Eilisestä YLEN:n suuresta sananvapauskeskustelusta ei paljoa käteen jäänyt. Muuta. kuin kehno englanninkielen osaaminen, tarkoitan minun. Siksi jouduin illalla lähetetyn ja tekstitetyn version tallentamaan. Jo avautuivat Flemming Rose'n sanat. Viisaitahan mies puhui, mutta ei juuri uutta. Kaiken kaikkiaan olisi meno ohjelmassa vähän villimmäksikin voinut mennä.
Turvapaikanhakijakekustelu on hieman laantunut, niin tietääkseni hakijamääräkin. Suomen hallituksen tekemät päätökset ja niistä aiheutuneet toimenpiteet lienevät kiirineet tänne aikovien korviin. Mutta kyllä sapaleita yhä kalistellaan turvapaikanhakijoiden ja harvapaikantukijoiden välillä.
Rempan alku viivästyy päivällä muutamalla. Oma syy; annoin Iiriksen synttäreillä OS:lle, kun tämä kyseli kunnon tekijää pikku hommaan, oman miehemme A:n yhteystiedot. Sanoi kyllä, että tämä on aika varattu, mutta menihän OS soittamaan. Marssijärjestys meni kuitenkin siinä mielessä oikein, että OS soitti minulle, ja kysyi, käykö meille muutaman päivän viivästys. Oli A varmaan käskenyt kysyä, ennen kuin lupautui. Minä, hyväsydämisenä miehenä, suostuin. Sillä ei meille haittaa tee, alkaako hommat tällä-, vai ensiviikolla. Mutta jollei tulevalla viikolla ala tapahtua, saatan ottaa puhelun, pari.
Perjantaina kuitenkin Avokkaaseen usmuutetaan, talvikuntoon laitellaan. Vene pyhänä Hanelille. Luultavasti vielä sen jälkeenkin saareen mennään. Olis mukava taas kokea mustan veden ja valkean lumen kontrasti. Se vaan, että muutaman viikon kuluttua on aika pimeää ajella seitsemän jälkeen illalla Piskolasta Avokkaaseen. Ei se toki ongelma ole, jos ei sumua lykkää. On sitä ajeltu ennenkin. Ja veneenkorjaajat on kiitelleet.
Tästä aasinsiltana viime sunnuntai-aamuiseen uutiseen. Huomasin Ilta-Sanomien sivuilla, ihan alkupäässä, tiedon, että Mikkelissä on vene ajanut päin saarta. Luin tarkemmin. Se oli sattunut aamuyöllä puoli kolmen aikoihin Pappilansalmella, pari kilsaa Anttolan satamasta. Pappilansalmea pitkin menee vesireitti kylältä Piskolaan. Jutussa mainittiin veneessä olleen kaksi miestä ja yksi nainen. Nainen ja toinen mies olivat lievästi loukanneet itseään, ja kaikki kolme oli kuljetettu Mikkeliin sairaalan hoidettaviksi ja tutkittaviksi.
Hetihän tuli Haneli mieleen. Joku vuosikymmen sitten olisin ollut tosi huolissani, vaan enpä enää. Mutta serkku-Susanna oli; oli nähnyt saman jutun, ja tekstitteli kysyen: "Onko Hanskin porukat kunnossa?" Minä siitä velj'pojalle soittelemaan. Eipä asiasta mitään tiennyt, hirvimetälle oli juuri lähdössä. Eilen, kun Hanelin kanssa puhuin, sain kuulla, kenen vene siellä oli töperihtynyt. En miestä tunne, sano paavi jumalasta, mutta mökkipaikan tiedän.
Totta puhuen ei tuollaiset ole leikin asioita. Jos veden varaan syksyllä ja pimeässä joutuu, on tosi kyseessä, varsinkin, jollei ole kunnollisia veneilyliivejä, tai -takkeja päällä. Ja jos vielä kallonsa kolauttaa niin, että taju lähtee, ihan sama onko vesi lämmintä, tai kylmää.
Meinaa kylmä hiki hivuttautua otsalle, kun muistelee nuoruuden huimailuita. On sitä ollut onni matkassa, onneksi!
Aika monta tuttua on vuosien saatossa Anttolassa hukkunut, suurin osa kesällä, veneestä, ja kännissä. Jokunen myös jäihin on sortunut. Mikä kumma se vetää ikänsä veden äärellä asuneen uhmaamaan kohtaloaan. No, hieman jäävi taidan olla sanomaan. Surullista se vaan on.
Vaikka on noista venetörttöilyistä hauskempiakin esimerkkejä. Taisi olla jotain kuuskyluvun loppua, kun isä-Erkki osti kuttaperkkaveneen, ja möi entisen vaneriliipparin (Liimataisen Reino tekemä, ellen väärin muista) kaima H:lle. Paatissa oli kymppi Mercury-perätuuppari. Sehän, kevyt jolla, kulki melko kovaa. Sitten kerran kaima H tarjosi veneellään Västäräkkiin Suursalmen puolelta, eli Reissalmelta. Mutta kun kapea väylä tekee heti kohta yhdesänkymmenen asteen mutkan, ei se tasapohja liippari tietysti kääntynyt, kun kaima täysillä tarjosi. Pitkälle meni kaislikon läpi suosaralle venho. Uraa käytiin vielä päivien päästä ihmettelemässä. Siinä ei onneksi käynyt sen kummemmin, ei kuskille, eikä veneelle, kun oli kivetön ranta. Valitettavasti tämä "persoona" vuosia myöhemmin hukkui veneestä tiputtuaan. Vene ei ollut enää sama, aikakin eri.
"Nomen est omen", vai mitä? Toinen kertomus koskee toista kaimaani, K:ta. Tämä mainio monitoimimies, seilori, korttiveijari, vaikka mitä, lähti kerran kirkolta mökilleen vene vankassa huonekalulastissa. Taisi olla pöytää, tuolia, sänkyä. Kaima lienee olut myös "lastissa". Nimittän kohta veneilijät huomasivat Harviolla kelluvia tavaroita. Pianhan sitä pienessä kylässä tiedettiin, että kaima K oli tavaroita kuljettanut. Arveltiin pahinta, veneen uponneen, kaiman hukkuneen. Kun sitten jotkut menivät K:n torpalle katsomaan, niin siellähän se vene oli, laiturissa. Ja isäntä pirtissä, sängyssä. Tarina kertoo ylös hätyytetyn isännän kysyttäessä kertoneen, että piti venettä matkalla keventää, kun ei noussut pintaan. Mene, tiedä? Kaima K:kin on jo edesmennyt. Ei onneksi kuitenkaan hukkumalla.
Vielä yksi kaimajuttu. Olin kesällä 2014 tapaamassa Tukholmassa asuvaa kaimaani PJK:ta heidän mökillään Anttolan lähistöllä. Saarimökki, sekin. PJK kertoi siinä tarinoidessamme ennen kuulemattoman tapahtuman. Joskus 70-luvun alkuvuosina kaima oli mäkillä odotellut ystäväänsä HH:ia. H:ta ei meinnannut kuulua. Lopulta syöksyi vene niemen takaa, ja sörnäytti liki täydellä vauhdilla rantaan leppien väliin. Ja paatista hyppäsi iloinen HH todeten: "Miehä tulin kokka kohisten!"
Notta on sitä Anttolassa meitä Perttejä ollut, liekö yhtään normaalia?
Liian kaunis on Saimaa turhaan hukkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti