RAKENTAMISEN ALKUUN

  Ensimmäiset muistot rakentamisesta sijoittuvat vuoteen 1956, jolloin Piskolassa tehtiin mittava remontti; tuli mm. sisäänkäyntiosa, missä kaksi ulko-ovea (paraati-, ja köökinovi), kuivaushuone ja ruokavarasto, ja näiden alle kellaritilaa, missä kylmäkellari ja pannuhuone (puukattila). Eli taloon tuli silloin vesikeskuslämmitys. Paljon en hommasta muista, paitsi, että asuimme sen kesän aitoissa ja ylätalolla. Velj'-Hanskin oli ollut, näin minulle on kerrottu, jo silloin, reilun kolmen ikäisenä, puuhamiehiä. Oli pyörinyt haitoiksi asti rakennusmiehiä "auttamassa".

  Ensi kerran, leikkejä luukuunottamatta, pääsin rakentamisen makuun 1965 kesällä. Silloin olin hanslankarina Lautiaisen Topille, kun siihen aikaan oma Emchen'in emännöimään Avokkaaseen tehtiin uusi ulkovessa. Entiselle, isolle kolmereikäiselle, oli näet käynyt väärin. Serkkupuoleni Saksasta, Rita ja Irmi, sekä siskoni Ritva olivat mökillä muutaman päivän olleet kolmistaan. Noh, eräänä aamuna, kun ensimmäinen, kuka se heistä olikaan, meni aamutarpeilleen, ei navetan muurin takaa löytynyt, kuin savuavat kekäleet ja kolme hyöryävää läjää! Johtopäätös: Kaikki kolme tupakoivat, ja joku oli iltatoimiensa päätteeksi nakannut palavan natsan alleen. Tuskin Ritva, jompi kumpi ikuisesti vesivessaan sohotellut teutooni. Onneksi ei ollut rutikuivaa, ja puita vieressä; olisi voinut palaa koko saari! Nyt kuitenkin sain Topi-vainaalta alkuoppeja timperin töihin, samalla vaihdettiin saunaan uusi kiuas. Taisin jonkun markan saada palkkaakin!

  1960-luvun lopulla toisen oppitunnin sain isäni serkulta Pölkin Reinolta. Tämä vieläkin elossa oleva taidokas rakentaja oli Piskolassa tekemässä joitain hommia. Minut Aleksi-ukki, nuukana miehenä, määräsi kaveriksi. Me uusittiin rekiliiteri/puuliiterisiiven katto, huopakatteesta Onduline-merkkiseen  aaltolevyyn. On muuten paikallaan vieläkin, en suosittele katolla tallustelemista! Kattotuoleissa oli oikomista, tietysti. Lisäksi Reinon kanssa teimme navetan ylisille johtavan parioven, sekä tallinvinnille vievän heinähuoltoon tarkoitetun matalan oven uusiksi. Sain sukulaismieheltä ensimmäisen mieleeni jääneen käytännön opin: Suorakulman määrittämisen (kateetit 3 ja 4, hypotenuusa 5).

Olihan minä jo oppiskoulussa opiskellut geometriaa ja Pythagoran lauseen...,

...mutta en tietenkään tajunnut sen käytännönläheisyyttä.

  En juurikaan rakentamisesta ollut kiinnostunut, kunnes 1974 alkoivat kokemukset karttua; menin/pääsin Rakennus-Ruola Oy:lle töihin rakennusmieheksi. Kaukaisuudessa siinteli kuva Tekusta ja rakennusmestarin tittelistä. Mutta siihen tarvittiin työharjoittelua.

  Minut palkkasi Veikko Suutari niminen mestari. Silloin Veikolla oli meneillään pienehkö liiketilaremontti Möysässä. Niinpä sain heti kokemusta purkamisesta, piikkaamisesta, romujen ulos kuskaamisesta. Veikolla oli vakiporukka; neljä timpuria, neljä sekamiestä ja yksi rakennusnainen. Tuolloinen työmaa juuri ja juuri työllisti kyseisen porukan, varsinkin timpurit olivat vajaakäytössä. Mutta kuten tulin huomaamaan, ei Veikon hommista lomautettu, jollei itse totaalisesti tunaroinut.
  Minun "mentorikseni" seuloitui Reino Heikkinen. Reino oli silloin 49 vuotias. Muistan, että pian tuon kyseisen remonttityömaan valmistuttua hän täytti viidetkympit. Reiska minulle opetti viisaalla ja maanläheisellä tavallaan kaikki työvaiheet. Aina hän, kun joku uusi homma tuli eteen, kysyi, olenko ennen sellaista tehnyt. Enhän minä juuri koskaan voinut sanoa, että olen. Niinpä neuvoja esimerkin kera alkoi tulla.
  Vaan sitten, kun joku pieni betonivalu oli edessä, päätin näyttää, että osaan jotakin itsekin!  Reino haki betonikärryt ja sanoi, että hän kärrää, mene sinä lattiamiehen avuksi levittämään. Minä siihen, että ei ku minä kärrään. Ajattelin samalla helpottaa mielestäni ikälopun! miehen taakka.
  "Ootko ennen betonia kärränny?", kysyi Reiska.
  "No oon, oon!", täräytin, vaikken ollutkaan.
  "Ne kärryt on aika raskaat", totesi Reiska, ja lähti sisätiloihin.
  Betoni myllättiin silloin pihalla (eihän nykyään taida betonimyllyä työmailla olla, saatikka betonimylläriä. Lauri Viita jos eläis, vois häneltä kysyä). Kyse oli reilun kuution määrästä., eli muistaakseni vähän yli kymmenen neliön lattiavalusta.
  Mylläri tiesi, että olen uusi kasvo raksaduuneissa, teki varmaan tahallaan niin ison satsin, kuin myllyyn mahtui. Ja niin jäykän, että kärryt tulivat kukkupäilleen! Minä joskus polttopuita kärränneenä aisoihin. Hetihän huomasin, että aika pitäminen oli. Pääsin kunnialla ovesta sisään, mutta heti kohta oli kärry nurin, onneksi kovalevyillä suojatulla lattialla! Pikkasen tais työkavereita naurattaa! Mutta minä opin; tukeva haara-asento, tiukka ote aisoista, vakaasti eteenpäin. En ole sen jälkeen betoikärryjä kaatanut, paitsi tarkoituksella.

  Kun tuo työmaa tuli valmiiksi, alkoi Kähärin Veikolla porukoineen elementtikerrostalon työmaa Kilpiäisissä. Se oli yksirappuinen 4-kerroksinen asuintalo. Siinä pääsin jyvälle rakennustapahtumasta alusta loppuun. Olin pohjavaiheessa mittamiehen apurina. Siitä oli paljon hyötyä, ja pääsin itsekin korkoja vaakituskoneella katselemaan (ei ollu lasereita, ei). Mittamies, jonka nimen olen unohtanut, oli kovin innostunut vaakituslaitteesta. Kerrankin hän melttosi kahvitunnilla sen olevan niin hyvä värkki, että jos sillä ja letkuttamalla vietäisiin korko Lahdesta Pariisiin, olisi tulos varmasti vesiletkun antamaa parempi. Minä siihen varovasti, että eihän se oikein luonnistuisi, se vaakittaminen koneella. Kun linja menee jo tuolla Helsingin kohdilla aika korkealla. Lisäsin vielä, että letkutus pitää mittaajan maan pinnalla, painovoima siitä huolehtii. Tämä ei mennyt mittamiehen kaaliin. Intti, että aivan sama, letkulla vai koneellako vaaitaan! Enpä viitsinyt asiaaa enää puuttua, ajattelin, että käy vielä työkaveruus raskaaksi. Luultavasti tuo jo silloin eläkeikää lähentelevä työmaan "kunkku" on jo tuonpuoleisessa, luultavasti yhä siinä uskossa, että maan vetovoima kiskoo vaakituskoneella sihdattua linjaakin alaspäin. Levätköön rauhassa hän, erittäin taitava ammattimies.
  Sillä työmaalla oltiin Heikkisen Reinon kanssa valumiehiä. Se oli vähän paremmin palkattua hommaa. Ensimmäinen tulikoe sillä saralla oli minulle väestösuojan valu; rautaa oli niin paljon, että ei mienannut vibran sauva mahtua. Reiska oli kai oppinut minuun luottamaan, koska antoi vibrata. Sanoi vain, että huolella ja alhaalta asti. Vähän aikanaan jännitti, kun laudoituksia purettiin. Mutta ei löytynyt "rotankoloja". Jopa VSS-oven alunenkin oli tullut täyteen.
  Toisenkin kerrostalotyömaan oli Onnin mestaroidessa. Sitten hän, vasta reilun 50 vuoden iässä, sairastui syöpään. Pääosa hänen vakiporukastaan siirtyi Kuusiston Pekka-nimisen mestarin alaisuuteen. Hyvä mestari, ei siinä mitään.

  Ensimmäinen Pekan työmaa oli kerrostalo Salpakankaalla. Oli lyhyt työmatka! Olin sielläkin runkovaiheessa valumiehenä. Elementtitalo, joten perustusten jälkeen olivat vuorossa saumavalut aina, kun kerros oli noussut. Kaverinani oli kokenut rakennusmies N.M., vähän viinaan menevä, mutta ammattinsa taitava. Muistan kerran, kun holvin saumoja valettiin. Massa nostettiin torninosturin avulla "valukuupalla" työpisteeseen, ja ranakuski kuljetti sitä taitavasti pitkin valusaumoja toisen meistä laskiessa massaa sopivassa määrin kahvasta vetäen, toisen ohjaillessa astiaa. Betoni oli 8-millisellä kivellä ja tietysti tosi notkeaa, koska elementtien pystysaumakin valettiin samoilla lämpimillä. Joskus tapahtui, että joku isompi kivi tai "kuupan" laidasta irronnut betonikappale jäi leukojen väliin, eivätkä ne sulkeutuneet kunnolla. Silloin löysä betoni valui taukoamatta., vaikka ei ollut tarkoitus. Ei auttanut muu, kuin avata ja sulkea luukku nopesti, jotta haitta poistuisi leukojen välistä. Kerran, kun olin kahvoissa, ei juuri täytenä tullut "kuuppa" sulkeutunut kunnolla. Yritin muutaman kerran konstia, mutta ei auttanut. Ajattelin, että ja paskat, ja tempaisin leuat levälleen. Siinä se sitten levisi, 700 litraa betonia! Tähän työpari N.M. yks'vakaan: "Se luukku suljetaan, kun lilliä on tullut tarpeeksi". Minulla niska punaisena. Mutta siitä ne massat betonilapiolla saumoihin työnneltiin, petkeleitten kanssa holvi putsattiin. Ylmääräistä hommaa tuli, mutta ei kukaan moittinut, ei toverit, ei mestari.

Nykyään nuo hommat varmaanikin tehdään pumppuauton avulla.

Kuusiston Pekka antoi minulle vastuutakin, kun kuuli aikeistani Tekun suhteen. Sain loppuvaiheessa tehtäväkseni kiinnittää paikalleen asuntojen pesuhuoneiden ja vessojen kalusteet, eli paperitelineet, peilit, pyyhekoukut ja suihkuverhokiskot. Suotta ei Pekkaa nuukaksi mainittu; hän laski minulle pussiin täsmälleen sen määrän ruuveja, kuin homma vaati! Ei ihme, että miehestä myöhemmin työpäällikkö sukeutui!
  Työmaan, pari, olin vielä Pekan porukoissa, ennen kuin 1978 keväällä pyrin Lahden Teknilliseen Oppilaitokseen, ja aloitin saman vuoden syksyllä. Valmistuin 1981, menin Rakennuskunta Hakalle mestariksi, etc, etc. Mutta ne on toisia juttuja ne. Olen Tekun taipaleesta ja mestariajasta jonkun bloginkin kirjoittanut. 90-luvun alun lama kaatoi pienempiä rakennusfirmoja, joiden palvelukseen olin Hakalta siirtynyt hieman paremman liksan persolla. Mutta kaatui se Hakakin, suurin ja kaunein. Ei tosin tietääkseni rakennustoiminnan vuoksi, vaan E-konsernin muiden osa-alueiden taloudellisen tukemisen ja pääjohtaja Rantalan väärien päätösten vuoksi. (HUOM!: Edellinen ei ole kiveen hakattua tietoa, joten vetäydyn kaikesta laillisesta vastuusta. Moraalisen voin nieleskellä).

  Oikeastaan en Hanelin kanssa tehtyjen pienempien hirsi-, sun muiden rakennushommien jälkeen ole bykaamista tehnyt, minkä nyt omia näperrellyt, kavereita joskus autellut. 1995 läksin paskahommiin, oma valinta. Toki työmaamestarin virka on koiranvirka, eikä läyhke varmasti ole yhtään noista mestarivuosistani hidastunut. Kuten oppi-isäni mestarin työssä, Mälkösen Niilo, niin osuvasti työmaan aikataulusta totesi: "Jos työt taitavasti jakaa, saatta niitä joka päivälle riittää". Eikä Nipa ollut merkittävän kyyninen persoona, leipääntynyt vain. Mutta värikästä toimintaa rakentaminen oli, ja melkoisen määrän persoonia opin noiden vuosien varrella tuntemaan.

Tuollainen, pääosin talkooporukan ja Hanelin kanssa 90-luvun alussa Kevojärven rantaan naplikoitiin, sähkäri ja putkimies tietysti touhussa mukana. Siitä savotasta on myös jokunen juttu kirjoitettuna.