Pakkasaamuun herättiin. Kun aamutoimet, uunien lämmitys, sekä koirien ja itsemme ruokkiminen oli tehty, lähdin hieman ulos ilmaa haistelemaan. Juuri sitä hätäseen pystyi nuuskimaan; Forecan mukaan -28. tuntuu kuin -37, mittarin ja Peppen mukaan -27, tuntuu kylmältä.
Koska olin tukevasti vaatetta päälleni pyntännyt, suuntasin askeleeni Piskolaan. Ensin kiepasin ennen navettaa kohti Ylätaloa. Mäeltä nappasin kuvan päivänkoitosta.
Samoin syntymäkodistani.
Monet ajatukset, muistot lapsuudesta ja nuoruudesta risteilivät päässäni. Nostalgiaa, vaikka itseäni luonnehtisin epänostalgiseksi. Onkohan tuota sanaa olemassa? Epänostalginen? No nyt on. Uusia sanoja putkahtelee. Aamulla oli tv auki, ja bongasin jonkun käyttävään ilmaisua "alarmisti", Varmaan valveutuneemmille tuttu, minä kuulin ensimmäisen kerran. Mutta asiaan. Muistoja pyöri päässäni.
Tässä vielä tolpillaan olevassa leikkimökissä oli sijaitsi vuonna 1956, luulisin, sanomalehden toimitus. Lehden nimi PIHANURMEN SANOMAT. Henkilökuntaan kuului kaksi: Rukkastuppo ja Kalle Miinus. Eli Haneli ja minä. Ihan saletti en ole, kumpi oli kumpi. Minä tietysti olin päätoimittaja, Haneli hoiti jakelun. Vanhoja Länsi Savoja, Savon Sanomia, Maaseudun Tulevaisuuksia nimikkeellä Pihanurmen Sanomat hän kuljetti vanhoissa lastenrattaissa. Kovin pitkä ei jakelureissu ollut. Tupaan vietiin lehti, mehua ja pikkuleipää palkaksi saatiin. En muista, oliko Ylätalolla vielä tuolloin tilaajaa? Jos Rautasen Tyyne ja Aleksi siellä silloin kesiään viettivät, niin varmasti olisivat lehden tilanneet. Ja kaakaomukiin mössättyä pitkopullaa olisi palkkiona ollut.
Tässä aitassa tuli kesäisin nukuttua. Kuuden aitan riviaitta. Ensimmäinen oli Maijan aitta. Siinä siis nukkui kesäisin Maija. Toinen oli Elsan aitta. Isotätini Elsa, ukki- Aleksin sisko, piti sitä hallussaan. Kolmas oli vaateaitta, eli kausivaatteiden sekä myös vanhojen vaatteiden säilytystila. Neljännessä nukuimme me lapset. Viides oli romuaitta, eli sinne lähätettiin kaiken maailman tavaraa, millä ei ollut käyttöä. Aleksin periaate kun oli, että mitään ei heitetä hukkaan. Viimeinen oli Eskon aitta. Korhosen Esko oli Aleksi sisaren poika. Hän oli merimies, mutta joskus ei ollut duunia, koska Merimiesunionin jäsenmaksut olivat rästissä, tai jotain muuta estettä oli ilmaantunut. Silloin Esko saapui Piskolaan. Hän hankki ruokansa ja vähän liksaa rästien maksuun olemalla renkinä. Teki peltotöitä, välillä halkoja tai propseja metsässä. Jos Esko talvella joutui Piskolaan turvautumaan, hän nukkui saunatuvassa.
Eloaitta. Sinne puidut viljat syksyisin varastoitiin. Kaksikerroksinen rakennus. Puinnin jälkeen siemenet vietiin säkeissä yläkertaan, kaadettiin aukoista alla oleviin laareihin. Sieltä sitten tarpeen tullen lapiotiin taas säkkeihin, vietiin jauhettavaksi. Omissa laareissaan olivat myös siemenviljat.
Mieleeni palautui, kun teini-ikäisenä peittasin ukin kanssa viljoja eloaitan edustalla. Myöhemillä vuosikymmenillä syntyneille voin tarkentaa, että peittaamisella tarkoitetaan siemenviljojen käsittelemistä sienten ja tuhohyönteisten torjunta-aineelle. Laite, jolla peittaaminen suoritettiin, oli kahdensadan litran peltitynnyri, missä viljaa pyöritettiin. Kuva napattu netistä. Ukki-Aleksin värkki ei ollut noin hieno, vaan karkeatekoinen versio.
Tästä huilautettiin, omin luvin, kirkkoreellä hankikannon selässä alas, jo aiemmin kerrotuin seurauksin.
Navetan takana oli karjapiha. Se oli tietysti aidattu silloin. Karjapihan kautta lehmät kulkivat laitumelle. Tai vapaana ne lapsuudessani metsässä vaeltelivat. Ne siat, yleensä emakko ja karju sekä yksi poikue, mitkä talossa pidettiin, tonkivat karjapihassa nautiskellen kesän lämmöstä. Niitä välillä ajettiin takaa, kun aikuisten katse vältti. Vähän piti varoa, ettei jäänyt karjun jalkoihin.
Kohti rantaa ja kortteriamme palatessani muistui mieleen vielä pari juttua. Tuolle pienelle kesannoksi jääneelle peltoläntille istutettin 1970-luvulla kuvassa näkyvät koivut Ahos-Ritin kanssa. Kasvaneet ovat.
Rantatien mutkassa, noitten keskellä näkyvien puiden kohdalla oli muinoin paja. Se oli jo 1950-luvulla ränsistynyt ja vuotavakattoinen. Kerran mentiin sisko-Ritvan kanssa löytöretkelle pajaan. Siellä oli suuret palkeet. Jompi kumpi meistä meni niitä pumppaamaan. Äkkilähtöhän siitä seurasi. Ampiaiset olivat nimittäin tehneet pesänsä palkeitten sisään, eivätkä erikoisemmin tykänneet häiriöstä.
Paja purettiin ja paikka raivattiin myöhemmin. Työkaluja, kuten alasin, pajavasaroita ja sepänpihtejä on yhä tallella Piskolan pihapiirissä rekiliiterissä. On siellä paljon muutakin, sillä kuten mainitsin, ukki-Aleksi piti tavaroistaan kiinni.
Tähän olin muisteluita lopettamassa, mutta vielä yksi pitää tuoda ilmi. Kun äsken astelin Hilpan komennosta ruokapöytään, loin katseen järven selälle. Oli otettava kuva. Jos elettäisiin vuotta 1958, niin tuota selkää olisin aamusta kouluun hiihtää pahnostanut, iltapäivällä takaisin. Pakkasraja oli nimittäin tuolloin -30. Yhden kerran ainoastaan muistan, että raja rikkoutui, ei tarvinnut kouluun lähteä. Eikä siihen aikaan ollut Forecoita kertomassa siitä, miltä tuntuu.
Mikä on talon tulevaisuus? Ehkä Taina ja Haneli, ehkä Anni tai Katriina, keksivät tiloille sopivaa käyttöä.
Näin pakkasella on aikaa kirjottaa, joten myös muistoja voin verestää. Mutta en yleisnostalgiseksi, en pesruskaihoajaksi ryhdy. Joskus vaan pulsseina näitä ulos työntyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti