ÄITI

Miehen lienee vaikeaa tietää äidin tunteita, tajuta äidin vaistoa, samaistua äidin rooliin, kokea äidin elämyksiä. Äiti on mystinen ja myyttinen hahmo, jokaiselle edes liki pitäen normaalille ihmiselle se tärkein läheinen.

   Koska me körmyniskat emme voi tulla raskaaksi, kantaa sikiötä kuukausitolkulla, synnyttää lopulta uutta elämää, olemme ulkona, poissa kartalta, ihan pihalla, niistä ajatuksista, mitä äitien päissä liikkuu. Ei niin, ettei lapsi isälle olisi megalomaaninen kiintymyksen kohde, ainainen ilon lähde. Ja isä lapselle, jos niikseen tulee, jatkuva turva ja tuki, opettaja ja ohjaaja.

  Sanotaan: ” Äidin rakkautta ei mikään voita”. Pitää varmasti paikkansa. Siinä tunteet ovat kasautuneet sellaiseksi tihentymäksi, ominaispainoltaan osiumin arvoakin suuremmaksi, että eivät Romeo ja Julia, eivät Elisbeth ja Richard, eivät Orfeus ja Eurydike, eivät Lancelot ja Guinevere, eivät Kleopatra ja Marcus Antonius, eivät Paris ja Helena, koskaan päässeet sellaisen rajoja kolkuttelemaan. Liekö lähinnä ”täydellistä rakkautta” olleet Edward XIII ja Wallis Simpson.

  Äidin rakkaus on pyyteetöntä, tarvittaessa yksipuolista, aina anteeksi antavaa, viimeiseen asti ymmärtävää, joskaan ei välttämättä hyväksyvää.

  On tietysti minimaalinen määrä mieleltään järkkyneitä äitejä, kuten lapsiakin. Silloin eivät kuvailemani asiat toteudu, luonnon lait kääntyvät itseään vastaan. Valitettava fakta on: tapahtuu äidinmurhia, tapahtuu lapsenmurhia. Joku on sanonut: ”Äidinmurha on kaikista fyysisesti mahdollisista rikoksista sovittamattomin”.    Jätetääpä kuitenkin tällä kertaa vääristymät ja sivujuonteet, niin Oidipus-, kuin Elektra-kompleksitkin käsittelemättä. Sen sijaan lopetellaan toivottamalla jokaiselle äidille erinomaista, mutta näköjään hieman sateista, juhlapäivää.

  Lopuksi Augustin, 5 v., määritelmä äidiksi tulemisen ihmeestä: ”Kaikki tädit voivat synnyttää lapsia, kunhan niillä on ruumis ja etuosa”. Voiko sen paremmin ilmaista?

Ritva-sisko, isoäitini Emma, minä äitini sylissä 1952 jaa.