SHORT STORIES, vol.1, vol.2

  Jo toinen aamu peräjälkeen, kun ei pääse (lue: ei viitsi lähteä) lenkille, koska vettä suissuaa taivaan täydeltä. Siis......

 Vol.1 

  Hädin tuskin muistini ulottuvissa, v. 1955 tai 1956, minulla Hanelilla oli lehtitalo. Se toimitti yhtä päivälehteä, lehteä nimellä "Pihanurmen Sanomat". Minä olin päätoimittaja, latoja, painatuspäällikkö, logistiikkavastaava ja jakaja, Haneli assistenttina kaikissa mahdollisissa toimissa. 

  Homma toimi seuraavasti: Yhteen pitkässä rivissä olevista piha-aitoista oli varastoituina vanhoja lehtiä. Luultavasti minä, koska Haneli oli niin pieni, keksin, että ruvetaan lehtimiehiksi. Niinpä me joka aamu paineltiin aitoille, muka lehteä painamaan. Sitten lastattiin "uunituoreita" aviiseja vanhoihin lastenrattaisiin, kärrättiin pihalle ja Haneli kiikutti muutaman tupaan. Muistelen, että sekä jakaja että jakelukulkunevon ajaja pyydettiin monasti nauttimaan viinimarjamehua ja pullaa. Siihen aikaan oltiin maaseudulla vieraanvaraisia, sekä arvostettiin pienimuotisen lehtitalon palveluita. 

  Oli meillä nimetkin; Rukkastuppo ja Kalle Miinus. En kuolemaksenikaan jaksa muistaa, kumpi oli kumpi. Mutta luultavasti olin Kalle Miinus, koska Rukkastuppo ei kuulosta päätoimittajan nimeltä. Meillä oli myös hatut, kuuluivat virka-asuun; Malan Ossin tekemät päähineet, jotka olivat lievästi ilmaistuna meille riittävän kokoiset. Liekö tuon muiston vuoksi aloin viime kesänä käyttää samantyylisiä hattuja?

  Valitettavasti kuvia lehtitalon toiminnasta ei ole otettu, tai ainakaan säilynyt. Alla oleva potkulautakohtaus on varmaankin samalta kesältä.

  Luultavasti lehtitalon kuljetuskalustona toimivat nämä rattaat, joissa siinä 8-9 kuukauden ikäisenä kevätauringosta nautiskellen pötköttelen. 

Vol.2

  Elettiin kesää 1959, tai 1960. Minä olin siis 8 tai 9 vuotias, velj'-Hanski 5 tai 6. Piskolaan rakennettiin ensimmäistä rantasaunaa. Se on yhä käytössä.

  Ukki-Aleksi "akkalauman" keskellä rantasaunan nuoruudenpäivinä.

  Hirsiksi tulevaan rakennukseen siirrettiin kaksi Ylätalon neljän aitan rivistä. Kuvaa tuosta "riviaitasta" ei ole. Alla olevassa vanhassa otoksessa näkyy vasemmalla hieman nurkkaa.

  Aitoista jäljelle jääneet menivät vuotta, paria myöhemmin Lakeistenrannan leirintäalueelle yöpymistiloiksi. Käsittääkseni ne ovat yhä ammatissaan. Kuva on kaapattu Lakeistenrannan sivustolta. Saatan olla väärässä olettaessani tämän olevan Ylätalolta kotoisin.

  Rantasaunan pystytti ja valmisti Lepomaa-niminen mies Anttolan Lohilahdesta.  Haneli oli tuolloin viiden tai kuuden ikäinen. Muistan hänen touhunneen uutterasti apumiehenä. Itse olin "piällysmiehenä", källäilin rantakalliolla, ongin vanhalta laivalaiturilta. Kävin myös hakemassa päiväkahvit. Pajukorissa kiikutin Airamin termospulloa, sokeripurkkia, maitopulloa, kuppeja ja muutamaa nisuviipaletta. Olin hieman katkera, koska mielestäni juoksupojan osa olisi kuulunut nuoremmalle veljelleni. Mutta hän oli saanut itsensä puhuttua ulos tuosta vähäarvoisesta tehtävästä. Lepomaan avustuksella. Lepomaa nimittäin tykkäsi, kun Haneli ojenteli työkaluja, kyseli työtapojen perään, oli rehellisesti kiinnostunut nikkaroinnista. 

  Sauna valmistui aikanaan. Meistä velloksista tuli saunanlämmittäjiä. Vedet pataan, tulet uuneihin, sitten uimaan. Vedessä puljattiin, kunnes huulet sinisinä hyökättiin lauteille mittarin näyttäessä hädin tuskin neljääkymmentä astetta. 

  Muutamaa vuotta myöhemmin, kun mummini Annan kunto alkoi rapistua, hankittiin sauna-auto. Moskvish 402, tuollainen, mutta ei tuo: 

  Siinä oli rattivaihde, kolme eteen, yksi taakse. Sillä kuljetettiin monta kesää mummi kesäisin saunomaan. Kuskina usein minä, vielä useammin Haneli. Jotenkin hän sai jalkansa ylettämään polkimille. 

  Hanelilla oli aina kovempi hinku nikkarointiin ja koneiden kanssa touhuamiseen, kuin minulla. Velj'-Hanski ohjaili jo viisivuotiaana isä-Erkin sylissä "piikkilangankiristäjää", harmaata Ferguson'ia. Kerran jopa riihelle menevän tien reunalla olevan kiviaidan päälle!

  Minusta tuli kuitenkin rakennusmestari, Haneli kävi amiksen ravintolalinjan. Hän oli muutaman kuukauden Mikkelissä niissä hommissa. Eivät olleet hänelle luotuja, kokin työt. Onneksi. Tai kyllähän mieheltä kokin työt sujuvat. Hulluina nuoruusvuosina on tullut jokusia kertoja apettua Hanelin leivinuunissa valmistamaa jänistä, teertä, sorsaa. Ja graavilohta alkupaloiksi. 

(BLACK) FRIDAY ON MY MIND ja muistoja pelihelvetistä

  Eilen 18, tänään 24. Sivua. Mainoksia. Etelä-Suomen Sanomissa. Black Friday-mainoksia. Sekä vaaksan korkuinen pino mainoslehtisiä postilootassa. Black Friday-mainoslehtisiä. Meinaa mieli mustua. Eli nimensä väärtti on tämä päivä. Tätä ei EASY BEATS v. 1965 hitillään hakenut, oletan.

  Kaiken mainospaljouden keskeltä selasin kuitenkin Hong Kong'in lehdykäisen. Ja löytyihän se sieltä! Nimittäin PopSockets älypuhelimen pidike! Se on imukupilla puhelimem, tai tabletin, takakanteen tällättävä kokoonpainuva nuppi. Antaa mainoslauseen puhua puolestaan:

  PopSockets -pidike on kätevä lisävaruste puhelimiin ja tablet-tietokoneisiin. Pidikkeen avulla saat varman otteen laitteesta puhelun tai kuvaamisen ajaksi. Toimii myös pöytätelineenä helpottaen videoiden katselua. Lisäksi PopSockets -pidikkeisiin on saatavilla myös teline, jonka avulla saat kiinnitettyä laitteesi kätevästi haluamaasi paikkaan esimerkiksi autossa. Kuljetusasennossa pidike on alle sentin korkuinen.

  Tuotetta saa erilaisilla kuviolla varustettuna hintaa 9,99 €. Sekä spesiaalina Robinin RBN-logolla hintaan 14.99 €.

  tai  

  Tuotteista saa tänään alennusta 20 %:a. Ei perjantai niin mustalta enää näytäkkään! Nyt on pakko lähteä Lahteen! Ostamaan tuollainen. Eiku molemmat. Ainakin yhdet kappaleet! Tämä ei ollut maksettu, eikä hyvikkeetön, mainos. 

  Eilen tuli viitisen senttiä lunta. Riivin kolan autokatoksen seinältä ammattiinsa. Ihan mukavaa hommaa, lumityö. Mutta tänään se sulaa pois, lumi. Tulee black friday.

  On tasan kuukausi jouluaattoon. Eli kun näistä mainostulvista selvitään, uutta seuraa. Povataan esdellisvuotta vilkkaampaa joulukauppaa. "Eläköön kauppa- ja meriliikenne", älähti Parkkis-Antti muinoin Seilonniemen pelihelvetin korttipöydässä. Älähti, kun sai potin tai tikin. Utelin mr. Googlelta tuon sanonnan alkuperää ja tarkoitusta. Hän ei selkeää vastausta tiennyt. Mutta ehkä monella kauppiaalla on syytä käyttää tuota lausahdusta, kun joulun välipäivinä joutessaan laskee tuottojaan. Vielä ripiittinä alennusmyyntien jälkeen.

  Monia muistoja Seilonniemen pelihelvetistä on mieleen jäänyt. Siellä tuli lopullinen kirveskoulutus saatua. Vaikka peliä oltiin jo aiemmin Pettis-Paavon ja poikansa Leksan kanssa pelattu. Muutamaan "vapisevaan keppiin" muistaakseni jouduin  nöyrtymään, ennen kuin homman salat kunnolla aukesivat.

  Ristikontraa hakattiin myös. Vakijoukko kun oli sopivasti Kiljus-kaima, Parkkis-Antti, Haneli ja minä. 

  Joskus pöytään ilmestyi myös "Hauva-Heikki" eli Heikki Parkkinen. Nimi juontuu  Ikolantien varrella olevasta kotitalostaan, Hauvantorpasta. Mikäli en aivan väärässä ole, on Heikki Parkkis-Antin veljenpoika. 

  Myös Tuppi tuli tutuksi. Antti oli nuoruudessaan kierrellyt Lapin savotoita, joten hän tuon mainion pelin tunsi tarkasti.

  Sököä tai pokkaa myös pelattiin. Pienillä summilla. Suurin rahallinen panos oli muutaman kerran Kirveessä; saatettiin pelata Kossu-Kirves. Hävinnyt joutui tuomaan seuraan miitinkiin Koskenkorvapullon. Puolikkaan. Ei silloin eurokossuja, saatikka vielä isompia hinkkejä, myyty. Muistan, kun sitten neljään mieheen (tai viiteen, jos Hauva-Heikki oli ollut Kossu-Kirveessä mukana, häviäjänä tai voittajana) tuo huono-onnisen pelimiehen tuoma pullo nautittiin. Kaima kiehautti vettä. Kaasulevyllä kiehautti, kesällä, puuhellalla talvella. Ei ollut Seilonniemen torpassa sähköjä tuolloin! Sitten juomalasit kaadettiin reilusti puolilleen kuumaa vettä, laitettiin sekaan pari lusikallista sokeria. Pelattiin yksi erä kulloinkin meneillään olevaa peliä. Hämmennettiin lasia, kourakupin sisällä sitä pidettiin. Tunnusteltiin, että ei ole liian kuumaa. Kun Parkkis-Antti lopulta antoi luvan ja sanoi:  "Non nii, nyt viinoo!", otti Kiljus-Pertti pullon, lorautteli laseihin. Antin vankka mielipide oli: "Jos viinan kuataa liija kuummaa vettee, haehtuu rosentit ilimaa. Myöhä ei silleen tehä, myö juuvaa rosentin mahhaan!" 

  Kahdet "plöröt" mieheen yhdestä puolikkaasta saatiin. Eikä tultu juovuksiin. Vaan leppoisalle pelituulelle. En muista, että koskaan tuon porukan peli-illoissa oltaisiin känniin asti itseämme juotu. 

  Poissa ovat Kiljus-kaima ja Parkkis-Antti. Olleet jo kauan. Ja Hauva-Heikki on käynyt läpi vaikean sairauden. Ajantasatietoa ei hänen nykytilastaan minulla ole. Täytyy Hanelilta tiedustella.  

  Muistelen lämmöllä nuoruuden mukavia tuokioita Seilonniemen torpan pirtissä, kun kortinsilmää pihistettiin kesäisin sitä ikkunan valoon kääntäen, talvisin öljylampun ja muutaman kynttilän valossa halkojen napusuessa hellassa.

  Kerran, joskus 1970-luvun loppupuolella, taisi olla joulukuuta, oltiin käymässä Piskolassa. Haneli pyysi mukaansa jänismetsälle. Koira messiin, Seilonniemen suuntaan tallaamaan. Kun oltiin päästy Seilonluhan lähelle, Velj'-Hanski sanoi minulle:

  "Jää siä tähä. Oottele, jos tullo jänis tuolta". Hän näytti kädellään Rötsönlahden suuntaan. "Miä lähen seuroomaa noeta jäläkiä."

  No minähän jäin passiin. En kyllä ymmärtänyt, miksi? Pakkasta oli kymmenisen astetta, lunta joku sentti maassa. Kärvistelin reilun puolituntisen, poltin muutaman Nortin, huhuilin Hanelia. Alkoi närppimään. Sitten äkkäsi: "No perkele, se on Kiljus-Pertillä!" 

  Kävellä riuhdoin Torpalle. Haulikko nojasi ovipieleen. Ja Haneli, Antti, sekä kaima iskivät sököä muina miehinä! Minä äksyilemään, että mitäs hittoa siä meinaat. Tulit tänne kortille, jätin miut mehtään!

  "No ku tulj kylymä!", sanoi velj'-poika, jatkoi pelaamista. 

  En tänäkään päivänä tiedä, mikä juttu se oli. Ei meillä mitään riita ollut, ihan tavallinen tilanne. Eikä siitä sen jälkeen edes puhuttu. Pitää kysästä Hanelilta, vieläkö tapauksen muistaa? Ja vaikka selityksen saisi? Ihan suulliseti, yhtenä kappaleena.

  Siinä sitä muisteloa. Nyt alan kuluttaa "Mustaa Perjantakia", tavalla, jos toisellakin. Mutta, suoriks sannoin, en lähde Lahteen ostamaan älypuhelimeen pidikkeitä. 

EESTAAS

  Aamulla Avokas jäi, taas kerran. Jäi taas taas, eikä ollu ees viimeinen kerta, kun jäi taas taas. Eestaas matkaamista tämä on. Milloin seuraava on ees, taas? Toivottavasti vielä tänä vuonna, ennen joulukuu puoliväliä, ennen joulusiivoja, ennen joulukiireitä?!?!?

  Muutama sentti vitivalkeaa lunta kuorrutti maisemaa, kun lähdettiin. Kameralaukku oli jo pakattuna, veneeseen kiikutettuna, kun oven lukittuani otin vielä kuvan kännykällä.

  Potinlahdessa oli viimeinenkin vene kipattu nurin niskoin. Eli kädet pystyssä on yhteisrannan mökkiläisillä loppuvuoden edessä. Tai saahan paatin kiepautettua ympäri. Kuten ehkä tulemme tekemään, ehkä naapuri-Hannilat myös. 

  Hieman haikein mielin joka tapauksessa lähtöä tehtiin. Moneen kertaan tarkastettiin, että kaikki on, kuten pitää talven varalle olla. Huilaa rauhassa, mikäli tavataan vasta 2018!

  Kun saatiin auto puttsailtua jäätyneestä lumesta, tavarat ahdettua sisään, vene käännettyä talviasentoon, lähdettiin sörnäyttelemään melko neitseellisessä lumessa. Kun päästiin Hauhalaan, käännyttiin pikitielle kohti Mikkeliä, huudahti Hilppa kuin ihmeen nähtyään: "AUTO!"

  Auto toisiaan vastaan ajeli. Niinkö oltiin muutamassa päivässä taas metitytty, että auto tuntui ihmeeltä? No ehkä ei sentään. Mutta koska ainoa fyysinen havainto lajitoverista kuuteen päivään oli yksi ohi ajanut moottorivene (jota Hilppa ei edes nähnyt), niin todellisuus tuntui hämmentävän rouvaa. Eipä silti, olisin minäkin tuon "AUTO!"-huudahduksen päästää ilmoille. 

  Jo ennen yhtätoista oltiin Hollolassa. Pienempi kylmälaukullinen pakastettuja puolukoita oli tuomisina. Oltiin Avokkaan pakastin napsautettu ansaitulle lomalle, koska se tyhjeni. Kotipakastin puolestaan natisee liitoksissaan. Hyvä, eipä tule ostettua jäätelöä ärsykkeeksi, kun ei mahdu kylmään laittamaan.

  

  Tuosta jäätelöstä suoraan seuraavaan asiaan. En ole käynyt vaa'alla, mutta tiedän, tunnen, huomaan, että ainakin pari kiloa on alkusyksystä tullut painoa lisää. Nytkin melkein viikon olin saaressa tekemättä mitään liikunnallista. Ja mehän syödään hyvin. Terveellisestikin, kalaa paljon, vihanneksia, hedelmiä, mökilläkin. Mutta sitten iltaisin popsitaan pähkinöitä, minä ainakin enemmän, kuin suositellun kourallisen. Päälle päätteeksi iltaespresson kanssa vähintään rivi suklaata. Tule aamu, tule, että pääsen lenkille!

  Jos mielenne tekee kysyä, että mikset mene jo tänään, lenkille, älkää kysykö. Minun varsinainen kunnonkohotus-, tai -ylläpitolenkkini tapahtuu sianpieremän aikoihin. Piste. Silloin otetaan hiki pintaan, sykettä sydämeen. Meikäläisen päivälenkit ovat ulkoilua. 

  Jos oli hiljaista Anttolassa, niin hiljaista on täälläkin. Olen "studiossani" nyt kirjoittanut tunnin verran. Huoneen ikkuna on muutaman metrin päässä kadusta. En ole noteerannut ulkoa minkään laista ääntä. Kai siitä jokunen auto on ehtinyt ajamaan? Kolmenkympin rajoitus tiellä on, ei hurina häiritse. Nyt, kun höristelen, kuulen, vaivoin, että joku ohi usmuuttaa. Toista on, kun jäteauto pärähtää vastapäisen yhtiön roskia noutamaan. Silloin huomaa, ettei olla Avokkaassa. 

  Meillä on vielä kaksi savusiika, tuliaisiksi itsellemme tuotiin. Kohta niitä ruotimaan aletaan. Salaattia, tomaattia, paprikaa, haikusiikaa. Menköön, kele, illalla rivi suklaata kahvin kera! Ja aamulla nastakengät jalkaan (pakkasyö tulossa), Kukkatalo Töyrylän lenkki, tuollaiset 8,7 km.

  Rehellisyyden nimissä kerrottakoon, että joka toinen aamu teen hieman lyhemmän lenkin (n. 7 km) kuntakeskuksen ympäri. Tai jos vieläkin rehellisyyttä kaivellaan, saattaa joinakin aamuina, mikäli sää, mieliala, tai muu kokonaisuuteen vaikuttava seikka niin vaatii, lenkki lyhentyä teollisuusalueen kiertoo (n. 5 km). Tämän enempää en anna rehellisyydelle valtaa. Koska ei ole tarvetta. 

  Tietysti koko rupeama jää väliin, mikäli vettä tai räntää pieksää surutta. Pakkasraja on -20.

  Vielä yksi vähän manipoloitu kuva maanantailta saaresta. Nyt uutisia katsomaan, siikaa repostelemaan.

RÄKSÄLAUMA PAIKASSA 61.597567, 27.784693

  Linnunlaulu on melko finaalissa näin marraskuussa; aina uskollinen käpytikka heittää ilmoille terävän kommenttinsa harvakseltaan, korppi lentelee joka aamu päivän valjettua tarkistuskierroksensa kronkkuen käheästi. Aika säännöllinen, tuo korppi. Onkohan sillä vakiopostireitti (ks. GoT, kirj. huom.)? Se aamun valjettua kiertää saaren myötäpäivään, joka aamu. Saattaa lenkin uusia päivän mittaan, epäsäännöllisin välein.
  Mutta eilen saatiin vaihtelua lintuvalikoimaan. Iltapäivällä pölähti monikymmenpäinen rastaslauma rannan koivikkoon. Räksät pitivät melkoista meteliä, lentelivät puusta toiseen. Esitys kesti puolisen tuntia, sitten tienoo hiljeni. Mutta vielä illan pimetessä kuului kauempaa metsästä satunnaisia räksytyksiä. Olivatko ne muuttomatkalla, vai Suomeen kohtalaisen pihlajanmarjasadon persolla talvehtimaan jääneitä? En tiedä, mutta ensimmäinen kerta, kun kohdalleni tällaista sattui.
  Eli lintuja on, laulun korvienhivelyvyydestä voidaan olla montaa mieltä.

  Aamulla lähdin kevyessä lumisateessa nostamaan verkot. 

  Neljä siikaa, kilon säynävä, kaksi alle kiloista haukea. Hauet jatkavat elämäänsä. Vaikka toisen hampaaseen satutin etusormen, kun yritin irrottaa havasta sen suusta, niin, että hurmetta tuli ihan kunnolla, en kostanut haukipoloa kolauttamalla "papilla"niskaan, vaan laskin luikeron "vein väljään".

  

  Kun irrottelin kaloja verkosta, kaarsi korppi aamukierroksen, räksäparvi ilmestyi, tai ehkä intoutui, räksyttämään, vene, näytti olleen Buster R, usmuutti ohi Rupakon suuntaan. Olipa tapahtumia kerrakseen! Kun normaali päivärytmi marraskuussa on suunnilleen: lämmitetään leivinuuni, odotetaan, kun uuni lämpenee, odotetaan, kun uuni viilenee, sitten lämmitetään leivinuuni, etc., etc.
  Nuo rastaan tuntuvat jääneen pidemmäksi aikaa. Väliin pitävät konserttia puissa, osa salmen toisella puolella, väliin laskeutuvat maahan, lehahtavat pihlajoihin, ruokaa etsimään.

  Hilppa on päivätorkuilla, minä läppärin parissa. Iltapäivällä laitan kalat sähköiseen savupönttöön imemään itseensä murskattujen bourbon-viski-tynnyreiden aromia. Iltapalaksi on siis tiedossa savusäynästä. Monet eivät säynävää juuri noteeraa. Ehkä kala ei ole tuttu, tai joku ennakkoluulo kalvaa. Emme mekään sitä syö kuin savustettuna. Vähän, tai paljonkin, on lahnan kaltainen maultaan. Ennen vanhaan säynävää suolattiin. Punertavan lihansa ansiosta sitä kutsuttiin "köyhän miehen loheksi". Ukkini Aleksi, joka oli suolakala-addikti, oli aina innoissaan, kun sattui verkosta tai katiskasta säynävän saamaan. Kun olin lapsi, Aleksilla piti aina olla suolakalaa pöydässä. Oli se sitten haukea, lahnaa, säynästä tai muikkua. Lohikalaa ei siihen aikaan juuri saatu; ei tullut pyydyksistä, eikä ostettu, ei edes jouluksi. Jouluna oli lipeäkalaa, silakkarullia ja silliä. Minä en suolakalaan tuolloin innostunut. Eikä, toden sanoakseni, suolahauki, -lahna, tai -säynävä sytytä vieläkään. Lohi. ja ennen kaikkea siika, graavina kyllä vie kielen mennessään.
  Johtuneeko suolakalasta, mutta Ukki Aleksi oli oikea tervaskanto. 80-vuotislahjaksi hän sai uudet sukset, kasiviitosena hän vaihtoi perämoottoria isompaa ja sanoi, ettei enää ikinä osta silmäkooltaan 80-millistä pienempiä riimuverkkoja. No, ukin korjasi 88-vuotiaan uusiutunut eturauhassyöpä. R.I.P.

Alla Aleksi Heli-hevosineen.

  Taidan lopetella, lähteä kuulostelemaan rastaiden tilannetta. Saunavedet saatan myös kantaa valmiiksi huomista varten. Huomenna siis saunotaan, keskiviikkona aamusta kevein mielin, puhtain ruumiin, lähdetään kohti Hollolaa.

TARINA SÄHKÖSAVUSTUKSESTA

  Koska jotkut vääräleuat ovat lohkaisseet, että Päätalo kykeni kirjoittamaan kokonaisen luvun paskareissustaan, on kai minulla oikeus kirjoittaa blogi ensimmäisestä sähkösavustuksestani?

  Aloitan kuitekin, johdantona, kauempaa. Olin jo kauan miettinyt sähköisen savustuspöntön hankkimista. Syy moiseen piilee siinä, että reilut 30 vuotta palvelut haponkestävästä teräsputkesta tehty perinteinen häkäpönttö vaatii kylmillä ilmoilla, etenkin talvipakkasella, melkoisen määrän klapeja ja aikaa.
  Kun sitten viime viikolla äkkäsin Motonetin kanta-asiakas-tarjouksena Gillilinja-merkkisen 1250 W:n kahdella ritilällä varustetun värkin hintaa 59 €, olin jo melkein matkalla Renkomäkeen. Eli kävin sen lunastamassa. Tarjoukseen sisältyi kilon laatikko savustuspurua, mutta siitä tuonnempana.
  Vanhan savupöntön iän muistan tarkalleen. Olin 1986 rivitalotyömaalla Hämeenlinnassa, ja siellä tein Pesos-Heikin valmistamaan savustimeen kannen filmivanerista ja ritilät jostain teräsverkosta. Kansi palvelee yhä, ritilät ovat menneet sinne, minne aikansa eläneet savustusritilät menevät.

  Ennen kuin päästään asiaan, täytyy tuoda julki, että aamun tihkusateessa nostamissani verkoissa oli kaksi siikaa ja yksi pois nakattava hauenpuikkari. Eli kasasin savustimen, poltin ohjeen mukaan rasvat tunnin "tyhjäkäytöllä".
  Valmistauduin vielä tapahtumaan konsultoimalla Hanelin kanssa. Hänellä on näet kokemusta moisesta laitteesta. Sain hyviä neuvoja, kullanarvoisia vinkkejä, mm. kypsennyksen kestosta, purujen määrästä, etc.

  Päiväkahvin jälkeen ryhdyin hommaan. Savustimen ohjekirjassa varoiteltiin senkin sata kertaa käyttämästä laitetta lähellä seinää, tavaroita, mitään, ja kiellettiin ehdottomasti laittamasta sitä puu-, tai muovialustalle. Niinpä niin; Haneli kehotti kylmällä ilmalla ja jos ulkona tuulessa savustaa, laittamaan pahvilaatikon pöntön päälle suojaksi! Haneli ei tunnetusti ole kovinkaan vastaanottavainen ohjekirjojen varoituksille! Minä en aikonut noin radikaaleihin toimenpiteisiin ryhtyä. Päätin suoritaa haikuutuksen venevajassa. Ja ohjeita noudattaakseni palamattoman alustan päällä. Hetekasta on moneksi: Melkoinen osa suuresta ikäluokasta on saanut alkunsa hetekan narinan säestyksellä. Nykyään se on monen matonpesualustana. Soraseulana on heteka korvaamaton. Ja sopii oivallisesti sähkösavustimen sijaksi.

  "Siis siiat ritilälle, purut alustalle", rallattelin, avasin laatikon......"Hetkinen, mitäs nää purut oikein on? Aika rouheeta tavaraa, ei ainakaan leppää!" 

  Aloin sihtailemaan laatikon kylkeä.

  "No piru hitto! Murskattua aidon bourbon-viskin tynnyriä! Jack Danielsin! 

  En ollut ostaessani, en sen jälkeenkään, luonut silmäystä, suonut ajatusta, mokomalle purulle. Öyheitä savustukseen vaan. Uskokoon, ken haluaa, että viskitynnyrin jäteitä ne ovat. Mutta vanhaa tammea, ainakin päällisin puolin arvioituna. Meinasin jo lähteä leppää vuoleskelemaan, ajattelin kuitenkin, että kun on uuden edessä muutenkin, niin menköön. Whiskey Barrel-hengessä.

    Pönttö pistorasiaan. Puolen tunnin odotus. Menin vajasta ulos. Taivas oli melko dramaattisen näköinen.

  Kusaisin halkopinon taakse, källäilin rannalla. Käväisin katsomassa haikutusprosessin etenemistä. Ei ollut paljon nähtävää. Hieman suvua tihkui kannan alalaidasta. Kokeilin pöntön jalkoja. Alapäistään vain hieman lämpöiset. Se niistä varoituksista. Vaikka ei vara venettä kaada, sanotaan.

  Meni taas pihalle. Aurinko pullahti hetkeksi pilviverhon takaa. Heti näytti mualima toisenlaiselta.

  Katsoin puhelimesta aikaa; puolituntia alkoi olla täynnä. Hipsin vajaan. Yhä tunjusi lievää savua kannen alaosassa olevasta reiästä. Ajattelin:

  "Olkoon varmuuden vuoksi viis minsaa ekstraa, kun on ensimmäinen kerta".

  35 minuutin kohdalla tempaisin töpselin rasiasta. Annoin kymmenkunta minuuttia vielä "vetäytyä". Etteivät hienot viskitynnyripurut leimahtaisi liekkeihin happea saadessaan.

  Kypsänoloisia olivat kalat, kohtuudella väriä pinnassa.

  Nyt ne popsittu, siika henkilöön. Juuri hippeimmilleen kypsiä olivat. Savun maku oli melko mieto, mutta aika leppeä. Vaikkei leppää ollutkaan. Eli voin tuon pussillisen rauhassa käyttää loppuun. Sen jälkeen kyllä siirryn taas leppään. Perusteluna se, että en ole vanhojen bourbon-viskitynnyreiden suhteen omavarainen.

  Aamulla pitää savustimen likaantuneet osat pestä, kun saunan padassa on vielä lämmintä vettä. Ensikokemuksen nojalla voi sanoa, että säällinen tarvike, tosiaan ainakin kylmillä ilmoilla. Mutta kyllä tapahtumasta puuttuu perinteisen pöntön tunnelma. Ja jää todistamatta se totuus, että tuulipa mistä suunnasta tahansa, istuipa millä laidalla hyvänsä, aina saa avotulesta savut silmille.

MARRASKUU JA KEEKKI

  Marraskuu. Yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista pop/rock-biiseistä. Meillä kaipuun kaljakori kilisi Avokkaaseen. Nyt täällä ollaan. Yhdentoista kantissa oli jo tulet uunissa.

  Soutuvene oli sen näköinen, että ainakin kuukausi reissussa ollaan. Aina on viemistä, en ymmärrä.

  Eipä ollut auton autoa Potinlahdessa. Kettusten pikkuvene näkyy vielä olevan oikein päin, kone perässä. Muita tuskin enää ennen kevättalvea näille mökeille tulee. Jolleivat sitten Hannilat. 

  Joku voisi sanoa maisemia lohduttomiksi. Ei minusta. Syksy on syksyä, aikaa valmistautua kestämään talvi. Pian vallitsee lumi ja jää, toivottavasti. Sitten puhkeaa jälkeen uusi kevät. 

  Neljä verkkoa käytiin ennen hämärää laskemassa. Ehkä joku verj'piä eksyy niiden silmiin. Savusiika maistuisi kyllä. Tai vaikka graavi -sellainen. Jos sattuu koliaampi tulemaan.
 
  Nyt alkaa taivaallinen valo himmetä. +21 näyttää tuvan lämpömittari +2 ulkoinen havainnoitsija. Sisällä kuuluu ilpin hurinaa, jos menee ulos, ei kuulu mitään. Vaikka mitäs se muille kuuluu, jos jotain kuuluu, tai ei kuulu. Suotta tuosta kirjoitin. Ei ole sen vertaa kuullun ymärtämistä. Siksikö kirjoitan? . . . . . . Eihän tuosta ota tolkkua, edes minä itse!

  Huomenna nostetaan verkot, jos ei ole kalaa, lasketaan ne uudestaan. Käydään saunassa. Syödään, kahveja juodaan. Luetaan, tallenteita katsotaan. Ei mitään hektistä, mökkielämä marraskuussa.
  Tallenteista vielä. Ilokseni ElisaViihde ilmoitti, pari viikkoa sitten, että nyt voi myös HBO Nordic'ia katsella Chromecast'in kautta. Eli ei tarvitse kyhjöttää tabletin edessä. "The Handmaid's Tale" on HBO:lta meneillään. Kolme jaksoa katsottu. Aika ankeaa kuvaa tulevaisuudesta tarjotaan. Ihan katsottava sarja.

  Sitten maalaisnäkökulmaa Suomen nykytilaan: 

  Tempora aspera vivimus, amice bone. Cheek lopettaa. Jos siitä vielä jotenkin toipuu, niin entäs jos Saara Aalto ei voitakkaan Euroviisuja? Pitkä tie on takaisin mielenrauhaan. Monella.

  No jaa, suuttukoon ken tahtoo, mutta minusta Cheek'in lopettaminen on lahja Suomen musiikille. Cheek'in musiikilla kun on saman verran yhtäläisyyttä rap'in kanssa, kuin minulla persujen. Tulkitkoon jokainen tavallaan. 

  Saara Aalto on varmasti taitava laulaja, ansiokas esiintyjä. Minun mieltymykseni musiikin saralla kohdistuu kuitenkin hieman erilaiseen musiikkiin, erilaisiin artisteihin.
  Euroviisuista en viitsi mitään sanoa. Etteivät katoa viimeisetkin kaverit. Tai eivät ne viimeiset vähästä katoa. Ainakaa Euroviisujen vuoksi. Eikä Keekin. 

 Lopuksi näkökulmasta jakokulmaan:

  Jakokulmahan on se paperille piirretty kulmaviiva, minkä avulla meitä opetettiin tekemään jakolaskuja.

   Mutta asiaan. Kun minä tällään jakokulmaan jaettavaksi tilini oletetun saldon toukokuussa 2018 vähennettynä oletetulla verannan uusimiseen minun osaltani uppoavalla summalla, sekä jakajaksi tulevan kesän kuukaudet, jää viivan alle, eli osamääräksi, melko vähäpätöinen summa. Miinusmerkkinen, itseasiassa. Se tarkoittaa sitä, että niukan eläkkeen turvin on kesä vietettävä. Mutta vietetään sitä iloisesti verannalla istuksien, tarjouskahvia litkien, vanhan päivämäärän eineksiä oman maan vihannesten kera syöden. Kuulostaa ihan asialliselta matematiikalta. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle. Jätetään ensin loppusyksy, talvi ja kevät taiten taaksemme. 

MUISTAMISEN SIETÄMÄTÖN RASKAUS

  Siivouspäivä. Tänään. Seitsemän jälkeen aloitimme. Minä imuroinnin, Hilppa vessojen puunauksen. Työ eteni rutinoidusti; imuroinnin jälkeen meikä pölyjä pyyhkimään, Hilppa lattioita moppaamaan. Eli vessojen ja keittiön lattiat ja raput, tässä lyhemmän kaavan tapahtumassa. 

  Tämä kaikki oli tehty hieman ennen puoli yhdeksää. Jäljellä oli enää minun osuuteeni kuuluva pesuhuoneen siistiminen, perään itseni suihkuttelu. Heitin vaatteet likakoriin, aloin laskea vettä ämpäriin. Kas, sieltähän vain lirisi pikku noro. 

  "Pe***le!". älähdin. Sehän on se saa***an vesikatko!"

  "No niinpä tietysti!", totesi Hilppa. "Onneksi ehdittiin melkein siivota".

  Ei muuta, kuin penkomaan kalsarit ja verkkari korista.

  Postilaatikkomme oli jo viime viikolla laitettu ilmoitus vesikatkosta ti. 14.11.2017 klo. 8-10. Ja A4-kokoinen lappu oli näkyvällä paikalla kirjahyllyssä. Mutta saahan se olla vaikka kuinka näkyvillä, jos ei katso! Ja mitä kauemmin muistutus jossain lojuu, sitä harvemmin sen huomaa. 

   Työhön tuli siis pakollinen, laillinen ja ymmärrettävä tauko. Tauko ei tosin ollut pikä. Jo ennen yhdeksää soi ovikello, putkihenkilö pyysi kokeilemaan, riittääkö paine. Riitti, kun paineen testaajana oli paineeton ihminen. Olivat laskeneet verkoston paineen kuudesta barista neljään. Minun puolestani saisivat laskea Hollolan kuntakeskukuksen baaritkit kuudesta neljään. Tai ei niitä taida kuutta ollakkaan. Toisaalta: ei baarien lukumäärää pidä laskea. Tärkeitä kohtaamispaikkoja monelle. Puhuin vain pehmoisia oman käyttöasteeni perusteella.

  Kun siivousprojekti oli onnellisesti saatu läpivietyä, lähdettiin influenssarokotukseen. Hilppa terveysasemalle eilen soitti, ja kertoivat, että hänkin saa ilmaisen rokotteen, koska on usein tekemisissä yhden kolmivuotiaan, sekä kahden ikälopun, minun ja Elinan, kanssa. Hyvä niin. Toki roketteen olisi voinut ostaakin, mutta se edellyttää reseptiä. Eli homman mutkistumista. Hilppa on joka vuosi roketteen saanut työterveyden kautta, joten aikoo käytäntöä jatkaa. Minulle tuikkaus on toinen. Ja voisin sen väliinkin jättää. Mutta nyt on otettu! Edellytti vajaan vartin istumista terveysaseman käytävällä. 

  Isänpäivä oli ja meni. Iiris soitti (tai äitinsä, tietysti) aamulla videopuhelun. Yleensä tyttö ei tuollaisessa kontaktissa puhu mitään, ujostelee. Mutta nyt hän toivotti "Hyvää Peppeä!" Yksi mieleenjäämmistä osakseni tulleista muistamisista!

  Aijan-mummon autolla ajettiin Helsinkiin. Juhlaa sekin; sain röhöttää takapenkilla ihan repona. Whiteladyn buffee oli runsas ja maukas. Hotkin kevyesti punaisen lihan vuosikiintiön verran härkää. Vähän omatunto soimaa, mutta menköön kerran vuodessa. Eikä tarvinnut kaivaa kuvetta, ei minun, ei Jonin. 

  Jäätiin vielä pariksi tunniksi Iiristä kaitsemaan. Anna ja Joni menivät Tennispalatsiin Escape Roomiin. Käyttämään Annan Jonille viime jouluksi ostamat liput. Ennen kuin vanhenevat. Liput. Eivät Anna Joni ihan vielä vanhene. Tai vanheneehan ne, mutta eivät vanhoiksi muutu. Ihan heti.

  Olivat ketaleet reitin selvittäneet. Saattaa minulta jäädä kokematta, tuollainen viihdyke. Tai mistäs sen tietää? Jos vaikka tästä nuorrun? 

  Iiris toimi, vanhempiensa yrittäessä selviytyä esteistä, tarjoilijana. Tässä hän kaataa minulle jälkiruokakahvia.

  Oli jo ehtinyt syödä aterian. Koska Iiriksen minulle tuoman menu'n kannessa luki "Viluinen pingviini", tilasin "viluisen pingviinin". Ja, kas kummaa, pingviinin tarjoilija minulle myös toimitti, pehmopingviinin, sanoen:

  "Tässä herran pingdiini!"

  Leikkeihin ei kolmivuotias tarvitse kummoisia apuvälineitä. Tarjoilun jälkeen hänestä tuli äiti. Hilppa oli isosisko, Aija hämähäkki, ja minä pikkuveli. Tuo hämähäkkijuttu jäi minulta vähän epäselväksi, kun samalla katselin tabletilta Suomen ja Kanadan välistä lätkämatsia.

  Naapurin herra, herra K., oli pyynnöstäni laskenut lipun, kun ennen iltayhdeksää kotiin ehdittiin. Mainio juttu, ei meille isille pidä ylenmäärin liputtaa.

  Nyt lopetan. Lähden laskemaan tunteja torstaiaamuiseen Anttolareissun starttiin. Ai niin, hyvä, kun sanoitte: viestitän ilpin pöhisemään. Mukavaa mennä lämpimään pirttiin.