuraava kahvi tulee kiitoskaupalla.
  Muuten, tuo tuplaespresson hinta, 2,30 €, on kirkkaasti Lahden keskustan kahviloiden halvin. Ei mistään saa edes fingerporillisen kokoista normaalikokoakaan tuohon hintaa. Kertoo asian perusteellisesti tutkinut henkilö, minä. Sitä paitsi se on maultaan hyvä. Paras, voin sanoa. Johtuneeko tottumuksesta? Mutta niin on kotonakin; halvin on paras. Nimittäin Lidl'in espressojauhe on parempaa, kuin K-, tai S-kaupoista saatavat reilusti hinnakkammat tuotteet. Taas on todettava, että saattaa olla tottumuskysymys. Tai ainakin makuasia. 

  Sellaisilla mietteillä vetäydyn kirjan pariin odottelemaan, kuinka sukset suihkivat Tapanilan perheladulla. Jos sinne tulee lähdettyä. Kelit ainakin ovat otolliset.

Keväämpää ja aurinkoisia hiihtopäiviä Anttolassa toivoen ja odotellen.

 

MIELI JA KELI KIRKKAANA

  Vähästä ihmismieli kirkastuu. Aamulla, kuuden asteen pakkasessa, puolikuun ja satunnaisten katuvalojen loisteessa, sauvat tuskin koskettivat maata, tuntui, kuin olisin leijunut ilmassa. Suoraan sanottuna, suurin piirtein, olin jo kurkkuani myöten kyrpiintynyt vesi- ja räntäsateeseen, aina ja aina jatkuvaan suojasäähän. Mutta nyt helpotti! Tiijä, vaikka ihan jääpeitteen saa pakkasherra loihdittua Etelä-Luonterin vesiä kattamaan.

  Eilen kävin, märkää lumisadetta uhmaten, aamupäivällä lumikenkien kanssa Messilässä. Muistaakseni uskollisesti palvelleet lumikenkäni hankin v. 1995. Jossain vaiheessa, kun talvet muuttuivat niin vähälumisiksi, että metsässä ei hankea juuri ollut, äkkäsin, että golfkentällä ja jäällä sitä on paksummalti. Ainakin viitenätoista talvena olen golfkentän laitamia lumikengillä kierrellyt. Ihmeekseni huomasin eilen ensimmäistä kertaa tavanomaisten ketun- ja jäniksenjälkien lisäksi ihan verskit sorkan painaumat. "Kauris" ajattelin. Aloin tarkkailemaan ympäristöäni visummin. Pian huomasin parinsadan metrin päässä loikkivan eläimen, taisi olla olla viitostiin kohdalla. Ja niin olikin (tarkistin asian netissä). Kai eläin minut kuuli, koska loikki ilmavilla hypyillä harvaan metsikköön. Jatkoin tallustelua. Kiersin normaalia reittiäni, ja saavuin paikalle, missä olin kauriin nähnyt. Hiljensin vauhtiani. Ja siellä se oli, seisoi keskellä pientä aukeaa korviaan höristellen, päätään käännellen, viidenkymmenen metrin päässä. Kaivoin pokkarin taskustani. Yritin saada siroa eläintä puiden välistä näytölle. Silloin se loikkasin ilmaan, häipyi sellaista vauhtia, etten kapean puuvyöhykkeen takaa saanut sitä tallennetetuksi.
  En enää kaurista nähnyt, jälkiä kyllä. Mutta vain yhden eläimen. Eikös kauris ole yleensä esiinny laumoissa? Joskus Okeroisten suunnalla kävellessäni olen niitä pelloilla havainnut, aina vähitään puolen kymmentä kerralla. Olisiko tämä yksilö eksynyt laumastaan?
  Aika outoa, että nyt oli ensimmäinen kerta,, kun edes jälkiä golfkentan liepeillä huomasin. Kauriita kuitenkin lähiseuduilla varmasti elelee. Olen muutaman kerran hirven jotoksiakin kentällä bongannut. Ja supin (oletattavasti). Mutta en karhun. Koska nehän uinuvat. Joku vuosi sitten, taisi olla syyskesää, kun juuri noilla tienoilla, ja sieltä Jalkarantaan päin, tehtiin useita karhuhavaintoja. No, niitä on toki ympäri Suomea. Tuskin paikallisia kuitenkaan, näin asutuksen liepeillä.

  Tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, lähtevät joulurekvisiitan pois, siirrytään normaaliaikaan. Ensi viikolla pitää lähteä hiihtämään. Ja kiertää Lahden museot. Joulupukki näet muisti meitä museokorteilla. Niin on päässyt käymään, että kotiseudun museot ovat jääneet koko lailla tututustumatta. Lahden historiallisessa museossa olen pari kertaa käynyt. Radio- ja tv-museossa kerran ovella (oli kiinni), Hiihtomuseo ja Taidemuseo ovat tyystin tutustumista vailla. Olisihan vielä Mooripyörämuseo, mutta tämänhetkinen kiinnostukseni aiheeseen ei edellytä visiittiä. Mutta muissa käydään.
  Torstaina mennään illaksi Helsinkiin. Anna ja Joni menevät johonkin stand-up-esitykseen, me saadaan kaitsean Iiristä.
  Sitten onkin pian puolikuu. Maanantaina, 22. päivänä on auton huolto. Ennakkoäänestyksessä pitää käydä, sillä jos kaikki menee putkeen, tiistaina, 23. päivä, usmuutetaan Anttolaan. Viikko saaressa on haaveena, joten vaalipäivänä ollaan jäällä pilkillä tai hiihtämässä, toivottavasti. Pitää äänestää, vaikka selvältä tilanne näyttää. Mutta sohaistaan pakkaa pienellä tikulla. Ei mikään muutu, jollei jokainen asioihin puutu.

  Koska lumikenkäreissut tänä talvena ovat tapahtuneet kovin synkeässä säässä, en ole tullut ottaneeksi niillä yhtäkään kuvaa (kun en eilen sanut kaurista tallennettua). Niinpä kaivoin arkistoista Vesijärven jäältä Jalkarannan edustalta 15. tammikuuta 2011 otetun auringonnousun. Tuolloin olin vielä työelämässä löyhästi kiinni, mutta duuni oli sen kaltaista, että useana aamuna heitin Hilpan töihin, suuntasin jäälle lumikenkien kera. Tuolloin oli muistaakseni pureva pakkanen, viimaa myös, ja takaisin autolle dallatessa meinasin palelluttaa poskipääni.

  

SHIFTAILUA

  Tiijä miten shiftailisi, up-, vai down-? "Downshiftaajat" alkoi TV-kakkosella toisen tuotantokauden jaksoin. Lidl mainostaa XXL-tuotteitaan: "UPSHIFTAA ATERIASI". Loogista, downshiftaajan voi hyvinkin kuvitella ostavan Liidelin halpoja tuotteita.
  No, alun kysymykseeni vastaan itse, sillä itseltään saa useimmiten pirtaan parhaiten sopivat vastaukset: "Downshiftaajia" katselen, Liidelin tuotteita ostelen. Onko se upshiftaamista, Liidelissä käynti, sitä en kyllä tiedä.

  Pimeää aikaa eletään. Tilastollisesti aurinko on paistellut ennätyksellisen vähän, mm. Jyväskylässä nolla tuntia joulukuussa. Eipä Hollolassa ole ilman sähkövaloa tullut päivisinkään toimeen. Nyt kirjoitan pienen kohdeledin avustamana. Sunnuntaista alkaen taitaa petraantua, sääolosuhde. Pakkasta tulee, aurinkoakin. Kyllä tämä tästä. Kunhan pari päivää vettä, räntää, plussaa, jaksaa vielä kestää.
  Näpläsin äsken auki jäätilanteen Forecan sivuilta. Nollaa näyttää Keski-Suomeen asti. Sieltä pohjoista kohti mentäessä alkaa joitain lukemia esiintyä. Mutta kehnoilta näyttävävät Oulua myöten. Vasta Lapin lääniin siirryttäessä alkaa olla kunnolla jäätä. Onko tämä tulevaisuutta? Eteläisessä Suomessa kehnoja jääpeitteitä pari - kolme kuukautta, tai ei ollenkaan? Pellot tulvien alla? Moottoriteitä veden vallassa? Ei kai? Trumphan on painokkaasti kieltänyt ilmastonmuutoksen.
  Trumpista puheen ollen: Onko tuollainen ydinasenappiuhoaminen suurvallan päämiehelle sopivaa toimintaa? Tai mitäs noita mr. Presidentin twiittailuita siunailemaan. Niitten tasoon on jo totuttu. Mutta voi olla, että muuan pienemmän napin herraksi väitetty ei twiittaa kintaalla tuollaisille kommenteille. Isoja ovat isojen poikien pullistelut. Ja vaarallisia.

  Jonkun pöpön olen saanut. Kolmatta päivää olen tirskunut armottomasti, varsinkin aamuisin. Ja nokka vuotaa hervakkaana. Sinkkitablettia olen imeskellyt. On ainakin ennen auttanut. Ei tässä sen isompia hätiä; ei kuumetta, ei särkyä. Eikä ole tuntiin aivastuttanut. Eli kutakuinkin normaalisti mennään; aamulla 7 kilsaa sauvakävelyä, ruokahalu tallella.

  Asiasta seuraavaan. Miksei James Lee Burke'n kirjoja suomenneta? Ainoastaa neljä Dave Robicheaux-sarjan teosta kotimaisella julkaistu. Kirjailija on niitä kirjoittanut parikymmentä, muita kirjoja ja novellikokelmia toiset parikymmentä.

  Mielestäni nuo neljä lukemaani suomennosta ovat ehdotonta genrensä huippua. James Leen kuvaus Syvästä Etelästä on niin tehokasta, että se saa minut mielikuvissani tallomaan samoja maisemia. Burke on saanut kaksi kertaa Edgar-palkinnon vuoden parhaasta dekkarista. Kerran, jos en väärin muista, loistavan skottikirjailijan Ian Rankin'in nenän edestä. No, saihan Ian palkinnon myöhemmin.
  Eli pitääkö vanhoilla päivillään alkaa opiskelemaan huonona pysynyttä englannin kielen taitoani, että pystyy alkutekstillä miehen teoksia lueskelemaan? Vai onko apua, jos laitan tulikivenkatkuisen ukaasin, tai ehkä mieluummin nöyrän toivomuksen, Like Kustannukselle, joka on nuo neljä teosta aikanaan suomeksi julkaissut? Voi olla, että yhden miehen kansalaisaloite ei johtaisi toivomaani tulokseen.
   Emme elä maailmoista parhaassa. Jos eläisimme, puhuisimme (ja lukisimme) yleiskieltä, maksaisimme laskumme ja ostoksemme krediiteillä, planeetallamme ei olisi rajoja, tulleja, vartijoita, valtioita, olisi vain asukkaita ja alueita. Mutta kun emme elä, täytyy kustannusyhtiöiden puurtaa käännösten parissa, jotta kaltaiseni kieliummikot pystyisivät lukemaan haluaamansa kirjallisuutta, katselemaan elokuvia alkuperäisessä muodossa.
  Maailmoista parhaimpaan emme varmaan koskaan yllä, mutta kannattaa kuitenkin kilvoitella. Tässä kohtaa joku kysäisee, että missä ne paremmat maailmat ovat? Minä vastaan, että siellä täällä joissain kosmoksen yli sadassa, ehkä jopa kahdessa tuhannessa, miljardissa galaksissa. Vaikkapa tuolla Andomedassa.