sunnuntai 31. tammikuuta 2016

RETORISESTI KOLEERINEN KAVALJEERI ja muita tarinoita

  "V**tu, s****na, v**tu, pe****le! He***tin k**pä!", sanoo poika vieressään istuvalle tytölle Trion Ciao Caffe'ssa.
  Nuoret ovat ehkä 16-18 vuotiaita. Istun viereisessä pöydässä ja höristelen korviani. En niinkään uteliaan, kuin hämmentyneenä.
  "Ottaa niiku v**tu päähän, v**tu! Sa***na, nyt se v**tu niiku vasta mu**ku niiku sanoo!", jatkaa poika.
  "Niiku nii v**tu syvältä niiku!", toteaa tyttö väliin.
    Siemaisen espressoa, taivastelen muina miehinä ympärilleni. Vieripöydissä istuu pääasiassa nuoria. He puhuvat, näpeltävät puhelimiaan, eivät tunnu kuulevan mitään ihmeellistä.
  "V**tu v**tun v**tu!" Pojan ääni kohoaa entisestään. "Sa***nan v**tu! Eikö, v**tu niiku ois niiku v**tu voinu niiku aikasemmi v**tu niiku puhua, v**tu. Täys v**un mu**ku, v**tu! Niiku vi****taa, vi***taa nii vi***ti, sa***na!"
  "Joo, niiku v**tu! Aika niiku vi*****sesti niiku tehty, v**tu!", säestää tyttö hennolla äänellään.
  Ajattelen, että kyllä maailman sivu on kiroiltu, mutta inflaation näyttää tuokin taito kokeneen.
  "Voihan v**tu!", jatkaa poika juttuaan. "Niiku v**un v**tu! Kyllä pitää niiku v**tu sa***na olla niiku v**un pe****stä niiku koko niiku v**un juttu! Kyllä niiku v**tu niiku vi***taa!"
  "Niiku v**tu joo, v**tu, pimeetä niiku, v**tu!", kommentoi tyttö.
  Kymmenkunta minuuttia kuuntelen tuota tarinaa, mikä ei johda mihinkään. Saan kahvin siemailtua loppuun, lähden käveleksimään, vaikka Hilpan töistä pääsyyn on vielä aikaa. En jaksa enempää, yhden päivän v**tukiintiö on tullut täyteen. Vaikka toisaalta olis niiku ollut ihan mukavaa niiku kuulla, kuka tuo v**un mu***ku on, ja niiku miks, v**tu?


  Tätä tositarinaa ei pidä yleistää. Paljon istuksin, kuljeksin Triossa, mikä on nuorison suosima kohtaus- ja oleskelupaikka. Kaikenlaista keskustelua siellä kantautuu korviin, mutta yllä olevan kaltaisia kuitenkin harvoin. Eikä, läheskään aina, aikuisempien ihmisten juttutuokioiden taso kehuja kestä.

  Huomenna se tapahtuu, vihdoin! Pertsa raivaa ulkovaraston! Nyt, kun autossa on vetokoukku (takatappi, kuten puolisoni rva. Lehkonen muinoin kyseistä laitetta luonnehti), homma onnistuu vaivattomammin. Jo eilen toi tuttavani O.M. ohiajaessaan peräkärrin lainaksi. Siis aamulla tuo kauan harkittu, odotettu, pelätty, kammoksittu työ pääsee alkamaan.
  Varastossa on näet tavaraa! Hyvä, kun ovi kiinni menee. Sinne on tullut lykättyä kaikki tarpeeton "ei tiijä, vaikka joskus tarttis-tavara" joidenkin tähdellisten kapineiden joukkoon. Ja sitten, kun jotain tähdellistä kapinetta olisi tarvinnut, eihän sitä kaiken sälän keskeltä ja alta ole meinannut löytää. Mutta nyt asiat muuttuvat; saamme yhdellä seinällä olevat tilavat hyllyt hyötykäyttöön; saamme fillarimme esiin, keväällä huoltoon, sitä myötä käyttöön; voin jopa tehdä arvaamattomia löytöjä, unohdettuja juttuja sattaa sattua käsiin.
  Kun sanon, että en ole muutamaan vuoteen mahtunut varastoon sisään, en valehtele, en edes liioittele. Ovelta kurottelemalla on homma viime ajat toiminut. Tullee olemaan upea tunne, kun pitkästä aikaa tallustelee oman varastonsa lattialla!
  Hollolan jäteasema näkyy olevan huomenna auki klo. 12-18. Sinne reissun, pari joutuu tekemään. En usko, että kaatopaikkajätettä varastosta juurikaan löytyy. Mutta energia-, kartonki-, puutavara-, ja paperijätettä kyllä. Vanhoja kahvinkeittimiä, leivänpaahtimia, tehosekoittajia, kattiloita, pannuja, luultavasti. Samoin vaatteita, mutta nehän menevät meillä energiapuolelle. Kaiketi kahdesta puuarkusta löytyy paljon lasten vaatteita. Eivät ehkä enää uusiokäyttöön kelvollisia parin-kolmen vuosikymmenen kylmätilasäiltyksen jälkeen. Samoin, muistimme mukaan, arkuissa on lasten kirjoja. Toivottavasti ne ovat pelastettavissa. Jossain hyllyllä on myös koko teknillisen koulun aikainen opiskelumateriaalini. Nyt se siirtyy, monen muun tavaran keralla, uuteen loppusijoituspaikkaan.
  En enää varastoa, en komeroita, en mitään paikkaa, mihin voi jotain "väliaikaisesti" sijoittaa päästä tuollaiseen jamaan. En kotona, en Avokkaassa. Kun ottaa käytännöksi, että kaikki tarpeeton ja "entä jos-tavara" saa heti kyydin sille kuuluvaan pisteeseen, pysyvät nurkat ja mieli avarampina.
  Odotan huomista innolla, ties mitä aarteita ilmaantuu. Olo on, kuin vähäpoikana Piskolassa; keväisin, kun lumi suli, oli jännitävää kierrellä pihapiiri, rakennusten seinustat. Aina löytyi joku syksyllä ulos unohtunut leikkikalu, joskus aikuisten tarve-esinekin.

  Olen näköjään kirjoittanut monena päivänä peräkkäin. Mutta eikö päiväkirjaa niin kirjoiteta? Eikä liene etikettivirhe kirjoitaa sitä öisinkin?

lauantai 30. tammikuuta 2016

VANHAHTAVIA KÄSITTEITÄ LYHYT, OPPIMÄÄRÄ osa II

  Kirjoittelen tässä joutessani jatko-osan 5.3.2013 rustaamaani blogiin: http://plehkonen.blogspot.fi/2013/03/vanhahtavia-kasitteita-pieni-oppimaara.html
  Syy siihen, että aloin kirjoittamaan on, että ulkona on niin liukasta, että en/emme viitsi henkemme ja terveytemme uhalla sinne nokkaamme pistää.

SIIS

  Äimä, karboraattori, tukkilautta, lysteri, propsireki, motti, keksi, hihnapyörä, kirvesnatta, taikavarpu, pääläri, jalkarätti, molskihousut, haitarijatsarit, palttina, liivinluu, listahöylä, piilukirves, pulitusvihko, ympäristöoppi, perunankaivuuloma, bossanovapusero, korvuslakki, laamapaita, kuhilas, liippa, pehku, hevospuomi, rekiturkki, ometta, korsteeni, öljykangastakki, sydwesti, kynsikkäät,  

  Fat Boy, Lee Harwey Oswald, Jack Ruby, Sirhan Sirhan, James Earl Ray, Ben Casey, tohtori Kildare, Laatikkoleikki, Kolme poikaani, Lentävä kalalukko, Kyllikki Saari, onnikka, DeSoto, Fairlane, Seagull, autoverotarra, Caravelle, Laika, Ensio Itkonen, Kirsti Rautiainen.

  Kolkkakala, kälvikala, käestäminen, Wilsonin pinta eli "yökynttilän sydän", kessäytynyt särki, sokerisakset, sokeritoppa, rasvaleipä, klimppisoppa, kultasula, veripalttu, hillonuija, sitruunasooda, omenapore, leikattu sikarinlehti, Fennia 2...


  ...Hevosen pääntautipilleri, prännäri, alkkohooli, viinakortti, ruokailu-, ja kravattipakko, hymypoikapatsas, kossuvissy, Karhuviina, Amin Grilli, Karvahattu, Sutikan vintti.

  Them, Ernos, Kristiina Hautala, Buffy Sainte-Marie, Vesa Enne, Bruno Laakko ja Lepakko-orkesteri, The Everly Brothers,  Sirkus Papukaija (Orvo Kontio ja Onni Gideon), The Tremelous, Peltoniemen Hintriikan surumarssi, mod-kulttuuri, transistori-radio, Kuti-kuti-kut, Hans Selo, Max ja Moriz, seiväsmatkat, tes-visio, Urjalan taikayö, Tango pelargonia, junan I-, II-, ja III-luokka, The Criminals, Mamma, tuo mies mua tuijottaa, Harro Koskinen, twist, The Ventures, limbo, Millie, Mustan kissan tango, Aja hiljaa isi, hula-hula, amphibioautoesittelyt, Anttolan Likenne ja sen lippulaiva "Etana"...

Tämän mallinen oli "Etana", mutta väri tietysti syvän tumman, ja tuskan, punainen. Tumman siksi, että se oli Anttolan Liikenteen väri, tuskan siksi, että häntä jouduttiin väliin koulureissulla vanhalla tiellä tuuppaamaan, kun hän ei jaksanut nousta mäkiä. Se oli aikaa, jolloin autoilla oli vielä sielu.
LONG MAY YOU RUN!


  ...Ossi Karttunen, Börje Strand, Sulo Bärlund, Veikko Karvonen, "kolme maalia", Ferenc Puskas, "kuka pelkää mustaa miestä", Eläintarhan ajot, mäystin, Eusebio, "rotanloukut", halma, Pekka Säilä, Leo Kinnunen, pesäpallon piirisarja, Olli Mäki, Helmut Regnagel, Puolan kulta olympiajalkapallossa 1972.

  J.V.Sukselainen, ensimmäinen kahvilaiva, Aku Ankan esiinmarssi, kaukopuhelu, Maamiehen tietolaari, noottikriisi, Urkki ja Ahti Hawaijilla...


  ...Nikitan kenkä YK:ssa, kansallinen hätätila, tankerovitsit, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.........., yleislakko, Reporadio, pennit rahapusseihin, keskari kauppoihin, Emil Skog, maalaisliitto, EFTA, Komekon, taloustietokilpailut, Melbournen olympialaiset, Suezin kriisi, Unkarin kansannousu, Borsalino-, tai Roston-hattu, lättähatut...

Kari Suomalaisen käsitys "lättähatuista.

  Ja lopuksi loppukaneetti:
 Loppukaneetit ovat samat, kuin osan I lopuksi kirjoitetut loppukaneetit.
Loppu.
 
   

perjantai 29. tammikuuta 2016

VOINKO ANOA KORVAUSTA?

  Nyt se on loppu! Nimittäin Emmerdalen katsominen livenä! Olen tuota saippuaa seurannut vuosikausia. Siinä mielessä leppoisaa katsottavaa, että ei ole niin väliksi, jos muutama jakso jää silloin tällöin näkemättä. Yleensä sarjan molemmat arkipäivisin tulevat jaksot katselen suorana. Mutta raja se on minunkin rajattomalla mielenmaltillani. Se korsi, joka katkaisee Pertsan pinnan on työnsä tehnyt! Olen reilun parin viikon aikana nähnyt Emmerdalen kylkiäisenä noin tunnin verran typerää ennakkomainosta "Saturday Night Live"-ohjelmasta. Olen nähnyt suunnilleen saman verran jotain Pirkka-Pekan puheen höystämää MTV3-konsernin hymistelyä. Nämä muitten mainosten, siis maksettujen, lisäksi.
  Olen yrittänyt keksiä puuhaa mainoskatkojen ajaksi. Olen käynyt valmistamassa espressot. Olen poikennut "toimistolla" oikomassa mattoa, katsomassa lämpömittaria, lukemassa sähköposteja. Olen käynyt paskalla. Olen käynyt alakerrassa hengittämässä syvään, laskemassa sataan. Olen käynyt viemässä roskia. Silti päässä soi, aivoissa sauhuaa, silmissä mustenee. Täst'edes aioin tallentaa kaikki Emmerdalen jaksot, katsoa ne hermoja säästävällä tavalla. Jos nuo kaksi peräkkäistä jaksoa katsoo livenä, on esitysaika n. 60 minuuttia. Kuitenkin itse ohjelman kesto on n. 20 minuuttia per jakso, eli 40 minuuttia. Joten 20 minuuttia, eli kolmasosa, on muuta tarjontaa. Toki ymmärrän kaupallisten kanavien periaatteen; ne saavat tulonsa pitkälti mainoksista, nykyisin myös tietysti maksullisista kanavista. Rehellisiä mainoksia vielä joskus katsoisikin. Mutta kun kanavilla menee niin huonosti, että ne eivät saa mainosaikaansa myytyä kuin osittain, ne joutuvat suoltamaan omien ohjelmiensa ennakkomainontaa suurimman osan katkosta. Ja samaa lorua, joka paussi. Kun kuuden ja seitsemän välillä katselee viisi kertaa saman typerän, mutta pitkä, ylistyksen jollekin SNL-ohjelmalle, koettelee se rauhallistakin miestä. Ja ennen kaikkea rauhallista mieltä!
  Emmerdale on suunnilleen ainoa kaupallisten kanavien ohjelma, mitä olen pitänyt tapanani suorana seurata. Päivärytmistäni johtuen iltaisin tulevat sarjat, elokuvat, dokkarit, menevät tallennukseen. Ne katson sitten kun katson, mainokset pois kelaten. Täten en varmuudella pysty sanomaan, millainen on tilanne muitten, kuin MTV3-konsernin kanavien kohdalla. Saman verran mainosaikaa niillä joka tapauksessa näyttää olevan varattuna.

  Moni sanoisi, että "oma valita, ei oo pakko kattoo!" Niinpä on, siksi en enää kato. livenä.

  Mutta otsikkoon viitaten: Voinko hakea tv-yhtiöltä korvausta, jos verisuoni katkeaa päästä, kroppa halvautuu mielipahasta, tai humeeti alkaa muuten vaan sassaroimaan mainoskatkojen vuoksi?
  Tai voiko Hilppa vaatia kyseiseltä yhtiöltä korvausta, jos se on aiheuttanut telkeämiseni pyöreään huoneeseen? Vaikka kai korvaus kohdallani olisi nimellinen. Mikä ei tietysti olisi kohtuullista; uusia Pertsoja ei niin vaan tänne repäistä.
  Voinko vedota syyntakeettomuuteen, jos amokin vallassa ryntään ulos pelottaen naapurin taaperoilta vetelät housuun, yöunet huut helevettiin?


  Siinä oikeusoppineille pohdittavaa. Pohtikaapa äkkiä; jos ajattelemattomuuttani vielä suoraa Emmerdalea hairahdun katsomaan, saattaa ennakkotapaus olla käsillä ennemmin, kuin arvaattekaan.

  Sitten vielä keliasiaa, ei onneksi keliakiaa. Eilen oli niin liukasta, että, pakko tunnustaa, aamulenkki lyheni alla puoleen normaalista. Nastakengistä huolimatta. Ei ole mukavaa tallustaa, kun energia kuluu pystyssäpysymiseen. Ihan hyvin olivat väylät hiekoitettu, mutta märän jään päällä siitä ei paljon apua ollut. Hiekanjyvät pyörivät jalan alla, nasta ei jaksa jäähän pureutua.
  Tänä aamuna oli toinen tilanne. Muutama pakkasaste, ryynilunta, mikä oli tarttunut jään pintaan oli ripotellut vajaa sentti. Oikea unelmakeli, vaikka vähän tuuleskeli (huom. loppusointu!) Ensiöynä, huomisaamuna sataa vettä, sunnuntaina alkaa hieman pakastaa. Vaihtelevaa on ulkoilijan elämä. Mutta sitkeästi aion joka aamu varusteisiin tälläytyä, jääköön vaikka lenkki sitten lyhyeksi.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

TAITEELLINEN VAIKUTELMA

  Taitelijoita, taiteilijoiksi sanottuja ja taiteilijaksi itsensä nimittäviä/nimittäneitä on paljon. Mutta mikä on taidetta?  Wikipedian mukaan taide tarkoittaa yleisesti kaikkia niitä toimintoja ja tuotteita, joilla ihminen aistein havaittavin keinoin koettaa herättää toisissa itsessään kokemiaan tunnevaikutuksia.
  Tuon määritelmän mukaan jokainen teos voi olla tekijän kantilta katsottuna taidetta. Entä mikä on taidetta kokijan asemasta tarkasteltuna? Sekö, minkä kriitikot taiteeksi julistavat? Sekö, mikä oppikirjoissa kerrotaan? Sekö, mikä näyttelyissä, esityksissä, konserteissa ja kirjamessuilla mainesanoin julkituodaan, palkinnoilla kuorrutetaan?
  Onko joku punk-biisi tai joku gaffiti taidetta? Ja jos ne ovat, ovatko ne punk-biisi tai graffiti
  Liian vaikeita kysymyksiä minun ratkaistavakseni. Joten tyydyn tuohon määritelmään; taidetta on kaikki se, millä tekijä yrittää omia tuntemuksiaan ilmaista.

  Entä mikä on hyvää musiikkia? Mikä on hyvä leffa. Millainen on hyvä näytelmä. Onko paras kirja paksuin kirja? Mikä on hyvä taulu, patsas, valokuva?

  Joku kokee Frank Zappa'n "Over-Nite Sensation"-albumin paremmaksi, kuin  Kake Randelinin "Kop kop kop"-plätyn...


   ...joku on mieltynyt Mikko Alatalon "Puuhamaa"-luritukseen enemmän, kuin Jimi'n "Voodoo Child"-biisiin.
  "Kesäillan valssi" voi muutaman mielestä hakata mennen tullen "Citzen Kane'n", muutama arvostaa enemmän Aki Kaurismäen "Varjoja paratiisissa"- leffaa kuin "Poliisiopisto vitosta".
  Marcus Proust'in "Kadonnutta aikaa etsimässä"vetoaa toiseen enemmän kuin Heikki Hietamiehen romaanit, Volter Kilven "Alastalon salissa" hakkaa kevyesti Harlequin-sarjan toisen listalla.


  Yksi saattaa arvostaa Juhani Palmun Latomaisemat Michelangelon maalauksia edelle, toinen vannoo mieluumin Rodin'in, kuin Miina Äkkijyrkän teosten erinomaisuuden nimiin.

  Onko sellainen teos hyvä, jota kriitikot kilvan ylistävät, sellainen huono, jonka maan rakoon polkevat?

  Voiko teos olla hyvä, jos se on tehty "kaupallisessa" mielessä?

  Kai asia on niin, että jokainen on oma kriitikkonsa. On hyväksyttävä, että se, mikä jostakusta tuntuu, kuulostaa, näyttää, jne, hyvältä, on hyvää, ja on myös taidetta. Ja mikä kukaan on hänelle kertomaan, että tuo on hyvää, tai tämä on huonoa.

  Nyt, jälkikäteen ajateltuna, huomaan, että olen elänyt aikaa, jolloin tyrmäsin elokuvia, kirjoja, musiikkia, niitä edes näkemättä, lukematta, kuulematta. Siihen vaikuttivat mm. ennakkoasenne, lukemani arvostelut ja kuulemani kommentit. Nyt ajattelen toisin; ei ole reilua dissata mitään, mitä ei ole omakohtaisesti aistinut. Tietysti on niin, että monista tekijöistä on jo ennakkokokemusta, minkä perusteella voi päätellä, että "tuo ei oo mun juttu". Siitä huolimatta, jos ei kyseistä teosta ole kuullut, nähnyt, lukenut, kokenut, ei pidä mennä sitä puheissaan tai kirjoituksissaan haukkumaan. Kaikille ja kaikelle pitää antaa mahdollisuus.

  Kuten tarkkaavaiset??? lukijat??? ovat huomanneet, en ole puhunut sanaakaan korkeakulttuurista. Enkä puhu; jätän sen niiden asiaksi, jotka siitä jotain tietävät.

  Pakkanen meni sitten "persiilleen". Liukasta tuli. Kelit vaihtelee, talvi etenee. Aika rientää; Isä-Erkin poismenosta on ihan pian kulunut kymmenen vuotta, ja otin tänä aamuna pakkauksesta viimeiset liki viisi vuotta sitten Dressmann'ilta ostamistani (kolme kahden hinnalla) kalsareista. Samoin menevät passimme kohta vanhoiksi. Muistan nuo asiat siitä, että sekä passien uusinta ja kalsarien osto tapahtuivat hieman ennen 60-vuotispäivääni, minkä vietimme Kreetalla. Erkin kuolemalla ei noihin asioihin tietysti ole mitään konnotaatiota.
  Ja vielä on mainittava, etteivät nuo Dressmann'in kalsarit ole olleet ainoa, mitkä ovat käytössäni näinä liki viitenä vuotena olleet. Olipa vain yksi kappale päässyt unohtumaan.
  Ja passeista sen verran, että pitää laittaa kohlakkoin anomus vireille; käy homma netissä, ennen kuin ovat vanhoiksi menneet. Passit. Passien henkilöt toki ovat. Menneet vanhoiksi.

maanantai 25. tammikuuta 2016

KIERRÄTETTY BLOGI

  Paikallinen aviisimme kertoi aamulla artikkelissaan, että vain noin puolet kierrätykseen tarkoitetuista lampuista löytää oikeaan osoitteeseen. Joten suuri määrä energiansäästölamppuja, jotka sisältävät elohopeaa, päätyy sekajätteeseen, siis kaatopaikoille. Ihminen piittaamattomuuksissaan, ei vaivaudu toimimaan oikein, mikäli se hänen mielestään aiheuttaa vähimmässäkään määrin haittaa. Ilmeisesti yli puolet kotitalouksista pitää ongelmallisena kerätä pussiin käytetyt lamput (joita ei vuodessakaan kerry monta), ja viedä ne kauppareisullaan sellaiseen liikkeeseen, missä niitä on myytävänä. Ilmaiseksi, tietysti. Ei tuollainen mikään vaiva ole. Piittaamattomuutta! Ja ajattelemattomuutta. Joissain tapauksissa myös tietämättömyyttä.

  Hieman enemmän vaivaa saattaa aiheutua kartongin, lasin, paperin, peltipurkkien ja kierrätysmuovijätteiden oikea käsittely. Ainakaan pienemmissä taloyhtiöissä, omakotitaloista puhumattakaan, ei ole omaa paikkaansa kaikille jätteille. Autottomalle taloudelle kierrätys on myös hieman hankalampaa. Mutta keräyspisteitä on taajama-alueilla melko tieheässä. Monesti vielä markettien läheisyydessä, joten kierräys on helppo tehdä kauppareissulla.
  Me hankimme n. 5 vuotta sitten IKEA'sta kolmiosaisen systeemin parvekkeele. Sinne laitetaan kartonki, lasi ja metalli. Nyt, kun muovin kierrätys alkoi, täytyy hankkia sillekin oma säilytyspaikka. Tuo kapistus ei ollut arvokas; enemmän se maksoi, kuin 5 €, mutta alle kympin kuitenkin. N. sadan litran vetoinen "säkki" täyttyy meilläkin, kahden hengen taloudessa, tölkeistä ja pakkauskartongeista reilussa viikossa. Vaikka mm. maitoa emme käytä, kuin kahvissa. Aika vähän asunto kolmesta kannetaan taloyhtiön roskakatokseen tavaraa; energiajätettä ja kompostijätettä jonkin verran, kaatopaikkajätettä ei paljonkaan.
  Ilman erityisempiä elvistelyjä paha mieli tulee, kun yhdeksän asunnon talon energiajätelaatikko on täynnä kierrätykseen käypää kartonkia.
  "Meneehän se energiaksi", saattaa joku sanoa. Toki, hyvä niin, ettei kaatopaikalle. Ja pullisteluhaluinen reikä taivaassa tykkää.

  Mikä ihme tekee Suomessa kierrätyksen niin vaikeaksi? Suurin osa Euroopan maista on meitä huomattavasti tehokkaampia noissa asioissa. Kai me olemme niin "junttikansaa", että emme sisäistä uusia tapoja, uusia malleja, emme edes omaa parastamme, jos ne eivät välittömästi jokapäiväisessä elämässämme näy. Ehkä asioista voisi vielä enemmän pitää meteliäkin. Mediassa tietoiskuja, etc. Vaikka kyllä vähänkin ympäristöään seuraavan pitäisi olla näistä tietoisia.

 Summa sumarum: PIITTAAMATTOMUUS!

  Kuten otsikosta voi päätellä, olen näistä asioista ennenkin kirjoittanut. Pakko oli taas, lehden luettuani, asiaan palata. Se, että melkoisella todennäköisyydellä ei kukaan niistä, jotka mahdollisesti tämän lukevat, muuta käytäntöään. Olen vakuuttunut kaveripiirini tietoisuudesta. Mutta se on irrelevanttia. Eivät nämä blogit ole maailmanparannukseksi tarkoitettuja, paremminkin oman mieleni kohennukseksi, aivojeni??? iloksi ja tylsistymisen ehkäisemiseksi. Siis aivojen. Nimittäin tylsistymisen. Aivojen. Pääasiassa.

  Kello on nyt 8:42. Lopetan muutamaksi tunniksi. Lähden kaupunkiin; vien rouvan duuniin, käyn mittaamassa Elinan verenpaineen, käyn hänelle kauppa-asioita toimittamassa, mikäli tarpeen. Ja lähden Vesijärven jäälle lumikenkäilemään. Huomiseksi on nimittäin lupeissa lunta ja räntää, tuulta ja tuiskua. 

  Jatketaan juttua. Lähdin jäälle Jalkarannasta, Myllysaaren kohdalta. Harmaata oli. Muutama hiihtelijä, harva pilkkimies näkyi ulapalla. Se ja sama, oliko jalassa lumikengät, vai talvisaappaat; lunta rehti 10 senttiä. Mutta kun tämän leveysasteen talvet on tavanneet olla vähälumisia, pitää kaikki mahdollisuudet käyttää. Kohtahan se suveaa niin, että lumet alkavat sulamaan. Ainakin jossain päin Suomea, povataan. 

Mutta Myllysaaren paviljonki näytti kuitenkin parhaat puolensa:


Samaten kaupunki


  Tunnin kiepauksen jäällä tein, sitten Lidl'in kautta kotiin. Kirjoittelen tämän loppuun. Kohta on jotakin murkinoitava. Sen jälkeen lukemaan. Minulla on hieman kesken Ursula K. Le Guin'in uunituore suomennos "Haikaran silmä", alun perin vuodelta 1978. Sain siitä mielijohteen kerrata rouvan 1. kotimaiselle käännetyn tuotannon alkaen minulle rakkaista "Pimeyden vasen käsi" ja "Osattomien planeetta". "Maameren tarinat" ja "Läntisen rannan aikakirjat" tietysti kronologisesti, vaikka viimeksi mainitiun sarjan lukemisesta ei kovin kauaa olekaan.  
  Joten keittiöön, sohvalle lukuasentoon, iltapäivällä kirjastoon haalimaan Ursulaa.

lauantai 23. tammikuuta 2016

ONOMATOPOEETTISIA ANEKDOOTTEJA

  Tiusanen havahtuu käen kukuntaan, teerten kukerrukseen. Ei ollut vielä viikkoakaan siitä, kun jäät ryskivät lähtiessään liikkeelle Västäräkissä. Yöllä on sateen ropina, tuulen viuhunta nurkissa herättänyt hänet. Mutta nyt on mitä kaunein kevätaamu.
  Tiusanen pomppaa sängystä, nappaa luodikon, hiippailee pihalle. Siellä ne istuivat, koivujen latvassa, kukertelijat.
  "Pam!" ja "pläts!" Teeri pläjähtää maahan puun juurelle. Tiusanen hihkuu itsekseen, raveltaa linnun luo. "Tästä syntyy hyvä pata, kunhan kynitään ja suolistetaan", olisi kuulija saattanut muminan tulkita.

  Heinäkuinen aamu Västäräkissä. 40 kukkoa kiekuu viideltä tarhassaan. "Prrrrkele!", älähtää Tiusanen minulle. Raaps, raaps, hän kynsii kupeitaan. "Tänään teurastetaan pari kukkoa, vietetään kestit!" Aamusaikat lutkutellaan, MUD-4 Mikkeliin ja Alkoon ajellaan. Punaviiniä (Egri Bikaver) jokusia pulloja hankitaan.
  Iltapäivällä Tiusanen sanoo minulle (parin viinilekkerin jälkeen): "Käyppä lahtaamassa kaksi kukkoa!" Minä menen, valitettavasti olin tullut uhonneeksi. Kops ja kops! Pää pölkylle ja poikki. Vielä höyhennys, suolistus ja rantaan, missä Tiusanen sytyttelee nuotiota. Eipä aikaakaa, kun leikit räiskähtelevät, kukonpoikien ruhot tirisevät tikun nenässä. Ne olivat ensimmäiset, ja takuun voin antaa, myös viimeiset, suorittamani teurastukset.

  Kesäkuun loppupuolen lauantai-iltapäivä Västäräkissä. Tiusanen sanoo minulle: "Eiköhän sörnäytetä Ristiinaan!" Minä siihen: "Mikä ettei!"
  Pruum, pruum, Tiusasen kakskymppinen supattamaan, ja taipaleelle. Matkalla myös Varkaantaipale ja Kirkkotaipale. Tyyni ilma, vesi solisee keulassa. Alkuillasta Ristiinan satamassa ollaan. Meillä ei oo rahaa, kun kahteen keskariin Martan baarissa, kahteen lihikseen nakkarilla. Aikamme toljaillaan, alkaa tulla yö, vilu hiipiä. "Eiköhä lähetä", sanoo Tiusanen. "Joo", vastaan. Hytisyttää, farkut, t-paita ja ohut pusero eivät paljoa lämmitä. Tiusanen lipuu satamassa olevan pienen matkustajalaivan kylkeen. Kokeilee hyttien pyöreitä ikkunoita. Naps! Yksi raottuu. Tiusanen nousee penkille, työntää kätensä sisään, hamuilee, vetää ulos kaksi vilttiä. Yippee! Pojat eivät kalistele hampaitaan ihan irti paluumatkalla.

  Seitkytluvun alkupuoli, ollaan Hilpan kanssa Avokkaassa. On elokuu, illat alkavat jo pimetä. Tiusanen tulee hämärissä silloisen tyttöystävänsä Ritun kanssa hakemaan meitä Rantaharjuun kaljalle. Minä ihmettelen, kun Tiusanen huristaa Harjun rannan ohi. "Mihin siä meet?", kysyn. "Kohta näät!", vastaa Tiusanen.
  Hän kaartaa pian vasemmalle, liplattelee hiljalleen pitkää Limalahtea sen perukoille. Me muut huuli pyöreenä, että mitä? Ollaan jo aika lähellä lahden pohjaa, kun: "Pläs ja loiskis!". Me, että mikä? "Majava!", kuiskaa Tiusanen, kaivaa pistoolin jostain piilostaan. Minä, että et helevetissä ammu! Nyt lähetään äkkiä pois täältä! Hilppa ja Ritu myös toppuuttelemaan. Lopulta Tiusanen tapautuu, kääntää kokan takaisin selkävesille.
  Meinasi Tiusanen tehä majavapaistin. Niistä majavista, mistä professori Osmo Mäkitie sanoi, kun ne olivat kaataneet melkoisen haavikon hänen mailtaan: "Muuten noista majavista tykkään, mutta kun ne tekevät niin terävän kannon, ettei sillä voi istua!"

  Kuuskytluvun loppupuolella on Västäräkissä rapujuhlat. Siellä on sekalaista seurakuntaa, lähinnä Tiusasen kavereita. Minä olen melko noviisi, kai seitentoistavuotias. Votkaa ja valkkaria on tarjolla reilusti, rapuja riittävästi. En muista, vaikka oltais Pettisen Leksan kanssa ne saksiniekat käyty pyytämässä. Siinä syöpöttelyn ohessa kuulen välillä melkosta rouskutusta, kuin kovaa näkkileipää olis joku pureskellu. Syy selviää aamulla; Manninen, Tiusasen melko karski kaveri, rauha hänen sielulleen ja muistolleen, loihe silmiään hieroen kysymään: "Pitiks ne pirut kuoriakin?"

  Taitaa olla juuri Manninen Tiusasen kaverina, kun tehokalastavat Västäräkin matalikolla. Ovat jostain saaneet tulenosotuspommeja??? Niitä sitten keskelle matalaa Västäräkin vesialuetta nakelevat. Eli pioneerinuottaa ovatt poijat vetämässä! On ollu pientä kalaa, jokusia isompiakin, mahat pystyssä vesi sakeanaan. Ja kohta lokkeja! Ja myöhemmin virkavalta. Eihän ne kalat siihen kuolleet, taintuivat hetkeksi. Minkä saattoi jokunen lokin evääksi joutua. Mutta kaverukset saa rapsut lainvastasesta kalastuksesta.


  Tuo episodi poikii toisenkin virkavaltakäynnin. Tiusanen ja Manninen nimittäin myöhemmin samana kesänä käyvät irrottamassa kalastuksesta vihastuneen, poliisit paikalle soittaneen Hyvösen Onskan Fordson Majorista pakoputken. No, Onska arvasi, kuka on ollut asialla, ilmotti taas poliisille. Virkavalta saapuu, menevät pojilta kyselemään. Nämä kieltävät asiasta mitään tietävänsä. Jepet siihen, että saahaanko vähän paikkoja katsella? "Kyllä passaa", Tiusanen lupaa. Niin siinä sitten käy, että pakoputki löytyy Västäräkin maakellarista. Taas tulee sakkoja. Eikä naapurisovut ainakaan korjaannu.


  Yhtenä kesälauantaina, kun ollaan Rantaharjussa, kaljalla, totta kai, biljardia pelaillaan, kuuluu ovelta äkkiä: "Prrrrkele, toine paistetaa, toine savustetaa!" Tiusanen sieltä koheltaa saliin rantakäärme kummassakin kädessään. Huiskis, nakkaa ne veralle. Melkoinen suhina alkaa kuulua, kun kärmeet pujottelevat pallojen väleissä. Plums! Äkkiä on toinen hävinnyt keskipussiin! Sitä en jaksa muistaa, kuinka otus sieltä pois saatiin. Mutta ei kai se sinnekään jäänyt. Kuten jäi kerran piippuni. Hanelin kanssa biljardipöydän vieressä jostain väiteltiin, ja äkisti velj'-poika nappaa käyrän Petersonin suustani, tunkee sen pussiin. Ei sitä pois saatu. Kun joskus syksymmällä menen seuraavan kerran Rantaharjussa käymään, huomaan rakkaan piippuni tuhkakupissa ihan karrelle poltettuna. Selviää, että kun RAY, vai mikä taho se noita kolikkobiljardeja ylläpitikään, on käynyt rahalippaan tyhjentämässä, on piipun samalla sisuksista löytänyt. Ja Korhosen Esko Nyyrikki, halavatun ketkale, on sen ominut. Esko on asunut Saukonsalossa pari viikkoa, jossain työhommassa lie ollut. On kuitenkin piippuni sinne jättänyt, sen tärveltyään!

  Kerran seiskytluvulla ollaan talviviikonloppua Tiusasen kanssa Västäräkissä viettämässä. Ihan poikapäiviä kahdestaan. Minulla on parin verkon jata jään alla kummelisaaren kupeella Avokkaan ja Piekälän välillä. Mennään se kokemaan. Rouskis, rouskis, hyvin puree jääsaha. Jo heti verkon päässä sähköttää; kaksi vajaan kilon painoista siikaa.
  Västäräkissä Tiusanen perkaa siiat, paloittelee ne, kuorii ja paloittelee perunat. Laittaa emmeet pataan, suolaa ja pippuri, sekä runsaasti sipuli sekaan, vielä silavaa kuoreksi. Sitten leivinuuniin muutamaksi tunniksi. En ole elämän päivänä syönyt yhtä herkullista kalalaatikkoa!

  Nämä tapahtumat on kirjoitettu Tiusasen Hanskin kunniaksi, eli ei siis missään tapauksessa "mala fide". Ja kaikessa ainakin toinen puoli totta, oikeastaan kaikki. Jotain olen kirjoittajan oikeudella saattanut "muistaa väärin".
  Hanski oli, on yhä, melko ambivaletti, kaksijakoinen, persoona. Hän on taiteellinen moniosaaja, jonka ajatuksia, myös tekoja, on monesti vaikeaa ymmärtää. Kaikkea hän on ehtinyt elämänsä aikana kokeilla. Vaikka taulut, kuparityöt, tai hieno kalapuntari, artesaanin opit, eivät ole edenneet elämäntyöksi. Hanski on kai liian lyhytjänteinen. Mutta sen olen aina sanonut, että siinä on mies, jonka voi tiputtaa antarktikseen, saharaan tai sademetsään puukko ainoana varusteenaan, niin kohta hän sieltä palaa entistä ehompana. En ole toviin Hanskista mitään kuullut. Jossain Mikkelin liepeillä kai asustelee. Pitää tulevana kesänä tavoitella. Oli meillä hienotkin hetkemme, vaikka elämä ja omat valintamme meidät kauemmaksi ajoivatkin.

torstai 21. tammikuuta 2016

KALAREISSUJA

  Nuorena olin melko innostunut kalastuksesta. Tuli Anttolassa verkkoja pidettyä, enimmäkseen Hanelin kanssa, joskus yksinkin, ympärivuotisesti. Kun Avokkaassa olleet verkot vuosien myötä rikkoutuivat käyttökelvottomiksi, olin vielä vuosia velj'-Hanskin verkkokaverina hänen pyydöillään. Aina Anttolassa ollessani; tuossa 70-, ja 80-luvuilla tuli kotikylään ajeltua ainakin pari kertaa kuussa, talvisinkin.
  Pari talvista verkkojuttua on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Älkää soimatko harvapäistä kirjoittajaa, jos hän on aiemmin muutamassa blogissaan samoihin tarinoihin tarttunut.
 
  Joskus 70-luvun alkupuolella oltiin viettämässä viikonloppua Västäräkissä, Tiusasen Hanskin luona. Meitä oli Hilppa, minä, Haneli ja H. Tiusanen. Perjantai-iltana hörpittiin viiniä, oisko ollu jäykempääkin? Lauantaina aamulla lähdettiin kokemaan Tiusasen verkkoja siitä ihan lähitienoilta. Saatiin joku hauki, isoin taisi olla kolmikiloinen. Oli kunnon pakkanen, ja kalat tietysti jäätyivät pulkassa tönköiksi. Kun oltiin lähes laiturilla, tuli meille Hanelin kanssa jostain asiasta verbaalista kädenvääntöä. Hanski nappasi isoimman hauen kuljetukseta, lähti minua kohti kala tanassa. Minä karkuun, minkä kintuista lähti. Olisin varmaan homman klaarannut, mutta liukastuin vähälumisella jäällä! Velj'-poeka oli hetkessä kimpussa; alkoi melkoinen mätke, kun haukea tuli milloin millekin poskelle! Kohta tointui Haneli, onneksi, ällilleen. Niin marssittiin naureksien sisätiloihin. Hauki syötiin myöhemmin päivällä; oli murea paisti, hyvin nuijittu!

  Toinen muisto on 80-luvulta. Hanski oli hankkinut ensimmäisen moottorikelkkansa, Yamahan. Lähdettiin eräänä lauantaiaamuna yli 20 asteen pakkasessa verkkoja kokemaan. Meillä oli reki perässä, reessä tarvittavat välineet, mm. korkkaamaton pullo Dry Vodkaa. Kirjoittamaton sääntö kuului, että vasta ensimmäiselle kalalle pullo avataan. Siinä meni tovi, eli useampi jata jouduttiin katsomaan, ennen kuin kalaa ilmaantui; tuli samasta pätkästä kaksi parikiloista järvitaimenta. Haneli narautti pullon auki, mutta mitä helevettiä?! Vodka oli jähmettynyt niin, ettei tullut pullosta ulos! Jäi sillä kertaa kaatajaiset ottamatta. Toki illalla saunaa lämmitellessä saatiin pullo sulaksi, suut makiaksi.

  Uistelukisoissakin Hanskin kanssa kävin useina vuosina. Oli sm-osakilpailuja, kuningassoutua, vaikka mitä. Ei me niissä koskaan oikeen pärjätty. Veneet ja välineetkin olivat melko alkeellisia verrattuna joittenkin upeisiin ja upesti varustettuihin pursiin. Mutta hengessä oltiin mukana.
  Kerran Puruveden Lohikuningas soutukisassa kävi seuraavaa: Kisahan oli keskikesälle sijoittuva vuorokauden mittainen koitos, ja siihen osallistuttiin soutuveneillä, joilla sai vetää ainoastaan yhtä uistinta. Kisa oli Hummonselällä (yli parikymmentä kilsaa pitkä aava) Oli kohtalainen tuuli, eli aalto oli melkoinen. Me jossain kohtaa päivää laitettiin kahvit Trangiakeittimellä supattamaan. Tuulen yläpuolella soutelevat kaverimme Paavilaisen Suhnu ja Hännisen Make saivat vainun korvikkeesta. He lillivät viereemme mukit ojossa kupillisia kerjäämään. Saivat myös. Vastalahjaksi lupasivat antaa hömpsyt Omppu Pomppua. Pullon piti olla narulla perässä muovikassissa (viileässä, tietty). Suhnu kelaamaan narua veneeseen. Hän nosti kassin riekaleet ylös, alkoi lointelemaan; muovi oli repeytynyt, omenaviinilekkeri tiessään! Poijaat, aikansa kiroiltuaan, miettimään, kuinka paljon pullosta oli jo juotu. Tulivat siihen tulokseen, että niin paljon, että se kelluu. Täytyy olla uskon vankka, kun lähtee rannattomalta selältä yli metrin aallokossa etsimään viinipulloa, jonka katoamisajasta, ei myöskään kellumisominaisuuksista, ollut täyttä varmuutta! Mutta etsimään lähtivät! Eivät muuten löytäneet, selvisi myöhemmin. Ihme, kumma!
  Illalla noissa mittelöissä tuuli yltyi lisää nostaen ukkospilveä. Järjestäjien veneet kiersivät varottelemassa, kehottivat rantautumaan pahimman ajaksi. Me yhteen harvoista saarista sitten mentiin. Tehtiin nuotio, ja paistettiin ainoa kalasaaliimme; reilu puolikiloinen ahven.

Vellokset uistelureissulla marraskuussa 2013


  Viimeisen kerran Hanelin kanssa kisoissa kävin 1990-luvun taitteessa. Ne olivat "Päijänne Uistelu" Sysmässä. Sitten, jostain syystä, loppui into, minulta. Hanski toki jatkoi uraansa; vehkeet paranivat, palkinnoillekin hän silloin tällöin pääsi. Päsee vieläkin, vaikka perheen, ym. myötä uistelureissut ovat harventuneet parhaista vuosista.

 Lähivuosina olen velj'-Hanskin kanssa käynyt, yleensä Lietvedellä, kerran pari vuodessa hermojani lepuuttamassa. On se lepuutusta, kun katselee hienoja maisemia tarvitsematta (lue saamatta) tehdä mitään. Korkeintaan saan ohjata sen aikaa, kun velipoika laskee 10-12 pyytöään veteen. Kuhaa ollaan  alku-, ja keskikesän iltoina ja öinä yritetty, lohikalaa syksymmällä. Joku kirous minussa on; ei juuri mitan täyttävää arvokalaa ole luokseni veneeseen hypännyt. Haukia aina jokunen, kun Haneli on päättänyt, että otetaan nyt edes muutama "hymypoika", ettei jää munat pataan.

Alkuheinäkuun yö 2012


Kuitenkin Hanski yksin, tai jonkun muun seurassa, poikeuksetta nostaa veneeseen kuhaa, taimenta, nieriää, lohta. Saattaa Haneli kohta suivautua, jättää minua pyytämättä pyytämään. Parempi kalantulolle olisi, että pysyttelisin omilla uistelureissuillani, eli yhden uistimen taktiikalla toteutetuilla. Sieltä joskus hauen, joskus ahvenen nappaan. Vaikka se ei tosiaankaan ole pääasia. Sillä jos kala ei nappaa, nappaa Peppe, kameralla.

Joiltakin reissuilta nappattuja.



  Verkkoja en ole viime vuosina liiemmin pitänyt. Pari halpaa minulla on. Joskus syksyisin uittelen. Kutuhaukea ennen tavoittelin toukokuussa, mutta norpparauhoituksen vuoksi verkkokalastus on ollut kiellettyä alkukesäisin.

  Pilkillä en ole koskaan innostunut kulkemaan. Joskus harvoin, huhtikuun lämpiminä aurinkopäivinä, olen saattanut reiän-pari kairata. Ei taida kuluva talvi tuohon poikkeusta tuoda.

  Reilu kolme kuunkiertoa, niin vedet ovat taas vapaina. Saapi nähdä, millainen "kalastuskesä" tästä syntyy?

Haneli viime kesänä Lietselällä pohtimassa, notta miksei tuu kallaa?