TUHANNEN TULIMMAISTA

  Olen ihan äimän käkenä. En tiedä, kuinka suhtautua, kun mies, jota minä, uskoakseni aika moni muukin, pidimme pelkkänä pellenä, kummajaisena ja vitsinä, onkin pian planeetan vaikutusvaltaisin mies! Tai kai minä sen kanssa jotenkin toimeen tulen. Sääliksi vain käy niitä, joita asia lähempää liippaa.

  Siinä ulkopoliittinen katsaus. Nyt päivän tarinaan.
 
  Oli kesä 1965. Heinäkuu, jollen aivan väärin muista. Olin Piskolassa, riivattuna, kun en päässyt Mikkeliin kavereitten kanssa hillumaan. Olin näet arestissa, poistumiskiellossa, kuvaannollisesti kahlittuna. Syytä en muista, mutta kai olin huolella töpännyt, sillä harvoin meillä noin ankaria sanktioita käytettiin. Onneksi minulla oli tupakkia! Oli vajaa aski Lifeä. Toppa ja tikkuaski olivat Piskolan Ylätalon lähellä kasvavan valtavan, puolilahon ja sisältään jo ontoksi muuttuneen lehmuksen rungon kolossa monen metrin korkeudella. Puun alimmat oksat lähtiväi noin kolmen metrin korkeudelta, mutta roikkuivat maahan asti, joten notkea nuorukainen kykeni kiipeämään niitä pitkin puuhun. Siellä minulla oli mainio piilopaikka sauhutella. Vaikka puun ali kulkevaa kärrytietä väliin saattoi joku Piskolan väestä tai Ylätalon kesäasukkaista kulkea, olin turvassa lehvistön keskellä. Livahdin siis kesken jonkun homman tupsauttamaan sauhut murheeseen. Olin onnellisesti päässyt kipuamaan puuhun, ja tupsuttelin toista haikupilliäni, kun rannan suunnalta lähestyi piilopaikkaani isotätini Elsa, ukki.Aleksin sisko, pellon poikki puolestaan ilmaantuivat tätini Maija ja Liisa. Tietysti he parkkeerasivat juuri puun alle jutustelemaan. Minä syljeksin hiljakseen natsan sammuksiin, yritin olla kuin kusi sukassa. Mutta juttua sen kun riitti! Jotakin kohta alkavasta heinänkorjuusta kuuluivat pakisevan. Samoin siitä, ketä oli tulossa heinäntekoon, se kun oli melkoisesti työvoimaa vaativaa hommaa siihen aikaan.
  Varmaan yli kymmenen minuuttia kului, paikkani alkoivat puutua. Kiroilin äänettömästi, yritin mielessäni manata tätijoukkoa poistumaan askareisiinsa. Mutta mitä vielä! Juttu vain jatkui. Kauhukseni huomasin, että kesiä Ylätalolla viettävien Rautasten rouva Tyyne ilmaantui pihalle, huomasi juttelevat tätini, alkoi lähestyä heitä. Pian olikin koolla jo neljä tarinoijaa. Hyvähän se siinä puun katveessa oli turista, kesähelteellä! Ja antakaas olla, kohta kääntyi puhe juuri majapaikkaani lehmukseen. Alkoivat ihmetellä, kuinka vanha tuo puujätti olikein oli. Elsa, joka oli niihin aikoihin joku seitenkymppinen, sanoi aina nähneensä puun noin isona ja tuuheana.
  "Mutta ei se silloin ennen ontto ollut", sanoi Elsa ällistellen tyvessä olevaa isoa halkeamaa.
  "Eikä tainnut olla noin paksuja oksia?", arveli Liisa. Kaikki tiirailivat runkoa pitkin kohti latvuksia. Minä poika  suolapatsaana ja liimautuneena runkoon kahden ison oksan risteyksessä, onneksi toisella puolella kuin katselijat. En tajua tänäkään päivänä, mitä pelkäsin. Eivät he minua tupakin poltossa olisi tavanneet. Ja harvoinkos pojankoltiaiset puissa kiipeilevät. Kai omatunto kolkutteli, ehkä myös pelko kotiarestin jatkumisesta.
  Vielä ainakin viisi pitkää minuuttia akkaväki jutusteli, mutta minua he eivät huomanneet. Kun lopulta pääsin laskeutumaan puusta, paikkani vapisivat, mutta mieleni oli keveä. En ollut hoksannut edes kolmatta tupakkia ennen alas tuloani röyhäyttää.

  Se oli toinen "läheltä piti"-tilanne muutaman päivän sisällä. Paria päivää aiemmin olimme isosiskoni Ritvan kanssa kävelemässä rantaan, tupakit kärysivät, kuinkas muuten. Yksi pieni mäen nyppylä matkalla oli, ja eikös Elsa-täti ilmaantunut sen takaa näkyviin. Jotenkin asia meni niin, että emme hätääntyneet, vaan laitoimme tupakkikäden selän taakse, jäimme muina tyttöinä ja poikina vaihtamaan muutaman sanan. En tiedä tänäkään päivänä, eikö vanhanpuoleinen täti huomannut, mistä on kyse, vai jättikö hän hyväntahtoisena ja hienotunteisena ihmisenä asian omaan arvoonsa. Elsa-täti on ollut vuosikymmeniä mullan alla, kuten kesäasukki Tyyne, Maija poistui viitisen vuotta sitten, sisko-Ritvan lähdöstä on pian kaksi vuotta, Liisan vuoro oli puolitoista ajast'aikaa taakse päin. Samoin on tuo lehmus jo maatunut. Myrsky sen jonain syksynä katkaisi puolesta välistä, Haneli hoiti loput. Ei ole ketään asianosaista, jolle tapahtumat kertoisin, heidän mielikuviaan utelisin. Joten teidän, kuten minunkin, on luotettava yhden ihmisen hauraaseen muistiin.

  Eipä ollut kummoinen tarina, muistui vain eilen mieleeni. Ja tuosta edellä olevasta kirjoituksesta sain päännouseman miettiä mistä juontuu sanonta "hiljaa, ku kusi sukassa?" Ei mr. Googlekaan, asiaa häneltä tiedusteltuani, osannut antaa pikaista vastausta. Mutta mietitäämpä. Jos kusi kestää sukassa, ei se ole ainakaan villasukka. siitä livahtaisi urea läpi vikkelästi. Entä kestäisikö kusi nailonsukassa? Tai urheilusukassa? En oikein usko. Jos sukka olisi muovia, kestäisi kusi siinä kyllä. Mutta olisiko se hiljaa? Eikö se hölskyisi? Sitäkö tuo sanonta tarkoittaakin: että pitää olla hiljaa, ettei kusi sukassa hölsky? Ota nyt selvää ukkovaarien ajatuksenjuoksusta!
  Jos joskus tuntuu, että tarmoa riittää, yritän selvittää, mistä "reporankana", "äimän käkenä", "pää pyörii ku pössihavukalla", "mukava ku lehmän mulkku", "vittuilee ku sinkkiämpäri", ja "sopii ku suutarin sormi sijan persiisseen" ovat saaneet alkunsa. Kun ne on selvitetty, siirryn vähemmän tärkeisiin askareisiin, kuten viikkosiivous ja kaupassakäynti.