Jopa aiemmin luotettavana pitämäni yle:n uutisoinnissa on havaittavissa merkkejä puoleettaman käsittelyn lipsumisesta. Sääli, jos noin tosiaan on. Saatan tietysti olla väärässä, katsella itse tietyn väristen okulaarien läpi.
Voiko absoluuttisen puolueetonta journalismia edes olla? Ihmiset sitä tekevät, ihmisillä on aina omat mielipiteensä. Koska tekoäly saadaan valjastetuksi tehtävään? Tekoäly, mikä käsittelee ainoastaan tunnetut faktat, muodostaa käsityksen niiden pohjalta? Vaikka on siinäkin vaaransa: ihminen sen tekoälyn ohjelmoi, eikö niin?
Toisaalta: jos journalismi olisi absoluuttisen puolueetonta, tulisi suuresta joukosta toimittajia tyhjäntoimittajia. Suurin osa mediasta on johonkin suuntautunutta, johonkin sitoutunutta. Jos kaikki toimisivat absoluuttisen puoleettomasti, ne olisivat samanlaisia, toiminta loppuisi useilta. Suuret ihmismassat jäisivät ilman oman näkemyksensä pöngittämistä. Suurten ihmismassojen pitäisi aivan itse muodostaa käsitys esim. siitä, mitä tahoa kannattaa äänestää. No, puolueet eivät kuitenkaan kai voi olla absoluuttisen puolueettomia? Joten kyllä ihmiset puolensa saisivat valittua.
Turhanpäiväistä pohdiskelua on nyt suoritettu riittämiin, siirrytään asiaan. Isäni Erkki, R.I.R., oli mukavuudenhaluinen ihminen. "Ei omena puusta kauas putoa", sanoi Newtonin Iisakki, kun hedelmä päähän tippui, painovoima valkeni. Minäkin olen mukavuudenhaluinen ihminen. Siksi kävin aamulla Motonetistä ostamassa akkuväänninjääkairan. Ajattelin, että koska minulla on tehokas akkuporakone, niin käytetään sitä hyväksi. Kairaaminen ei ole koskaan ollut himohommiani. Ja viime vuosina on tullut kevättalvisin pilkkimistä jonkin verran kokeiltua. Ehkä vaivattomomman porauksen myötä enemmän tänä vuonna?
Kun isä-Enttu tuli mainittua, niin muutama huomio hänestä vielä. Erkki ei ollut kalamiehiä. Kun Kiljusen "Muikku-Martti" vielä eli ja veti nuottaa, oli isä tosin innokas nuotalle lähtemään. Enemmän hän kuitenkin kunnostautui rantakalan valmistajana. Ja hyvää tekikin: ripaus vettä, verskit muikut, runsaasti sipulia, vielä runsaammin voita, ronskisti suolaa. Vie kielen persieen, mutta sydän- ja verisuonilääkärit eivät olisi innostuneet.
Tuossa seitkytluvun taitteen tienoilla muista, että Erkki ja Kaipaisen Ville pitivät katiskaa, paria, Avokkaansalmen rannoilla. Kun kevätkelit tekivät autolla liikkumisen jäällä vaaralliseksi, lainasivat nuo parhaassa iässään olevat äijät jostakin mopot, joilla kävivät katiskat kokemassa. Sitten, kun oli aika ottaa pyydöt lopullisesti pois jään alta, kävikin ohraisesti: molemmat miehet, mopoineen päivineen, upposivat jäihin. Aika lähellä rantaa, oletan, sillä he pääsivät kyllä helposti kuiville. Sitä en muista, saivatko he mopot myös samalla kertaa pelastettua, vai jäivätkö ne odottelemaan sulan veden aikoja?
Vielä yksi muisto Erkistä kalassa. Oli varmaankin jotain 1980-luvun alkua, ehkä helmikuun loppupuolta. Olimme käymässä Piskolassa. Hanelilla oli verkkoja jään alla, mutta hänellä oli jotain menoa, joten hän delegoi meille parin jatan katsomisen. Mehän lähdettiin isän kanssa hiiihtämään jäälle. Ensimmäisessä pätkässä ei ollut mitään, mutta toisessa, Kaupinsaaren eteläpäässä, tuntui heti joku potkivan. Ja olihan siellä, kymmenkiloinen hauenvonkale! Aikani kalan kanssa pakkasessa temmellettyäni sain sen nätisti irti verkosta. Sillä aikaa Erkki hyppeli ja heilutteli kylmissään avannon vierellä. Juuri, kun verkkojata oli saatu vedettyä takaisin jään alle, sörnäytti Leinosen Matti moottorikelkalla ohitse. Erkki huitomaan, että tuleppa kattomaan! Matti huomasi, kurvasi paikalle. Aikansa kalaa ihasteltuaan hän sanoi, että voi vetää meidät suksinemme takaisin Piskolaan. Minä sanoi hiihtäväni, Erkki suostui ehdotukseen. Ehkä muutaman satametrisen hän taiteili köyden päässä, sitten lumi pöllysi, kun isä heitti kemmakkaa hangessa. Matti oli vissiin painanut kaasua tarpeettoman paljon. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Puisteltiin pahimmat pakkaslumet vaatteista, korvista, silmistä ja taskuista. Erkki päätti hiihtää omin avuin loput matkasta.
Enhän minä isäni kaikkia saavutuksia kalamiehenä tietenkään tiedä, mutta nuo tulevat lähinnä mieleen.
Mökkinaapuri Hannu soitteli eilen. Hän on nyt Avokkaansaaressa. Oli mennyt tiistaina, yksin, ja ihan tarkastamaan jäätilanteen, ja että kaikki on reilassa. Lunta kuuluu olevan rutosti, varsinkin rannoilla, koska tuuli on sitä kasannut. Teräsjäätä on vähimmillään 10 senttiä, välissä vettä, sitten kohvajäätä. Ja paljon lunta. Siinä mielessä hyvä, että kohva kantaa, joten sohjossa ei tarvitse tarpoa.
Mikäli ei sääolosuhde, tai jokin muu painava syy tule esteeksi, niin maanantaina, 4. helmikuuta, me sitten lopulta lähdetään saareen. Lumikengillä jää ylitetään. Sukset varmaan mukaan tulevat, muuta saa nähdä, tuleeko hiihdeltyä. No, ehkä moottorikelkkauria on sen verran, että niinkin tehdään.
Kyllä siellä ensimmäinen päivä kuluu pimeään, ennen kuin kulkutiet on dallattu kovettumaan, vesiavanto hakattu, lämmitetty, vedet ja puut kannettu, toinen reissu autolle tehty. On luultavasti turhaa yrittää viikon eväitä + muita tarvikkeita ja tavaroita kerralla saada umpisessa yli tuotua.
Toivotaan, että tuo visio Anttolan reisusta toteutuu ajatellussa aikataulussa. Näitä mietiskeli Peppe. Mitähän pikku-Peppe mietiskeli aikanaan ruohonkorsi suussaan? En ihan jaksa muistaa. Mutta ehkä sitä, että onneksi ei ole metrisiä hankia ympärillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti