MUISTOT KIVEN ALLA

  Aamulla dallasin ihan kunnon lenkin, 9500 askelta. Keli hyvä oli, kahdeksan miinusta, ei tuulta. Kuva otettu juuri ennen kuin astun Hollolasta Lahteen.

  Kulkiessani mietiskelin, onko mitä minulle on erikoisesti jäänyt mieleen edellisistä yli 72:sata itsenäisyyspäivästä? Mietin, pohdin, aprikoin. Ei paljon mitään erityistä päähän pilkahtanut. Pari kuitenkin, molemmat nuoruusvuosilta. 

  Vuonna 1967, tai ehkä 1968, asuttiin Anttolan kirkonkylässä Pennilässä. Mikäli oikein muistan, itsenäisyyspäivänä ei siihen aikaan ollut mikään auki. Eivät kaupat tietenkään, mutta ei ei myöskään Lotja, vai oliko se vielä Indaliidiliiton baari, eikä myöskään Unska eli Union. 

  Itsenäisyyspäivänä oli rapsakka pakkaskeli. Harvion oli vetänyt jäihin, eikä jäällä ollut lunta. Päätimme illan pimeydessä lähteä luistelemaan, Ahosen Risto, Haneli ja minä. Oli tosiaan kova pakkanen. Minä laitoin päälleni ukki-Aleksilta perityn rekiturkin. 

  Laivalaiturin reunalla laitettiin luistimet jalkaan.  Rannalla oli oli aiemmin päivällä muutkin käyneet luistelemassa, sen näki jäljistä. Me ei kuitenkaan aiottu tyytyä rantoja koluamaan, vaan lähdettiin tähtikirkkaan taivaan alla liu'uttelemaan kohti selkävesiä. Hyvää vauhtia mentiin, minä painelin keulassa. Ierikinkiven jälkeen jää yht'äkkiä petti. Solahdin kaik' turkkeineni kaulaa myöten veteen. Takaa tulevat kaverit ehtivät onneksi reagoida, pysäyttää vauhtinsa ennen heikkoa jäätä. Sen muistan, että en kauaa avannossa viihtynyt. Jotenkin pääsin, ihan omin avuin, saman tien jään päälle. Muistan kun Riti sanoi, että selvä raja tuossa jäässä on, taisit mennä tänään jäätyneelle alueelle. 

  Onneksi ei ollut kuin muutama satamerinen takaisin rantaan. Koppuraksi ehtivät turkki ja rukkaset jäätyä, ennen kuin pääsin kotiin. Erkki ja Elina eivät ehtineet kuin suut auki toljottaa, kun säntäsin kylpyhuoneeseen. Vaatteet pois, lämpimään suihkuun. 

  Siitä siis selvisin pienin vahingoin. Suurin häverikki oli, että turkin taskussa ollut tupakka-aski oli kastunut, mennyt möyhöksi. Onneksi Ristolla oli tupakkia, joten vaatteenvaihdon jälkeen hipsittiin kylänraitille haikupilliä imemään. Haneli ei. Hän lopetti jo kuusvuotiaana. 

  Toinen muisto sijoittuu vuoteen 1971. Oltiin Ruikun kanssa Saksassa, Weiblingenissa, Gartebgestaltung Jakob Schmieding-nimisen puutarhafirman leivissä. Meitä suomalaisia oli puulaakissa kuusi. Asuimme ison talon siipirakennuksessa, missä oli kahden hengen huoneita ja yhteinen keittiö. Suomen itsenäisyyspäivä ei tietysti ollut vapaapäivä saksanmaalla. Sattui kuitenkin niin, että koska lunta oli satanut jonkin verran, oli pieni pakkanen, niin töihin ei lähdetty. Koko firma piti rokulia. ainakin toteuttava puoli, eli neljä saksalaista, kuusi suomalaista ja kymmenkunta jugoslaavia. 

  Kun aamulla asia selvisi, niin yksi meistä suomalaisista äkkäsi, että nythän voidaan itsenäisyyspäivää viettää. Me Ruikun kanssa, että niinpä.  

  Firma sijaitsi keskellä peltoja parin kilsan etäisyydellä Weiblingenin pikkukaupungin keskustasta.  Pantiin takit niskaan, lähdettiin dallamaan. Saksassa sai tietysti olutta, viiniä, viinaa ruokakaupoista. Ostettiin jotain halpaa kuohuviiniä monta pulloa. Ostettiin myös tuulihatun näköisiä paakkelseja muutama. Jo paluumatkalla poksautettiin ensimmäinen pullo auki. Siitä se lähti itsenäisyyspäivä kulumaan.

  Tarjosimme kortteerissa muille suomalaisille myös lasilliset. Aika raitista porukkaa he olivat, mutta kyllä yhdet itsenäisyyden kunniaksi kilistettiin. 

  Vetäydyimme huoneeseemme, litkimme huonoa punaista kuoharia, poltimme väkeviä Roth Händle-tupakoita. 

  Onneksi rokulipäiviä oli vielä ainakin pari tuon itsenäisyyspäivän jälkeen. Aamulla ei nimittäin ollut häävikään olo. Sivumennen mainittuna noita talven vuoksi pidettäviä vapaapäiviä tuli koko talvena ehkä kymmenen. Toista halvan kuohuviini litkimiselle pyhitettyä ei. Eihän itsenäisyyspäiviä sentään myötään ole. 

  Siitä itsenäisyyspäivästä jäi merkki huoneemme kattoon. Ruikku avasi ties monennetta pulloa. Meillähän ei ollut jääkaappia huoneessamme, joten litku oli lämmintä, ja taisi Risto kannua vähän ravistellakin. Niinpä korkki posahti voimalla kattoon, seurauksella, että huokoiseen levyyn tuli melkoinen kuoppa. Liekö Jakob Schmiedingin talo vielä olemassa? Luulen, että on. Se oli tuolloin 1970-luvun alussa uudehko tiilirunkoinen rakennus. Se, onko erään siipirakennuksen huoneen sisäkatossa jälki, onkin sitten toinen juttu. Ei ole varmaan tule lähitulevaisuudessa tilaisuutta käydä asiaa tarkastamassa. 

  Eipä olleet häävejä, ainakaan kovin juhlallisia muistoja. Muistoja kuitenkin. Tältä päivältä jää ainakin yksi muisto. Se ei luultavasti elä kauan. Mutta luultavasti vielä vuoden kuluttua muistan, että aamulenkillä harhauduin itsenäisyyspäivämuistoja muistellessani harhapoluille, eli kiersin hieman liian kaukaa, joten myöhästyin harmittavasti melkein kymmenen minuuttia lipunnostosta. Toivottavasti ei kukaan rivitalokyttääjä ollut asiaa todistamassa.

KAMELIN SELKÄ

  Tänään tipahti viimeinen oljenkorsi, kamelin selkä katkesi. Olen hallituksen rasismiseikkailua, kohtuuttomia leikkauksia, älyttömiä toilauksia yrittänyt sietää. Olen katsellut kuinka Orpo, silmät viattoman näköisenä, pyöreinä kuin pöllöllä, vakuuttaa, että leikkaukset on pakko tehdä, sillä muuten laivan ei käänny. Laiva, joka taitaa mennä tällä menolla kolisten pohjaan. Olen huomannut, kuinka persut, Purra etunenässä, ovat rajaselkkauksen myötä pullistuneet henkeä täyteen. Purran, itseään täynnä ja ivallisesti, kansanedustajille antamat vastaukset ovat tuota "voimantuntoa" tulvillaan. Kannattaisi ehkä muistaa, kuinka lehmän käy, kun se pääsee äpärikköön.

  No, tuota, ja muuta sähellystä olen jaksanut katsella pimahtamatta, mutta aamulla selkä katkesi. Uutisissa kerrottiin, että hallitus päätti poistaa laatukirjojen tuen. Tuen avulla kirjastot ovat voineet hankkia muun muassa selkokirjoja, vähemmistökielillä kirjoitettua kirjallisuutta, lyriikkaa ja draamaa. Voi vittu. Minulla on ollut työkaverina muutaman kovinkin oikeistolainen heppu. Kun asia joskus tuli puheeksi, niin heidän mielipiteensä oli, että KIRJASTOON EI KOSKETA! Mutta tämä hallitus ei tuollaisesta välitä. Eihän tämä hallitus välitä monesta muustakaan asiasta. Laivan kääntämisestä ja turvapaikanhakijoiden syytämisestä sinne mistä ovat tulleetkin välitetään. Enkä nyt tarkoita rajaselkkauksessa käytettyjä ihmisiä, joista varmasti moni on oikeasti turvapaikkaa tarvitsee. Tarkoitan sitä, että voimiensa tunnossa persut haluavat pitää vastaisuudessa kaikki turvapaikkaa tarvitsevat mieluummin muutaman sadan kilometrin päässä rajoiltamme. Mutta vasta kirjastojen tukemisen rajoittaminen sai kaalin kiehumaan. Käsittämätöntä tuossa on kaikki. Ihan saletisti ei laiva piiruakaan käänny noilla rahoilla. Yhteisvaikutuksena muitten hallituksen tekemien päätösten kanssa se kyllä kääntää keulaa alaspäin. Sekin ihmetyttää, että pesrut kovaäänisimpinä ovat vaatineen turvapaikanhakijoilta kelvollista suomenkielen taitoa. Nyt jos tuki lopetetaan, ei ainakaan pienemmillä kirjastoilla ole varaa hankkia selkokielisiä kirjoja, kirjoja, jotka ovat tärkeitä maahanmuuttajien kielitaidon kannalta. Kyllä on ku kusis kelloonsa, hallituksen touhu. 

  Mieli tuli taas purettua. Älkää itseenne ottako. Jos että ole hallituksessa. Mukavammasta päästä on, että kävin hakemassa Iiriksen, Liisan ja Jonin Espoosta meille. 

  Tiilikaisten autoon oli eilen tullut vika. Joku osa, joka säätelee polttoaineen saantia, oli poksahtanut. Kone ei välillä ota kunnolla kierroksia. Onneksi osa töineen ei ole kovin kallis. Ensi viikolla saavat auton pajalle. 

  Annalla on tänään menoa, hän tulee huomenna junalla. Joni äiti Aija vie perhe Tiilikaisen sunnuntaina Espooseen. 

  Hilppa oli duunannut meille ruoan valmiiksi. Jälkkäriäkin oli.

  Parina päivänä riittää meillä touhua. Iriksellä on myös sekä huomenna, että sunnuntaina luistelua Pajulahdessa. Hänen valmentajansa asuu Lahdessa, joten Iiris saa ylimääräistä opetusta. 

  Hyvä, että touhua riittää. Pysyvät ajatukset kurissa. Hallitus saa olla rauhassa. Ehkä maanantaihin mennessä on erään ajatus yhdenmiehen vallankumouksesta hälvennyt. Eli saapi hallitus olla hyvillään Tiilikaisten vierailusta. Tiijä häntä, miten muuten olis niille ketaleille käynyt.

MARRASKUUSSA SUKSILLE

  Päästiin ensimmäistä kertaa ikinä marraskuussa liukulumikengillä hiihtämään. Tähän ihmeeseen on monia syitä, mutta tärkeimpänä mieleen tulee se, että on aluillaan vasta kolmas talvi, kun olemme kyseiset välineet omistaneet. 

  Eihän lunta kovin paljon ole, mutta golfkentän laidoilla sitä riittävästi löytyy. Metsään ei vielä kannata mennä, ettei kolhi pohjia kiviin. Mukavaa oli. Kyllä luonnossa kulkeminen aurattuja väyliä pitkin tallustamisen voittaa.

   Peuranjälkiä risteili joka puolella. Tällä kertaa ei jäniksiä eikä kettuja ollut liikkeellä ollut. Ja se seuduilla liikkunut susikin on tiemmä ammuttu. Muutama orava ja metsähiiri kyllä oli vipeltänyt hangen pinnalla.

  Osmankäämit reunustivat mukavasti yhtä kentän vesiesteistä. 

  Perhe Tiilikainen on tulossa viikonloppuna käymään. Katkaisee hiljaiselon sopivasti, on mukava nähdä muutaman viikon tauon jälkeen. 

  Hiljaiseloa tosiaan. Hiljainen talo, hiljainen seutu. Ei kuulu edes liikenteen melu. Ja päivät lyhenevät, hämärää on aamusta iltaa, varsinkin kun pilvessä taivaankansi. 

  Sentään askelten narskahtelua katolta välillä kuuluu. Siellä on nimittäin kaksi peltimiestä korjaamassa ilmanvaihtohormeja. 

  Asentajat ilmestyivät eilen, kun olin lumia kolailemassa. Kysyivät, että missä asunnossa vuotaa katto?

  Minä, että ei tietoa, mikäs osoite teillä on?

  Ilmeni, että osoite oli oikea. Onneksi naapuri, joka on taloyhtiön hallituksessa, tuli silloin laittamaan autoaan piuhaan. Hän tiesi, että isännöitsijä oli tilannut miehet tarkistamaan piippujen juuret, joita lumi ja jää oli murjonut. Piippujen juuret korjattiin pari vuotta sitten, mutta nyt oli tarkoitus tutkia, oliko edellinen talvi aiheuttanut uusia ongelmia? No, mikäli minulta kysytään, niin ehkä kesä olisi ollut sopivampi ajankohta tarkastukselle. 

  Niinhän siinä kävi, että kolme hormia oli huonossa kunnossa. Nyt ne pitää korjata, koska runko, mihin pellitys kiinnitetään, oli kosteuden ansiosta pehmennyt kelvottomaksi. Loput piipuista näyttävät olevan joltisessa kunnossa. Ne täytyy tarkastaa keväällä huolellisemmin. Onneksi on sentään kuva pakkasilma. Vesisadetta ei tuo homma kaipaa.

  En isommin taloyhtiön asioitten kanssa ole ollut tekemisissä. Kokouksissa kyllä käydään, joko paikan päällä, tai etänä. Tiesin kyllä hormien vauriot, sillä olin ne aikanaan nähnyt. Tiesin myös, että raportti korjauksesta oli isännöitsijälle tullut. Nyt kun jututin peltiasentajia, sain kuulla, että tekohengitystä oli piipuille annettu, huonoin tuloksin. Suoraan sanottuna yhtiömme isännöitsijä ei ole minusta kovinkaan ponnekkaasti hommiaan hoitanut. Tuntuu, että kaikki tapahtuu todella hitaasti. Kyseessä on suuri valtakunnallinen isännöintitoimisto. Lieneekö liian pieni (9 asuntoa) yhtiö, palkkio liian pieni, asioiden sujuvaan hoitumiseen? Vaikka kyllä edellinen isännöitsijä (siis samasta puljusta) tarttui hommiin erilaisella ripeydellä. Mutta hallitus asioihin kantaa ottakoon. Toki siltäkin suunnalta olen aamulenkin tapaamisissa kuullut tyytymättömyyden ilmaisuja. 

  Varmaan kiinnosti teitä kaikkia, arvoistat satunnaiset lukijat? Mutta itseään vartenhan päiväkirjoja kirjoitetaan, eli "tähän on tyytyminen", sano Luukon Ane, kun kolmannen vesiperän nuotalla vetäisi. 

JATKOA EDELLISEEN

 Aamulla pirteä keli. -15 mittarissa, ei tuulta ei viimaa. Polvi on sillä mallilla, että tasamaalla aika hyvin  sujuu kävely, mäet, varsinkin myötäleet ovat hankalampia. Sitkeästi dallasin tunnin, 7000 askelta. 

  Matkalla tuli mieleen jatkaa siitä, mihin edellisessä blogissa jäin, eli vuoden 1967 muistelua. Kuvat, paitsi The Pictures, ovat Parikan Karin ottamia. Tässä minä kesällä soutuveneessä Avokkaan länsipuolella. Ihan kuin olisin hinauksessa. En kyllä muista tilannetta. 

Sinä vuonna muutimme takasisin Anttolaan parin vuoden Mikkeli-visiitin jälkeen. Minulla oli takana lyhyt mutta hieno rockmuusikon jakso. No, ehkä hieman yliammuttu titteli, tuo rockmuusikko. Niin tai näin, bassoa jumputtelin taitoni mukaan. Ei ole tarkoitus tässä muistella The Pictures'in taivalta. Ei edes sitä, kun kerran Oikkosen Hessu Kleinbussillaan roudasi bändin Varkauteen soittamaan johonkin tanssipaikkaan. Yleisön ikäjakauma oli keski-iästä vanhoihin. Koko ilta soitettiin. Repertuaarimme pariin kertaan + muutama Pookin johdolla inspiroitu tango. En muistele sitäkään, kun ei ollut Oikkosen Hessua roudarina, vaan kuljetettiin talvella potkukelkoilla kamat Porskille, missä meillä oli keikka "illatsuissa". Kappas, taisin kuitenkin vähän kertoa, mutta nyt loppui. Tähän kuvaan.

  Kesä 1967 oli viimeinen lomakesä. Seuraavan olin jo virallisissa kesätöissä. -67 oli tietysti Piskolassa heinähommissa, etc. Paljon kuitenkin oleskelin Avokkaassa. Leskeksi jäänyt Isoäitini Emma (Emchen) Karppinen vietti kesäkuukaudet saaressa. Hänellä oli useana vuotena Lahdesta palkattu lukiolainen "talonmiehenä", eli huolehtimassa mm. venehommista, nurmenleikkuusta, polttopuista. Palkka oli varmaan nimellinen. Muistan, että pojat tulivat hommiin pitkälti oppiakseen saksankieltä. 

  Sinä kesänä oli kesäpoikana Kari Parikka, minua vuotta vanhempi, eli 17-vuotias pojanjolpero. Tai nuori mies, miten vaan.  

  Karin kanssa, kuten edellisessä kerroin, rakennettiin näkötorni saaren korkeimmalle kohdalle. Tässä kuva rakennusprojektista....

.... ja tässä näkymän tornista Härönsaaren suuntaan.

  Vesihiihtoakin harrastettiin. Eno-Ollin aikanaan hankkimat välineet olivat valmiina. Melko huteran näköistä on menoni tässä kuvassa. Vaikka melkoisia mestareita oltiin mielestämme. 

  Silloin kulki vielä matkustajalaivoja, Mikkelistä Lappeenrantaa ainakin. Kaksi kertaa viikossa suuntaansa. Meillä oli aikataulu kirjoitettuna lyijykynällä saunatuvan hirsiseinään. Siellä se on vieläkin. Laivat jättivät suuret aallot, joihin monesti kiirehdittiin uimaan, joskus veneellä hympsyjä ottamaan. Kuvassa laiva Saukonsalon kansakoulun kohdalla. Se oli aikaa ennen Rantaharjua. 

  Se oli mukava kesä. Olikohan minulla oli ehdot, ainakin Ruotsista? Ehkä ei sittenkään. Olin luultavasti jäänyt luokalleni. Siksikin kesä on jäänyt mieleeni vapauden kesänä. Se kesä taisi olla myös viimeinen, jolloin Emchen kykeni pidempiä aikoja saaressa olemaan. Seuraavan suvena oli kuitenkin duunissa Otavan Sahalla, minne kuljin Valtosen Taten kyydissä. 

  Aikaa on kulunut 56 vuotta. Maailma on muuttunut, mutta minä en. Vai mitä?

  Tai olen tietenkin. Minulla ei ole enää kitaraa.

SÄHKÖPÖRSSIN BLACK FRIDAY

  Black Friday kääntynyt illaksi on. Ihan helevetinmoinen mainosmylläkkä toivottavasti tokenee. Postilaatikon täydeltä on tuupannut toinen toistaan edullisempia tarjouksia. Päättelen huutomerkkien määrästä. Olen lähes kaikkien kauppojen sähköpostit blokannut, mutta muutaman "vakiokaupan" olen jättänyt. Nyt niistä on sitten pursunnut toista viikkoa vähintään yksi meili päivässä. Tokmanni, innokkaimpana, on lähettänyt tänään kaksi. Myös tekstareita on monelta firmalta tullut. 

  Kaupallisia kanavia en katso, paitsi Emmerdalen arkipäivisin. Pientä makua on siis saatu tv:n Black Friday-mainonnasta. Ihan paras tuli bongattua tänään: LEXLY Oy tarjosi avioeroa puoleen hintaan! Hyvä, etten nauranu itteäni tärviölle. Hitto, jos olis antanut 60 prossaa alennusta, niin oisin tarttunut koukkuun. Vitsi, vitsi. En alle 70:n prossan korvaani lotkauta. 

  Eipä ole paljon Black Fridayn vuoksi tullut ostoksia tehtyä. Ifolorilta toki tilasin kolme kappaletta kuvakirjoja 40 %:n alennuksella, säästin yli 50 €. 

  Sähköpörssi tarjosi myös Black Fridayn. Norjalaisen yhtiön kömmähdyksen vuoksi oli pörssisähkön hinta iltapäivästä alkaen yli 50 senttiä miinuksella. Mehän otettiin ilo irti. Pestiin astioita ja pyykkiä. Olis pesty muutenkin, mutta normaalioloissa vasta aamuyöllä. Päätettiin oikein ranttaliksi panna; ei piruuttaankaan sammutettu keittiön valoa, vaikka olkkariin siirryttiin. 

  Kyllähän nyt passaa meidän pörssisähköhemmojen retostella. Entä jos olisi toisin päin käynyt. Suomen olisi tarvinnut ostaa Norjasta sähköä iso määrä, mutta virheen vuoksi sieltä olisi tullut ilmoitus, että ei oo, vaikka olisi ollutkin. Olisiko seuraavan päivänä ollut pörssihinta 5 €/kwh? Olisikohan sähköpörssin aika tarkistaa systeemiään? 

  Siinä mustaperjantain mietteitä. Palataan lopuksi vuoteen 1967. Oltiin yöretkellä Jänissaarilla, Kari Parikka, Haneli ja minä. Kuvat K. Parikan ottamia. Ne olen tulosteista skannannut, joten laatu ei illauta. En muista, oliko kyseessä perjantai, mutta aamuyöstä ei kovin mustaa ollut. Ensimmäisessä kuvassa Haneli pohjoisemman Jänissaaren kalliolla aamulla viiden aikaa. 

  Haneli oli taivasalla, mutta asiat olivat ihan hyvin. Minä ja Kari oltiin huonommassa asemassa; oltiin ajauduttu veneen alle. Tässä majapaikka. 

  Vielä pari. Rakennettiin Karin kanssa Avokkaansaaren korkeimmalle kohdalle torni. Luvan kanssa. Tässä minä rakentamassa.

Ja tässä Ritva ja minä tornissa.

SPEKULATIIVISET UUTISET

  Peppe on ollut ahkerana! Maanantaina kävin läpi "työhuoneen" kirjahyllyn, pyyhin pölyt, poistin ison määrän vanhoja kuitteja ja muuta turhaksi käynyttä tiedotetta. Eilen oli vuorossa olohuoneen kirjahylly. Samat toimenpiteet. 

  Aloitin myös Iiriksestä ja Liisasta kertovan kuvakirjan teon. Minulla oli jo Ifolorilta saatu 30 %:n ale-koodi. Eilen toi posti taas kirjeen Ifolorilta. Nyt oli Black Friday-alennus kuvakirjoista 40 % 23.11. saakka. Siispä eilen kasaamaan tarvittavia kuvia. Tänään jatkoin hommaa. Nyt on työ tehty, kuvakirja (3 kpl) tilattu. 

  Huomenna on edessä viikkosiivous. Meillä viikkosiivous tapahtuu kahden viikon välein, jollei jokin asia vaadi aikataulua muuttamaan. 

  Eilen kolasin muutaman sentin lumikerroksen. Sitä herkkua taitaa olla edessä huomisaamuna myös. 

  Perjantaille ei ole kuutioituna mitään erityistä. 

  Ehdin sentään tänään aamulla lenkillä käydä. -11 astetta mittarissa. Mukavalta näytti maisema seitsemän maissa. 

Vartin päästä oli väritys erilaista, johtuen katuvalojen laadusta.

Hieman ennen kahdeksaa taivaanrata rusotti, koulukkaat kiirehtivät ahjoonsa. 

  Pari asiaa olen viime aikoina mietiskellyt. Ensinnäkin sitä, että nykyään ovat uutiset spekulatiiviseen suuntaa hilautuneet. Yhä suurempi osa uutisista käsittelee sitä, mitä mahdollisesti, ehkä, joissain olosuhteissa tapahtuu. Siis uutinen ei ole enää se, mitä on tapahtunut. 

  Tarkoitus ei ole valittaa. Ihan hyvä, että kansaa valistetaan siitä, mikä mahdollisesti on edessä. Luulen, että liian synkän tulevaisuuskuvan luominen ei kuitenkaan ole ihan kaikille eduksi. Suattaa alakaa ahistammaan. 

  Myös on mielessä käynyt, että suuri osa lähimmäisistä on taipuvainen tuomitsemaan asioita ja ihmisiä ilman pätevää syytä perustaen päätöksensä mielipiteisiinsä lukittuun "maalaisjärkeen", sekä kaltaistensa esimerkkiin. Pieleen menee, useimmiten. Toki olen joskus huomannut itsessäni samoja oireita. Jos sellaista epäilee, kannattaa ainakin pitää turpansa tukossa. 

  Joulukuu lähestyy, talvi on jo päällä. Forecan sivuilta luin, että  Euroopan keskipitkien sääennusteiden keskus ECMWF on tehnyt kolmen kuukauden ennusteen. Sen mukaan talvikuukaudet ovat sateisia ja tavanomaista lämpimämpiä. No, lämmitystä se helpottaa. Hiihtoniiloja tietysti askarruttaa, tuleeko sade lumena vai vetenä. Peppeä askarruttaa, meneekö järvi Saukonsalon länsi- ja pohjoispuolella kunnolla jäähän. Hiihtoniilojen tapaan toivoo myös Peppe, että lunta sateet olisivat. Ei kolauksen himossa, vaan koska liukulumikenkäily polttelee. Helmi- maaliskuussa jo tiedetään, kuinka Peppelle ja hiihtoniiloille on käynyt.

PUTININ PUSSI

  Hallitus sulkee rajoja. Somen kommenttiketjut täyttyvät "valistuneista" kannanotoista. Malttia, niin hallitus sekä kansa. Tuo kaikki löytää tiensä Putinin pussiin. Ja Putinin pussi levittää liepeitään, kiittää. Se siitä.

  Hilppa on tuijottanut areenalta ja kakkoselta perjantain sekä eilisen Taitoluistelun GP-kisaa Espoossa. Anna ja Iiris olivat eilen paikan päällä, menevät tänäänkin. Vuorossa on loppunäytös. Minulla on ollut aikaa lukea.

  Perjantaina luin Ragnar Jónasson'in kirjan Tuhkayö. Eilen upposi Anders de la Motte'n ja Måns Nilsson'in KESÄPARATTISIN MURHAT-sarjan toinen osa Antiikkikauppiaan kuolema. Tänään on vuorossa Tove Alsterdal'in Syväsatama. 

  Jónasson islantilaista dekkaria parhaimmillaan. De la Motte'n ja Nilsson'in KESÄPARATIISIN MURHAT-sarjan toinen osa on tähän päivään siirretty Agatha Christie-tyyppinen tarina, joka on tahallisessa? naiiviudessaan viihdyttävää luettavaa. Tove Alsterdal on palkittu ruotsalainen dekkaristi. Syväsatama on Ådalen-sarjan kolmas osa. 

   Kovin pohjoismainen kattaus. Nordic noir on ollut kauan pinnalla. Koska luen paljon dekkareita, myös sen genren teoksi on tullut kahlattua. Täytyy sanoa, että paisuneen tarjonnan seasta löytyy monen tasoisia teoksia. Kaikki eivät kovin kummoisia ole, eivätkä edes nordic noiria, vaikka niin takakannessa väitetään. No, ei KESÄPARATIISIN MURHAT-sarjakaan mitään nordic noiria ole. 

  Kyllä nuo luettelemani kirjat, sarjat ja kirjailijat lukemisen arvoisia ovat. Joskin se on makukysymys.

  Huomenna taas uusi viikko alkaa. Se alkaa liputuksella. Jatkuu joulusiivouksen varovaisella aloituksella. Aion näet käydä läpi kirjahyllyt, pyyhkiä pölyt. Huomenna aloitan omasta "työhuoneestani", tiistaina on vuorossa olohuone. 

  Keskiviikkona varmaan täytyy toimeutua jokavuotisen kuvakirjan tekemiseen. Vuorossa on yhdeksäs kuvakirja sarjassa, jota olen tehnyt Iiriksestä, sittemmin Iiriksestä Liisasta. Se tulee joululahjaksi muutamalle taholle. 

  Suurin homma kirjan teossa on valita siihen kuvat, tallentaa ne aikajärjestykseen omaan kansioonsa. Sitten onkin helpompi laatia kirja Ifolorin sovelluksella.

 Ei soi meillä joulumusiikki, ei tuoksu piparitaikina, mutta jouluntuloon valmistaudutaan.

  Ihan rapsakkana näyttävät kelit pysyvän. Lunta on luvassa, ja pakkanen kiristyy loppuviikosta. Voipi olla, että kolaa tarvitaan. 

  Laitan loppuun kuvan ukki-Aleksin selästä. Se on napattu Piskolan pihalla, luullakseni 1950-luvun alkupuolella. Poispäin Aleksi menee. Niin  haluan minäkin haluan mennä. Pois. Pois näistä kauheista ajoista, ajoista, jolloin inhimillisyys on jäänyt unholaan, inhimillisyyttä puolustavat sysätty sylkykupin asemaan.