Ei liene parempaa tapaa tyhjentää aivojaan turhanpäiväisestä
moskasta, kaiken kattavasta hektisyydestä ja sielua jyrsivästä
tyhjänpäiväisyydestä, kuin tuupata soutuvene aikaisin
tuulettomana kesäaamuna vesille ja lähteä lipsuttelemaan pitkin
rasvatyyntä pintaa. Minulle on onnekseni suotu mahdollisuus moiseen
ylellisyyteen Saimaan Luonterin vesistön maisemissa. Läheskään
kaikille ei vastaava tapahtuma ole toteutettavissa, ainakaan
vaivattomasti, mutta pääasiaan, aivojen nollaamiseen, riittää
uskoakseni mikä tahansa itselleen sopivaksi kokema toiminta. Tärkeää
onkin suorittaa se aika-ajoin. Aion kuitenkin lähestyä omaa tapaani
saavuttaa katarsis.
Olen
ollut koko ikäni aamuihminen, luonteenpiirre on vain korostunut iän
myötä. Niinpä olenkin tolpillani neljän-viiden paikkeilla.
Kotioloissa on tapanani lähteä lehden luettuani, tietysti
säävarauksella, reilun tunnin sauvakävelylle, mikä on miehelle,
joka viihtyy yksin mielensä kanssa, miellyttävä ”missio”.
Mutta kesäisin mökillä saavuttavat aamut aivan uuden sfäärin!
Viime kesä ei ollut ilmojen puolesta täydellinen; oli sadetta, oli tuulta, oli pilvistä, toisin kuin parina sitä edeltä'neenä kesänä. Mutta kun pilvettömän tyynenä (sellaisiakin jokunen oli) aamuna antaa venee
lipua kohti auringon nousua, on mielen valtaava rauha käsin
kosketeltava. Varsinkin alkukesästä ilman täyttää lintujen
korvia hivelevä konsertti, tyyntä pintaa halkoo siellä täällä
vesilinnun vana, tuolla polskahtaa kala, syvemmällä pistelevät
muikut pintaan. Näkeepä silloin tällöin, ei välttämättä edes
joka kesä, mutta kuitenkin, norpan tai pari sukeltelemassa
lähistöllä. Ja taivaan värit! Eihän luontoa taiteilijana voita
mikään. Siinä häipyy mielestä tekemättömien töiden (minkä?) taakka,
tuleva hikinen polttopuusavotta, mökin maalauksen suunnittelu,
Hilpan lievästi sanottuna innoton suhtauminen selviin asioihin, jopa
rahavaikeudet tuntuvat siirtyneen tulopuolelle. Entäpä sakean
aamusumun yllättäessä? Tunne on epätodellinen; aluksi
läpinäkymätön usvaseinä, minkä pehmeässä syleilyssä ei
eksymisen uhan alla tohdi lähteä rannan tuntumasta kauemmas
selkävesille. Ihmisen suutavaisto kun lakkaa toimimasta
hernerokkasumussa. Yleensä jossain vaiheessa alkaa tuulenviri pikku
hiljaa työntää sumupilveä edellään hajottaen sen asteittain.
Tällöin paljastuu uskomattomia näkyjä ja värejä.
Entäpä loppukesän/alkusyksyn tunnelmat? Päällimmäisenä
hiljaisuus. Syksyn edetessä vähenevät keskikesällä joskus läpi
vuorokauden pörräävät moottoriveneet kuvasta. Tuntee olevansa
luonnon kanssa yksin, vain kuikan huuto saattaa kantautua korviin.
Kun aurinko nousee horisontin takaa, hyökkää ruskan kirjo
silmille. Lokakuussa, kun lehti on jo puista pudonnut ja veneen pohja
yöpakkasen jäljiltä vaarallisen liukas, lentävät suuret
muuttolintujen parvet yli, kymmeniä kanadanhanhia laskeutuu
läheiseen lahdelmaan, joutsenperhe viiltää vettä miettien,
kannattaako vielä lähteä? Eivät muistu tulevan viikon ruuhkat ja
jonotukset, nalkuttavat pomot ja napisevat alaiset (mitkä?), riitaa haastavat
ja uteliaat naapurit, eivät mitkään tulevat koettelemukset
kaiverra sisintä.
Mutta
aika-ajoin idylliin ilmaantuu särö; allani on mittaamaton määrä
juomakelpoista vettä ja aamulla olen miettinyt grillaisinko tänään,
vai söisinkö vain Aura- tonnikalasalaattia? Samaan aikaan 3,5
miljardia, puolet ihmiskunnasta, elää ilman turvallista juomavettä
ja perussanitaatiota. Vuosittain kuolee 1,5 miljoonaa lasta likaisen
juomaveden aiheuttamaan ripuliin muihin tauteihin ja suoranaiseen
janoon menehtyneistä puhumattakaan. Lähes miljardi ihmistä kärsii
nälänhädästä ja 10 miljoonaa kuolee vuositasolla nälkään.
Yk:n tutkimuksen mukaan kuitenkin lähes puolet syömäkelpoisesta
ruoasta heitetään pois, mm. valtavat määrät ”toisarvoista”
kalaa, tai syötetään eläimille viljaa niiden luontaisen ravinnon
asemesta, nämä tietysti kaikien käyttämättä jääneiden ja
pilaantuneiden elintarvikkeiden lisäksi. Olisikohan meidän kaikkien
hyväosaisten, niin valtioiden, kuin yksityistenkin, syytä tehdä
jotain asian eteen? Mieltä saattaa myös askarruttaa, koska
luontoäiti saa tarpeekseen 7-miljadisen populaation tavasta
käyttää pallomme antimia puolitoistakertaisen määrän siitä,
minkä se pystyy tuottamaan?
Olen
kuitenkin optimisti; ei vielä ole liian myöhäistä - vaikka kiire
alkaa tulla - muuttaa elintapamme ja käyttäytymisemme sellaisiksi,
että planeettamme voi tulevaisuudessa paremmin ja mahdollisimman
monella on mahdollisimman hyvä olla.