keskiviikko 4. joulukuuta 2019

MINISTERIT JA VALMENTAJAT MENEVÄT

  Rinne erosi, Nieminen erotettiin. Koirat haukkuu, kuinka käy karavaanin? Niemisen lähtö oli normaalia Liigakiekkoilussa. Rinteen erossa jäljet johtavat sylttytehtaalle, siellä sylttyä hämmentävät tietyt tyypit. Loppujen lopuksi liigakiekkoilu on rehtiä hommaa, sylttytehtailu ei.
  Mutta mitäs pienistä. Isossa mualimassa Suomen pääministerin ero huomioidaan pienellä fontilla, jos silläkään. Eikä Niemisen Villen fudut hetkauta sitäkään vähää. Iso kohu Suomessa ei aiheuta perhosefektiä, suuri juttu Lahdessa tiedostetaan tuskin Rovaniemellä. Mutta Iltapäivälehdistö elää kulta-aikaansa, ei tietysti valmentajan, mutta sen toisen kustannuksella. Herää kysymys, millainen valta nykypäivän paskalehdistöllä oikeasti on? Taitaa olla todellinen valta, valitettavasti.

  Päivänpolitiikaan tai kiekkovalmentamisen syvinpään olemukseen enempää puuttumatta laitan tähän kuvan Pikku-Peppestä siihen aikaan, kun hän osasi nauraa maailmalle.


  Laitoin kuvan vastoin edellisen blogini lopetussanoja. Enhän ole Pekkaa, eli poliitikkoa, pahempi. Sanansa voi pyörtää, eikä siitä sen enempää, kaverin voi kampittaa, väliäkö hällä, valehdella pitää, niin pärjää, härskiys on hyve, kansa hurraa. 
  Nauran poikasena maailmalle, joka tuolloin oli jo paha, mutta ei läheskään yhtä paha, kuin kuuskytviis vuotta myöhemmin. Nauran, koska en tiedä sen olevan paha ja yhä pahemmaksi muuttuva. Voi kun vois olla lapsi ainiaan.

  Tuollaisia alkusanoja kirvoitti varmaan kolmen päivän uurastus pölyisten kaappien uumenissa, katkuisten komerojen loukoissa, senkkien salatuissa sisällöissä. Laskut menivät sekaisin kolmenkymmenen kohdilla, mutta lähemmäs puolensataa jätesäkillistä ollaan roudattu tavaraa kierrätykseen, energiajätteeksi ja sekajätteeksi. Lasipurkkeja ja muuta kierrätyslasia ollaan kannettu omaan paikkaansa, metallisälää omaansa. Huonekaluista on osa kärrätty meille, lasti lähti tänään Hanelin mukana Anttolaan. Vedetään vähän henkeä, homma jatkuu maanantaina.
  Ensi viikon aikana on tarkoitus saada huoneisto tyhjäksi. Ei tavaroiden poisvienti niin iso homma enää ole, mutta paikka tuottaa hankaluuksia. Tänään kävi eräästä alan firmasta mies katsomassa, mutta se ei johtanut yhteisymmärrykseen. Eikä asia suinkaan jäänyt kiinni meidän ahneudestamme. No, maanataina tulee toinen katsoja. Jos sekään käynti ei tuo ratkaisua, otetaan muut konstit käyttöön. 
  Askeleita on kertynyt tuollaiset 12 000 päivässä pelkästään noissa askareissa, niistä suuri osa portaita ylös-alas kulkiessa. Kantamuksen kanssa, mutta onneksi sentään ainoastaan alaspäin.
  Kauppa asunnosta tehdään näillä näkymin ennen joulua. Ei ihan hirveä hoppu sentää ole, mutta koska kaikkeen pyrkii kulumaan kaikki siihen käytettävissä oleva aika, yritetään toimia niin, että loppupuoli käytettävissä olevasta ajasta hypitään vaikka kolmiloikkaa.

 Yllättävän nopeasti, huomioon ottaen asuntomarkkinatilanteen ja kauppaan liittyvät lakiperusteiset toimenpiteet, on kaikki sujunut. Hyvä niin. Jos loppukin sujuu, kuten on tarkoitus, saa kinkkua ja laatikoita appaa rauhallisilla mielin. Muttei mielin määrin. Se ei ole terveellistä.

  Koska ryhdyin sanoja pyörtämään, teen sen kunnolla. En voi vastustaa kiusausta, kun aina uusia kuvia puthastaa kaappien uumenista käsiini.

  Tässä Lehkosen sukua 1800-luvun viimeisinä vuosina. Siinä ovat ukki-Aleksi poikasena istumassa vasemalla, hänen sisaruksiaan, hänen vanhempansa ja isovanhempansa. Piskolan pihalla poseeraavat aikana, jolloin maailmameno oli verkkaisempaa. Omat vaikeutensa kullakin jo silloin, omat kommervenkkinsä isoilla herroilla myös, luulen.


  Tässä kuvaa Piskolan pihalta 60 vuotta myöhemmin. Ylemmästä kuvasta alempaan ovat kasvaneet iso-tätini Elsa ja Oili. Luulen, että ainakin toinen, ehkä molemmat, ovat nuo nuoremmat lapsoset valkeissaan.


  Mekaanikkoa ei minusta tullut, vaikka potkulaudan korjaus sujui. Tuo kuva lienee Lahdesta. Kolmipyörä vieressä saattaa olla kanssani leikkineen lahtelaispojan. Potkulauta kai enoni jäämistöstä, ja se kulkeutui ehkä tuolta reissulta Anttolaan.


  Lopuksi Ritva ja minä. Sisko isompana on potkulaudan haltijana. Helppo olla, kun veli-Peppe sen on huoltanut.


   Taidan lopetella. Pitää lähteä voimia keräämään, sillä huomenna on siivoiltava kotona. Ja vähän järjesteltävä mukaan äidin asunnolta lähteneitä vähiä tavaroita.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

KERRAN VIEL'

  Iiris oli meillä yötä, on nyt viety kotiinsa Espooseen. Tämä ilta vedetään henkeä,  huomenna alkaa toimentäyteinen viikko. Elinan asunto on tarkoitus saada tyhjäksi. Eilen sieltä Hanelin ja Ninan kanssa käytiin valitsemassa muistoja, jakamassa lähinnä tauluja ja pöytähopeita. Loput on tarkoitus arvioituttaa, antaa jonkun firman hoitaa pois. Sinällään sääli, mutta aikanaan Saksasta kulkeutuneet massiiviset huonekalut eivät oiken mahdu kenellekkään, eikä meillä ole järkevää paikkaa, missä niitä säilyttäsi. Säilytäisi niin kauan, kunnes ne lopulta johonkin hävittäisi.

  Hilpan kanssa mennään huomenna tyhjentämään viimeisiä kaappeja, säkittämään kierrätykseen ja energiajätteeseen kuuluvaa. Haneli tulee tiistaina. Jatketaan hänen kanssaan hommaa. Samoin vinttikomeron salat pitää käydä paljastamassa. Kellarikomero jo reilu vuosi sitten koko lailla velipojan kanssa tyhjennettiin. Varmaan kuskataan tiistaina jokunen kärrillinen tavaraa jäteasemalle.
 Haneli jää meille yöksi. Keskiviikkona tulee sitten mies katsomaan jäljelle jäänyttä kamaa. Toivottavasti päästään asialliseen diiliin. Nettisivuillaan firma lupaa kyllä hyvää ja kaunista:
  "ÄLÄ HÄVITÄ MITÄÄN!" 
  "PYYDÄ ILMAINEN ARVIOKÄYNTI!"
  "MAKSU HETI SOPIMUKSEN SOLMIMISEN JÄLKEEN!" 
  "LOPPUSIIVOUS KAUPAN PÄÄLLE!"
  No, katsotaan.

  On suuri helpotus, kun asunto on luovutuskunnossa. Joka kerta, kun sinne menee, alkaa "ahistaa". Tulee tunne, että ei ikinä saada tätä huushollia tyhjäksi. Vaikka tiedän, että kyllä saadaan, konstilla tai toisella.

  Koska on alkamassa toimentäyteinen viikko, päätin vielä tänään kirjoittaa. Jo sen takia, että aamulla hakiessani äidin asunnolta meille tulevat taulut, toin samalla yhdestä laatikosta löytämäni muutaman kirjekuorellisen valokuvia, joukossa muutamia ajankuvia.

  Tämä otos saattaa olla vuodelta 1956, ja luultavasti Mikkelissä otettu. Kuvassa ei sisko-Ritvaa ole. Päättelen, että hän on Hankasalmella, sillä Ritva kävi kaksi ensimmäistä vuottaan kansakoulua siellä, sillä Erkin sisko Liisa oli Hankasalmen kirkonkylällä alakoulun opettajana. Ritva asui tietysti siellä, kävi vain loma-aikoina kotona Piskolassa. En tiedä, miksi sellainen järjestely? Olihan koulumatkaa Piskolasta se viisi kilometriä. Mutta kun minä aloitin opintieni, niin Anttolan kirkolle sitä mentiin. Sysyin, keväin, soudettiin Rastaan ja Kiljusten lasten kanssa kimpassa mantereelle, Kotaniemeen, käveltiin loppumatka. Talvella hiihdettiin. Rospuuttoajat oltiin korteerissa kylillä. No, se on toinen tarina.


 Pitkähkön alustuksen jälkeen päästään itse kuvaan. Tyylikkäitä ollaan. Varsinkin oma takkini on hieno, Erkin takki myös. Huomioikaa, ettei meillä pojannappuloilla ole housuja. Siis normaaleja housuja. Meillä on jotkut villaiset sukkahousun tapaiset. Minun ilmeeni paljastaa, että olen nähnyt kaupungin pojilla oikeita housuja. Ehkä ajattelen, Pietari Jormalaisen tapaan, molsikihousuja perspaikalla ja sivupusseilla varustettuna. Siksi saattaa suu olla vähän vinksallaan. Haneli, parivuotinen kun on, ei näköjään vielä osaa tuollaiseen kiinnittää huomiota. Vaikka päässään on vallan naurettava hattu!
  Kuvan yllä ja alla kertomassani saattaa olla osa kuvitelmaa, mutta osa on kyllä täyttä totta. 

  Sitten toinen kuva. Siinä on talon väkeä ja kesävieraita. Olisikohan vuodelta 1961? En ala ihmisiä kuvasta nimeämään, sillä he eivät ole nyt pääosassa. Pääosassa on minun James-farkkujeni vyö! Päälläni ovat ensimmäiset farkut, ja ennen kaikkea niihin kuuluva vyö! Tuo fosforilla käsitelty solki, joka hohti pimeässä, oli jokapojan unelma, ainakin Anttolassa. Siksi olen tälläytynyt kuvaan sillä mielellä, että vyön solki ei jää missään tapausessa huomaamattomaksi. Ai että osasin olla ylpeä!


  Tekee mieli laittaa tähän vielä kuva, minkä jaoin jo aiemmin tänään Anttola Satamasi Saimaalla-sivustolle toisen kylältä otetun kanssa. Tämä on napattu varmaan pian liiketalon valmistumisen jälkeen. Nykyisen Rysän paikalla on Sotaveteraaniliiton kahvila. Kohtahan siihen tuli sitten Lotja. Kylän vilkasta elämää edustaa pari autoa ja  kaksi koiraa.


No, oli joskus vähän vilkkaampaakin, kuten seuraava kuva todistaa:


  Vasemmalla Erkki ja eno-Olli. Isuzun porukkaa en tunnista. Mutta saattaisiko Erkin takaa häämöttää Rossin Matti (R.I.P.)? Vaikeaa mennä sanomaan. 

  Tillai! Nyt saavat vanhat kuvat jäädä toistaiseksi arkistoihin. Kunhan seuraavan kerran äleydyn kirjoittamaan, kirjoitan uusista jutuista, maustan uusin kuvin. 

lauantai 30. marraskuuta 2019

VIELÄ MUUTAMA MUISTOJA NOSTATTANUT

  Olen kertaalleen äidin valokuva-albumit selannut läpi. Itse asiassa lapsuusvuosieni aikaisten kuvien jälkeen löysin tosi vähän sellaisia, joita tämän otsikon alle voin laittaa. Näyttää siltä, että 1960-, 1970-. ja  1980-luvuilla vanhempani eivät juuri kuvanneet. 1990-luvulta eteenpäin, aina 2010-luvun alkupuolelle asti, on täyttynyt lukuisia kansioita lähinnä Elinan ottamista kuvista. Ne ovat äidin ja isän matkoilta, tuttavavierailuilta, ja luonnosta otettuja. Kyllä niistäkin varmasti mielenkiintoisia seuloutuu, kunhan ehdin ne tarkemmin plaraamaan. Muutaman kuvan skannasin jo kuitenkin, minusta, tai minua hipaisevista aiheista, tietysti.

  Aloitetaan kuvasta, missä, ihme kyllä, ei ole allekirjoittanutta. Siinä ovat Ritva-sisko, Haneli ja Erik. Sekä tietysti vuonia. Ja takaoikealla hevosvetoiselta kylvökoneelta näyttävä kapine.
  Erik oli lukioikäinen nuori mies Helsingistä. Hän oli Lehkosten perhetuttujen, Pajasten, sukulaispoika. Pajaset olivat joka kesä viikkoja Piskolassa. Erik ainakin parina kesänä ihan kuukausitolkulla. Hän oli melkein mies, ja teki talon hommia innokkaasti, muistelen. Muistan tuon kuvanottotilanteen. Sen nappasi Maija-täti. Minä oli jostain syystä suuttunut sisaruksiini. En kai saanut syöttää vuonia vuorollani. Siis niin ajattelin. Joten olin jossain taka-alalla vääntämässä itkua, enkä suostutteluista huolimatta, mennyt kuvattavaksi. No, nyt sitä saa katua.


  Alla on pääosassa terrieri Dogi. Sivuosissa isä-Erkki, minä, ja potkulauta. Potkulauta oli eno-Ollin jäämistöstä saatu. Siitä väliin sisarusten kera tuli nahinaa. Vaikka ei potkulaudalla mitenkään helppoa ollut epätasaista pihaa, soraisia teitä, viilettää. 
  Terrieri Dogi oli lajinsa sitkeä yksilö. Ei se sidostesukkaa kiskonut (kuka muistaa mainoksen?), koska ei ollut kaveria, eikä varmaan sidostesukkiakaan. Mutta kun isä pisti sille kapulan suuhun, nosti ylös, roikkui Dogi siinä niin kauan kuin isän voimat riittivät. Ei Dogi mikään kettukoira ollut. Lapsuuteni ja nuoruuteni aikana Piskolassa oli lukuisia koiria, Karhukoiria, Pystykorvia, sekä Samojedeja, ainakin. Eikä mitään niistä käytetty metsästykseen, koska kukaan ei metsästänyt. Myöhemmin Haneli sitten hankki ajokoiria, nykyään myös mäyräkoiria, sillä hän harrastaa metsästystä. 


  Sitten pari kuvaa teinivuosilta. Mistähän nämä Elinan albumeihin ovat joutuneet? Seppäsen Timppa ja minä hiihtelemässä. Kaunis näyttää olevan keli, kevättä lienee. Tuolla samalla hiihtoreisulla oli mukana Koistisen Kaimaani. Hän lienee kuvat ottanut. Jossain omissa tuluksissani pitäisi olla sellainen kuva, jossa Kaimaani on Timpan kanssa. Pitää joskus penkoa esiin. 
  Timpasta tulee mieleen yksi muisto. Tai useampiakin, tietysti, mutta kerron tämän yhden. Ihan "bona fide", enkä kenenkään soisi sitä muussa tarkoituksessa kerrottuna pitävän. 
  Noihin aikoihin oli Anttolan Koivulassa meneillään Tanssikoulu. Oliko se Åke Blomqvistin? Sitä en muista? Useat kavereistani olivat tunneille ilmoittautuneet, Timppa myös. Eräänä päivänä tanssitunneilta saapui Timppa. Hän alkoi selvittää minulle silmät pyöreinä: "Tänään tanssittiin sumpaa ja rampaa!"
  Minä en innostut tanssikouluun lähtemään. Eikä Ahos-Riti. Eipä tainnut Koistis-Perttikää olla? Pettisen Leksa oli, vaikka oli jo ennestää melkoin parkettimies. 


  Varmaan samana päivänä otettu kuva. Ainakin samoissa vetimissä olen, hattua lukuunottamatta. Muistan tuon hatun, ja että siihen liittyy joku tarina, mutta tarinaa en muista. Enkä sitä, miksi minulla on Aku Ankka mukana? Ehkäpä vaan poseeraamista varten? Hattu ja Aku Ankka? Teinipoikain aivoitukset ovat joskus vaikeaselkoisia.


  Nyt loikataan vuoteen 1992. Se oli hyvä sienivuosi. Ainakaan ei ole kovin kaukaa haettu päätelmä. Se, mikä minua kuvassa pistää silmään, on, että Avokkaan talo on vaalea. En ole aivan varma, mutta ehkä viimeistä kesää. Ainakin on melko rapistuneessa kunnossa. Isä-Erkki ja Ahos.-Riti sen sitten maalasivat. Taisi kuitenkin olla 1994, tai 1995. Erkki maalasi alapuolta, Riti tikkailla yläosaa. Mikä ettei; olihan Riti ollut nuoruudessan pari kesää "Mualar-Matin" hanslankarina. Niistä kesistä on paljon muistoja, mutta valitettavasti ei valokuvia.


  Viimeisenä otos per. 1998. Saunan rapuilla ollaan, Hilppa, Elina ja Peppe. Sauna oli maalattu jo taloa aiemmin, ja näkyy vuorilaudoista vähän rapistuneen. Talokin oli jo nykyisen värinsä saanut. Muuten, hyvin Erkki ja Riti maalasivat. Minä talon rasvasin viime-, ja toissakesänä, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Auringonpuolen alalaita alkoi vähän hilseillä, varjon puoli oli vielä silloinkin aika kelvollinen. Saunan etupuolta on väliin maalattu uudestaan. Ensi kesänä on tarkoitus koko rakennus sutia paraatikuntoon.
  Piippu suussa tuolloin. Se oli enempi sääntö, kuin poikkeus. Piiput ovat tallella, tuokin. Kylmillään ovat olleet toistakymmentä vuotta.


  Nämä tällä kertaa. Lauantaiaamu jatkuu, Postisähläykset jatkuvat. En ala sormella osoittelemaan, kun en syyllisiä, tahallisia tai tahattomia sellaisia, tiedä. Sen tiedä, että tietty osa kansasta on saanut tuulta purjeenriekaleisiinsa, ja he riekkuvat ja rääkyvät, kuin pahaiset kakarat. Näyttävät olemattomatkin politiikan pyörteissä noudatetut hyvät tavat kaikonneet ties minne.
  Sallikaa minun, edes vienosti, hymähtää, kun mediassa uutisoidaan Halla-ahon pöyristyneen jostain Postiin liittyvästä. Voi tuota omahyväisyyden määrää! Vaikka tuollainen kuullu politiikkaan, niin minun kaaliini ei mahdu. Ehkä siksi olen pitänyt näppini irti käytännön politiiksta?

torstai 28. marraskuuta 2019

AUTOFIKTIOTA

  Olen pintapuolisesti selaillut muutaman äitini valokuva-albumin sisältöjä, skannannut jokusia kuvia. Nyt aion kirjoittaa autofiktiota, sillä en monestakaan otoksesta osaa mitään muistiin pohjautuvaa kertoa. Mutta pannaan mielikuvitusta peliin. Ja aloitetaan heinähommista, kuten edellisessä jutussanikin tein.

  Oon joutunu heinätöihin. Korhosen Esko on mies tuossa vasemmalla. Nuo muut on ihan outoja.  Miua ottaa pattiin, kun en yletä hangolla nostella heiniä seipäälle, ja sen vuoksi työkaluna on harava. Haravointiha on akkojen hommaa! Mutta vaikka kuin korpiaa, pittää olla mielin kielin, ku kuvataan. Luulen, että livahan het tilasuuven tullen poes pellolta. Meen vaikka ajamaan sikoja takkaa karjapihalle. Ne pittää mukavata iäntä, kun niitä hättyyttää. Lähtisköhän tuo vieras poika mukkaan? Uskaltaisko? Se ois isompi sikoja jahtoomaan. 


    Ollaan isän kanssa kevätjäillä. Muka hauskoo! Ei oo yhtään lämmin istua tönöttöö kelekassa! Ja hittolaine, piäs pienempi tuhma äsken housuun. Eikä tuo ukko ymmärrä, että pitäs lähtee vaihtamaan kuiviin! Jos täällä meinataan vielä olla, ni vetäs ees vauhilla, vähä mutkaa kylittäi. Tai mäntäs laskemaa mäkkee. Tuosta sais hyvät vauhit, pihalta suoraan Pikolahelle. Mut ei. Ei oo aina kivvaa olla pikkane!


  Mukava vähä matkustaa. Mut ei tiällä kaapunnissa nii ihmeellistä oo. Immeisiä enemmän, ja autoja näkkee. Melkosta säpinää, ku kaikki kulkee kovvaa vauhtia nokka pystyssä sinne sun tänne. Iha tavallista hiekkaa tiällä on. Sammaa mieltä on Hanelj. Se nimittäen maisto äsken vähä. Eikä sylkässy pois.


  Taas ollaa kaapunnissa, Lahessa. Oman ja Opan luona ollaa. Tuo kaveri assuu samassa rapussa, ku Oma ja Opa. Se tulee vissiin illemmalla miun kanssa leikkimään. Mitähä se ossaa? Ja mitähä myö leikitää? Se sano kyllä, et sillä on Mekanoja. Voisha niistä jotakii kokkoilla. Iha eri tavalla se poika puhhuu. Mutta jos tuopi Mekanot, ni pittää jaksaa kuunnella.


    Nyt ne osti mulle sukset! Ja mäystimillä! Ei ees rotanloukkuja! Näillä pitäs oppia hiihtämää. Sitä ne aikuiset vissii meinaa, ett ei oo montoo vuotta, ku miun pittää alakaa hiihellä kouluun. No ois hommanneet kunno sivakat. Helepompi opetella, ku ei koko ajan nuljua jalakoloissa. Ja mite sitä ees nuoskalla voip töppösissä hiihellä? Kastuuha ne het kohta läp asti. Mut pakkasella ne on kyl mukavat! Sitä miä en kans ymmärrä, miks ne näin ison pipon miulle laitto. Kasvuvarraako ne ajattelloo? En kyllä varmana kouluu lähe hiihtelemmää liia isossa pipossa!


  On hiton utelias tuo Hanelj! Ei se sille kuuluu, mitä miä synnttärilahjaks saan. No, ymmärtäähä sen, et poikoo ottaa piähä, ku ei ite sua mittää. Mut pientä rajjaa. Pitäs sitä jokkuu roti olla, ja toisella oma rauha. Ja miä tiijän, että Hanelj yrittää het omia muin lahjat, jos ne on siitä mielusia. No, veinhä miäkii kyllä sen pelltise paloauton. Sellasta se on, ku kahestaa jouttuu sähleemään. Ei oo muita leikkikaverloeta, ku Ritukii on olevinnaa nii iso. 


   Tuossa se männöö, ukki. Hevosille käi antamassa heinijä. Se se tykkee hevosista, Helistä varsinnii. Mitehä sille käy, ku taloo tulloo raktor? Ainannii toine hevone hävitettää sillo, sano isukka. Luulenpa vuan, että Aleks-ukki pittää kynsi hampaen kiini Helistä. Ja sehän se isäntä vielä on, Aleksi. Mut miä kyllä rattorista tykkeen. Oon nähnä, että ne pittää kovvaa pörinää ja vettää hirmusia lastiloea. Taetaa uus aika alakaa kohta Piskolan talossa. Ku hommoisvat miulle vielä sijesukset ja oman potkurin! 


  Siinäpä autofiktiota. Jos albumeista löytyy kuvia minusta vähän vanhemman ikäisenä, saatan kirjoitella autofaktaa seuraavaksi.

tiistai 26. marraskuuta 2019

DIOISTA PALJASTUU INKKARI JA MUUTAKIN

  Kuten eilisessä blogissa kerroin, vein äidin luota löytämistäni dioista 13 liikkeeseen. Sain ne skannattuina jo ip. sähköpostilla. Kuten olin dioista tirkistellyt, sieltä paljastui muutamia minulle aivan ennennäkemättömiä kuvia. Ne kutakuinkin kaikki nyt tässä esittelen, koska en malta odottaa huomiseen. Aloitan "muutakin"-kuvista, sillä taas on tarkoituksena edetä kronologisesti.

  Tässä heinäntekoa vuodelta 1955. Päättelen ajankohdan siitä, että Piskolantalon remontti on vielä tekemättä. Se tapahtui kesällä 1956. Navetan päädyssä näkyy tulevaa varten sahattua ja taaplattua puutavaraa. Saattaa tietysti olla, että kyseessä on kesä -56, ja remontti on jo käynnissä. Epäilen kuitenkin, sillä kattomuotokin tulee saneerauksessa muuttumaan, ja siitä luulisi heinäkuussa jo olevan merkkejä.
  Heinäpellolla on tuttuja ja tunnistamattomia. Vasemmalla hiippailee isotätini Elsa, heinää seipäälle asettelee Rautasen Tyyne, tai ainakin hänen näköisensä immeinen, heiniä hankoonsa keräilee äiti-Elina, hänen takanaan Maija-täti. Kolme urospuolista komistusta ovat kyllä minulle tuntemattomia.


  Samana kesänä, luulen, tapahtuivat myös seuraavat ikuistukset: Isä Erkki, joka ei suinkaan ollut kalamies, on muikkuverkoilla...


  ...ja me ollaan Hanelin kanssa takapiruina, kun niitä siivotaan pihasaunan rappusilla. Perkaajina toimivat Elsa ja Maija.


  Sitten päästää inkkariin. Kuva vuodelta 1957. Tai saattaa olla vuodelta 1958 myös, en ole aivan varma. Olin kuuden, ehkä seitsemän, vanha. Siinä minulla on ylläni komia intiaaniasu. Kokonaisuuteen kuului hapsulahkeiset housut, sulkapäähine ja tomahawk. Noihin huosuihin liitty tarina.


  Piskolansaaressa asui tuolloin Kurenpään torpassa Ikosen perhe: Äiti Elsa, isä Viljo (Kipsakan Vilikki), lapset Irma, Kalevi ja Pentti. Elsa oli kotiäiti, jos nyt niin voidaan tuohon aikaan torpan muijasta sanoa, Vilkki oli sekatyömies, joka teki väliin töitä renkinä, väliin oli metsätöissä, Irma oli minun ikäiseni, Kale vuotta vanhempi, Pena muistaakseni kolme ajastaikaa kauemmin maailmaa katsellut. Ikosilla oli enenmmänkin lapsia, mutta muut olivat tuolloin jo maailmalla.
  Minä olin jo kasvanut niin "mieheksi", että sain, ja ennen kaikkea uskalsin, kävellä yksin reilun kilometrin kärripolkua pitkin leikkimään Ikosen lasten kanssa. Niinpä kerran menin Kurenpäähän hapsuhousut jalassani. Jostain syystä Pena innostui pihalla kulottamaan nurmikkoa. Sehän meinasin ryöstäytyä, joten saimme hikihatussa polkea paloa sammuksiin. Lopulta se onnistui, taisi Elsa-äitikin tulla apuun. Mutta sammutustyö vaati veronsa: huosuistani olivat alemmat hapsut kärvähtäneet! Paha juttu!
  Lähdin hipsimään kotiin. Matkalla näin Kipsakan Vilikin kävelevän vastaan. Hipsin luihuna metsään piiloon. Kun pääsin Piskolaan, kävin äkkiä piilottamassa housut, vaihdoin verkkarit. Kyllä tuon ikäinenkin osaa olla ovela. Seuraavana päivänä ryhdyin kinuamaan äidiltä, että enkö saisi leikata hapsuja pois housuistani?
  "Mitä kummaa?!", ihmetteli äiti, "sinähän olet niistä kovasti tykännyt!"
  "En tykkää enää. Saanko, äiti saanko?"
  Lopulta, luultavasti seuraavan päivänä äiti lopulta kyllästyi kinuamiseen, suostui. Niinpä selvisin häverikistä, kuin koira veräjästä.

  Sitten vuoteen 1961. Silloin muutimme Anttolan kirkonkylään, tähän Säästöpankin taloon.


  Noilla rappusilla tuli monina kevätsunnuntaina pelattua poikien kanssa nakkia, seinää, ties mitä rahapelia markan kolikoilla. Ja oikealla alhaalla näkyvän ikkunan takana olevaan halkovarastoon rakensimme Kolehmaisen Karin, eli Kolen, ja Ahosen Ritin kanssa halkojen sisään majan. Siellä olimme monet kerrat hipihiljaa piilossa, kun talonmiehen hommia hoitava mies (jonka nimen olen tyystin unohtanut) tuli lisäämään puita kattilaan. Jos ei muisti petä, niin Kole hävitti halkojen sekaan kampansa. Sellaisen kamman, joka taittui, vähän kuten linkkari, ja muodosti avattuna coltin näköisen pyssyn. Sitä kävimme kevään lähetessä ja halkojen vähetessä etsimässä, mutta emme koskaan löytäneet.

  1962 sain tämän Jaguar-merkkisen fillarin. Se oli enoni Ollin vanha, mutta priimakunnossa. Ylpeänä sitä esittelen. Taustalla näkyy Savonseudun kuppilan sisäänkäynti.


    Kolme kuvaa vanhalla pankilla asumisemme ajalta, eli 1961-1964. Taitavat olla 1962 otettuja. Ja jouluna, kuten jatkosta huomaa. Haneli, Erkki ja minä. Takanani näkyy Luxor-merkkinen radio, sama, joka toimi aluksi bassovahvistimenani Picturesien kämpällä.


  Leikki sujui vielä tuolloin, minultakin.


  Joulukuusen alusta näyttää tosi tyhjältä. Näinköhän pukkia odotellaan? No ei. Ei meillä pukkia Kirkolla asuessamme enää käynyt.



  Muistoja nuo kuvat herättivät. Minulle ihan uusia otoksia, paitsi tuo pyörän kanssa oleva, Sen olen paperikuvana nähnyt.

  Vielä  laitan pari. Vuosilukuja en tiedä, mutta viiskytlukua joka tapauksessa. Elina ja Erkki Amerikasta käymässä olleen sukulaisen kanssa. Itseasiassa en muista koskaan nähneeni isää lippis päässä, mutta jopa kahdessa tässäkin blogissa olevassa kuvassa hänellä on sellainen. Ja vieläpä eri hattu!


    Tässä sukua Suomen suvessa. Vasemmalta lukien seisomassa Aleksin sisko Oili Lavi, Aleksi, Erkki, Anni-mummi, Elina Charles, eli Kalle Amerikasta ja vaimonsa, heidän edessään Aleksin sisar Elsa. Istumassa tätini, Erkin siskot Maija, Liisa ja Eila. Nuo viinimarjapuskat ovat vieläkin olemassa. Tai ainakin tuolla alueella on viinimarjapuskia. Aivan salettia on, että oikeassa laidassa pilkottava ylätalon navettaa seisoo yhä sijoillaan.


  Vanhat kuvat ovat joskus mukavia. Vaikka uutta kohti jokaisen täytyy nokkansa kääntää.

maanantai 25. marraskuuta 2019

KARPPISTA JA LEHKOSTA PÖLYISTÄ PUTSATTUNA

  Äiti-Elinan asunnon tyhjennys on alkutekijöissään. Hilpan kanssa käydään komeroita ja hyllyjä läpi, erotellaan mahdollisesti säästettävät, sekä kierrätykseen ja jätteeseen menevät. Hommaa on. Viikonvaihteessa tulevat Haneli ja Nina, katsotaan, mitä kukin haluaa ottaa. Lopuille yritetään sitten keksiä loppusijoituspaikka.

  Valokuvakansioita löytyy melkoinen määrä. Olen joskus muutamaa vanhemmista lainannut, joitain kuvia skannannut. Kunhan asiat etenevät, kiireet vähenevät, aioin käydä läpi kaikki albumit, tallentaa niistä merkittävät otokset. Nappasin jo mukaani yhden lootan, missä oli irtokuvia ja dia-koteloita. En edes muista, että vanhemmillani olisi ollut tapana dioja teettää, enkä, että meillä olisi ollut laite niiden katselemiseen. Eikä niitä montaa kymmentä edes ollut. Tirkistelin diat valoa vasten. Suurin osa näytti matkakuvilta, varmaan Saksassa otettuja. Oli joukossa jokusia Anttolastakin. Vein 13 kappaletta liikkeeseen, ja saan ne sähköisinä jonkun päivän kuluttua.

  Irtokuvat olivat enimmäkseen pieniä sota-ajan kuvia. Joistain tunnistan isäni, mutta paljon on sellaisia, mitkä eivät minulle mitään sano. Oli joukossa muutamia sodanjälkeisiäkin. Niitä vähän skannailin. Laitan jokusen tähän blogiin, jota kirjoitan, koska en jaksa aina lukea tai tuijottaa toosaa, päivän kuntoilutkin on kuntoiltu. Kuvat on otettu 1940- ja 1950-luvuilla, Minua ei niistä löydä. Hyvä niin, sillä kunhan saan loput kuvakansiot ja mahdolliset kuoret tai laatikot käsittelyyni, tulette kyllästymään Peppen lapsuus- ja nuoruuskuviin. Laitan nämä kuvat jokseenkin kronologiseen järjestykseen.

  Tässä vanhempani, äidillä siskoni Ritva sylissään, isovanhempani Emma (Emchen) ja Pekka Karppinen, sekä heidän välissä enoni Olli. Kuva otettu 1948, sillä Ritva syntyi syksyllä 1947. Kyseessä lienee Pekka Karppisen 60-vuotispäivä, sillä hän syntyi 1888. Ainakin kukkia on siihen malliin, että eivät ole Elinan ja Erkin tuomia kaikki.


  Pekka autonsa vierellä 1952. Ja kuikuileepa Emchenkin. Takaikkunasta kuikuilee. Ei vissiin ole uskaltanut eteen istumaan mennä?


  Sitten pari kuvaa Pekka Karppisesta. Oletan, että ne on napattu 1956. Ylemmässä näkyy, jollen aivan väärin hahmota, Avokkaan rantaa, alemmassa taitaa Pekka porhaltaa Aittalahdenselkää Rupakonvirralle päin.



 Tämä on otettu Lahdessa, isovanhempieni asunnossa. Veikkaan vuoden olevan 1956, virhemarginaali +/- vuosi, mieluumin +.

  
 
  Tuossa luotsaa eno-Olli toisen isoisäni Aleksin paattia. Perätuupparina on, vaikka sitä ei näy, neliheppainen Penta. Kyydissä ovat Emchen ja hänen sisarensa Anna-täti.
  Aleksilla oli aina työkalulaukku mukanaan Pentassa. Se oli vanha naisten nahkainen käsilaukku, joka sisälsi tulppa-avaimen sekä hiuspinnejä ja puhtaita rättejä tulppien puhdistukseen. Sitä Pentaa ei tarvinnut kytkeä tietokoneeseen. Ajankohta on luultavasti syksy 1957.


  Tämän kuvan takana lukee "Kalastajatorppa 1958. Ei mitään käryä siitä, mikä tilaisuus on kyseessä. Erkki, Elina, Pekka ja Emma siinä ovat, muita kolmea en tunnista. Paremman jälkeen siinä vissiin syödään, viiniäkin juodaan. 

 
  Vielä yksi. Se unohtui. Lienee olisi kuulunut ensimmäiseksi. Luulen, että on otettu pian sodan jälkeen. Jotakin hilpeää on varmaan menossa. Kuvan istujia en hahmota, mutta laidassa ilmeilee Erkki. Melko soukka poika hän siihen aikaa oli. Oli kyllä pitkään sen jälkeenkin. Kun lähti aikanaan maatalon hommista pöydän taakse istuksimaan, jäi soukkuus. Piskolan pelloille taisi jäädä.


  Sellaisia arki-illan ratoksi kirjoittelin. Itselleni ratoksi. Sellaina minä nämä jutut koen. Naputtelu on hyvä keino tyhjentää aivot muusta ja turhanpäiväisestä. Enkä sillä tarkoita, etteivätkö nämä jutut voisi olla joillekin turhanpäiväisiä. Monet ovat minullekin, kun niitä vuoden, tai useamman, kuluttua luen. 
  Ehkä ihmettelette, ja kyllähän jotkut varmasti ihmettelevät, miksi minä vanhoja sukukuvia laittelen? Minä selvennän, että siksi, kun monet sellaisia jakavat ryhmissä, joissa niitä seurailee tuhansittain ihmisiä, niin miksen minä, kun ei niitä kovin moni tällä foorumilla näe. Odottakaas vaan, kunnes saan tuonnempana kunnon satsin vanhoja kuvia koneelle ujutettua. Voi olla, että ihmettelyyn on tosiaan aihetta!

lauantai 23. marraskuuta 2019

LENKILLÄ KUULTUA

  Aamulla, puoli kuuden maissa, kävelin Terveystietä Kunttiksen kohdilla länteen. Korvanapeissa toistui Leonard Cohenin vielä uunilämmin "Thanks for the Dance". Aamulla hoksasin sen ladata puhelimeeni, koska sain ilmoituksen julkaisusta Spotifyltä. Hieman googletettuani selvisi, että albumin raidat on tallennettu samoissa istunnoissa, missä  "You Want It Darker"-albumikin. "Thanks for the Dancella" on kappaleita joilla ovat mukana mm. Beck ja Damien Rice. Levyn tuottaja ja Leonardin poika Adam Cohen sanoo, että albumia ei missään tapauksessa pidä mieltää hylätyiksi biiseiksi tai B-puoliksi. Musiikki on selvästi "You Want It Darker"-levyn kaltaista: Käheäääninen Cohen esittää runojaan musiikin säestyksellä laulaen, lausuen, tai siltä väliltä. Yhdeksän raitaa puoleen tuntiin mahtuu, pari niistä alle kahden minuutin mittaista. Saa nähdä, vieläkö mieheltä löytyy arkistoista lisää "uutta" musiikkia  julkaistavaksi.

  Kävelin siis Terveystietä länteen, kun edestäpäin ilmestyi vastaani hahmo rollaattoria liuttaen. Kun kohtasimme, hahmo seisahtui, alkoi puhua. Pysähdyin, näppäsin musiikin stoppiin, sanoi: "Anteeksi mitä?, En kuullut, kun musikki soi korvissani."
  "Niin, sanoin että mukavaa nähdä, kun joku liikkuu reippaasti, kun itse en enää kykene", sanoi vastaantulija, joka osoittaui ehkä seitenvitoseksi rouvaksi.
  "Jokainen tavallaan", vastasin. "Pääasia, että liikkuu."
  "Kyllä. Oletko menossa uimaan?"
  "En. Kävelen yleensä aamuisin lenkin."
  "Minä menen/menin uimaan. Ajattelin kerrankin lähteä ajoissa", jatkoi rouva.
   En saanut selville, oliko hän jo käynyt uimassa, vai vasta menossa. Kysyin "Onko uimahalli jo auki?"
  "Ei kai, mutta minä uinkin järvessä", kuului vastaus. "Se tekee hyvää nivelille ja sydämelle."
  "Kyllä varmasti. Minä en koskaan ole uintia kylmässä vedessä harrastanut."
  Vaihdoimme vielä pari lausetta, toivotimme hyvää päivänjatoa, lähdimme suuntaamme. Rouva tosiaan oli tulossa Tiilijärvien suunnalta. Aika lähellä oli Pikkutiilijärven uimaranta. Rollaattorin korissa oli ollut vaatteita ja ehkä pyyhekin.
  "Taisi se olla tosissaan?", mietin. "Kunnioitettavaa, mutta kuinka järkevää? Tuossa iässä yksin pimeässä uimaan kylmään veteen?"

  Kun jatkoin matkaa, aloin muistelemaan, kuinka usein olin joutunut aikaisin aamulla lenkkeillessäni puheisiin ihmisten kanssa? Huomasin, että varmaan tuhansissa laskettavien kävelyjen joukosta ei muistiini palautunut kuin muutama kellon tai osoitteen kysely, ja pari pidempää keskustelua.

  Ehkä viitisen vuotta sitten, ehkä myös syksyllä, sillä oli pimeää ja sumuista, Salpakanaantiellä, mäen päällä, seisoi lyhytkasvuinen nainen pienen matkalaukun kera bussipysäkillä. Hän pysäytti minut, kysyi kelloa. Minä kerroin sen olevan kuusi. Nainen, jonka tajusin olevan ehkä Downin oireyhtymäinen sanoi: "Me ollaan menossa Riihimelle. Ne tulee hakemaan yhdeksältä." Hän näytti minulle paperia, missä kerrottiin jostain Riihimäen matkasta, ja lähtö näytti tosiaan olevan tänään aamulla.
  "Siihen on vielä monta tuntia", vastasin. Missä asut?"
  "Tuossa talossa", hän vastasi osoittaen lähintä kerrostaloa.
  "Sinun kannatta mennä kotiin, tulla ennen yhdeksää takaisin. Onhan sinulla kello?"
  "On." Hän näytti rannettaan, ja kello siinä oli, ihan oikeassakin.
  Lyhytkasvuinen nainen lähti kävelemään kohti taloa.
  "Muistathan varmasti tulla sitten yhdeksältä takaisin?", kysyin.
  "Muistan!", vastasi hän, ryhtyi vaamaan alaovea.
  Toivottavasti matka onnistui.

  Jokusia vuosia sitten, eräänä sunnuntaiaamuna, se oli varmaan kesää, tai kevättä, koska oli valoisaa, saavutin kaksi edelläni kulkevaa nuorta miestä. He kulkivat väylää laidasta laitaan, välillä ympäri pöyrähdellen, käsillään huitoen, naureskellen. Koska juuri noilla kohdilla ei ollut mahdollisuutta poiketa tieltä sivuun, jatkoin matkaani heidän ohitseen.
  "Hei kamu!", huudahti toinen, kun olin heidän rinnallaan. "Mihis käppäilet?"
  "Aamulenkillä vaan. Entäs te?"
  "Ollaan himaan menossa. Vähän venähti", kertoi toinen. Hänellä oli kädessään puhelin, mistä kaikui ilmoille musiikkia.
  "Sattuuhan sitä", vastasin. "Onko pitkä matka?"
  "Ei oo enää ku pari kilsaa", kertoi toinen. "Tää on hyvä biisi!", hän jatkoi puhelintaan heiluttaen.
  "Varmaan. En tunne kappaletta."
  "Mitä ite kuuntelet?"
  Nyt on Tom Waits menossa", kerroin.
  "Vanha käpy. Nii oot sinäkin."
  "Niinpä. Eiku rattosaa loppumatkaa!"
  Kaverit jäivät pyrähtelemään, minä lähdin dallamaan. Kun katsoin kohta taakseni hyppäsi toinen juuri piruettia ihmeenkin lennokkaasti.
  "Kyllä nuoruus on nuorutta!" tuumailin, laiton lisää volyymia Waitsin "Closing Timeen".

  Viime kesäkussa, eräällä kotikäynnillä, olin aamulenkillä. Se taisi olla lauauntai. Pulla-Poikien alikulkutunnelin tuolla puolen Kunttiksen suunnalta tuli vastaani nuori mies, poika vielä. Hän pysäytti minut, kysyi: "Anteeksi, oletteko miettinyt, mitä on kuoleman jälkeen?"
  Kaveri ei kovin päihtyneeltä vaikuttanut, eikä vaaralliselta; siistit vaatteet, siisti olemus.
  "En ole asiaa hirveesti pohtinut", vastasin. "Tokkopa mitään."
  "Olen kävelly Soramäestä, oon kaupunkiin matkalla. Joskus tulee tuollaisia mietittyä. Varsinkin, jos on illalla ryypännyt."
  "Hyvä se on asioita ajatella."
  "Joo. Mitenkähän ne pahat teot kuoleman jälkeen käsitellään? Kuka niistä päättää?"
  "Minä ajattelen, että hyvät ja pahat teot tehdään täällä ja nyt, niistä päättää jokainen itse. Koitetaan mennä niin, että hyviä tekoja on enemmän kuin pahoja."
  "Tuossa on ideaa!", tokaisi kaveri, lähti käsi tervehdykseen ojentuneena dallamaan kohti Lahtea.

  Siihen nähden, että aamulenkeilläni olen kohdannut kuitenkin lukuisan määrän ihmisiä. ei kontakteja ole liiemmälti ollut. Nyökkäyksiä tervehdykseksi, varsinkin iäkkäämmiltä, sentään melko usein. Mutta ei ole mitään vaarallista tai edes hankalaakaan tilannetta eteen tullut, vaikka joskus olen humalaisia tai aamutokkuraisia porukoita tavannut. Kyllä Hollola turvallista seutua on.

  Vieläpä pari uutista. Eiväi ihan tämänaamuisia, mutta tuoreenpuoleisia kumminkin:

  Varjobudjetit on julkaistu. Oppositio omansa, omia kannattajiaan kosiskelevia, lisää sellaisia huokkuttelevia. Mutta kaikkein vakuuttavimman teki Utin laskuvarjojääkärikomppania.

  Maakuntalehdet Ilkka ja Pohjalainen yhdistyvät. Suurin kädenvääntö fuusiossa käytiin uudesta nimestä. Asia ratkesi, kun apuun pyydettiin mielikuvitusrikkaimmat vaikuttajat ja mainostoimistojen kirkkaimmat tähdet, merkittävät visionäärit. Tulos on nerokkuudessaan mykistävä: ILKKA-POHJALAINEN!

  Lauantaiaamun kuvaksi vaikka tämä 31.toukokuuta 2016 napattu otos Okeroisten Myllyn lammelta: