VÄHÄN ERKISTÄ

  Aamu oli poikkeuksellinen. Valvoin eilen hieman normaalia kauemmin, joten heräsin hieman normaalia myöhemmin. Kello oli vartin yli kuusi, kun havahduin. Huomasin, että Hilppa oli kadonnut puoleltaan. Hipsin yläkertaan. Keittiössä oli aamupalan valmistelu käynnissä. Pääsin halauksen kanssa valmiiseen pöytään, mitä ei montaa kertaa vuodessa tapahdu. Johtuu siitä, että herään yleensä aina ensin. Eihän mitenkään voi päästä halauksen kanssa valmiiseen pöytään, jos on ainoa tajuissaan oleva huushollissa. On siis isänpäivä.

  Maittava aamupala on nyt nautittu. Kuntopyörällä polkaisin aamulenkin katsellen ja kuunnellen Kurt Vile & The Violators'ia  läppäriltä. Lipun olen jo käynyt vetämässä salkoon. Nyt kirjoitan muutamia ajatuksia isä-Erkistä.

  Erkki syntyi 5. helmikuuta 1922, menehtyi 2. helmikuuta 2006. Hän oli sodan kokenutta ja käynyttä sukupolvea, joka eli sodan jälkeisen kiivaan kehityksen kauden. 

  Isän tie kulki muutaman vuoden yliopisto-opiskelun jälkeen naimisiin ja muuttoon Piskolaan. Sydämeltään hän ei varmaan ollut maanviljelijä, joten 1960 muutimme kotitilalta Anttolan kirkonkylään, ja isä aloitti työt Mikkelin Säästöpankin Anttolan konttorin johtajana. 

  1973 Erkki ja Elina muuttivat Lahteen, missä ura jatkui Säästöpankkien Kiinteistövälityksen palveluksessa aina eläkkeelle saakka. Minäkin muutin pian sen jälkeen Lahteen, Hilppa myös. Kohta muutimme ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme (vuokrakaksio Hollolassa), mutta se kuuluu toiseen tarinaan.

  Vaikka meillä oli nuoruudessani omat erimielisyytemme, niin minua ja sisaruksiani kohtaan isä oli melko suvaitseva. Ehkä liiankin, saattaisi joku tiukkapipo sanoa. Omia mielipiteitään ja vakaumuksiaan hän ei juuri tuputtanut. Siitä olen kiitollinen. 

  Koska tämä ei mikään isän elämänkerta eikä syväluotaava analyysi ole, niin siirryn hieman pohtimaan, kuinka isä, jos hänet reväistäisiin ruumiin ja sielun voimissa tähän päivään, tilanteeseen sopeutuisi? Huonosti, luulen. Luulen, että hän ei olisi kovinkaan helposti sopeutunut nykyisen digi-yhteiskunnan käytäntöön. Muistan, kun jostain 1980-luvulta asti sain aina kesä- tai talviaikaan siirtymisen päivänä isältä puhelinsoiton. Hän pyysi minua käymään. Pyysi vaihtamaan auton kellon oikeaan aikaan. Syystä tai toisesta ei noinkaan yksinkertaisen toimenpiteen opettelemiseen hänellä riittänyt kiinnostusta. Tai malttia. 

  Isällä oli viimeisinä vuosinaan myös kännykkä. Sillä hän osasi soittaa, lähinnä pikavalintoihin laitettuihin numeroihin, sekä myös vastata puheluun. Kaikki muu oli hepreaa. Muutaman kerran lankapuhelimella tuli minulle soitto. 

  "Poikkeaisitko käymään. Anna on soittanut, mutta minä en saa tätä puhelinta toimimaan."

  Minä ensimmäisellä kerralla tietysti menin. Katsoin kännykkää. Sen pienellä näytöllä luki ANNA PIN! Virta oli loppunut, tai isä oli muuten puhelimen vahingossa sammuttanut. Tuo pin-juttu ei hänelle tahtonut millään upota, ei vaikka monet kerrat asian opetin. Eikä koodi ollut sen vaikeampi kuin 1234! Ja isä oli tuolloin vielä selväjärkinen, yläkerta kirkkaana. Kuten oli oikeastaan loppuun asti. No, seuraavilla soitoilla (Anna nimittäin oli soittanut melko usein), asia selvisi puhelimessa. 

  Itse asiassa äiti oli kännykän kanssa osaavampi kuin isä. Tosin ei hänkään siihen värkkiin koskaan rakastunut. Saatan puolen vuoden kuluttua, äitienpäivänä, tuohon asiaan, ja muihinkin muistoihin palata. 

  Loppuun laitan muutamia kuvia Erkin muistoksi. Tässä minä isän sylissä 1951.

Erkki muikkuverkoilla joskus 1950-luvulla.

Äiti ja isä, 1940-luvun loppupuolella. 

  Tässä perhe-Lehkonen ehkä 1957. Kuva on selvästi otettu isovanhempieni luona Lahdessa, sillä muistan hyvin tuon takan olevan taulun. Siinä kuvattiin veristä taistelu jonkin linnan muurien sisällä. Silloin se tietysti kiinnosti pikkupoikaa. 

Vielä pari kuvaa Anttolasta 1960-luvulta. Muutamat varmaan tunnistavat kuvien henkilöt?

PERJANTAI-ILLAN TUUMAA

  Perjantai-ilta etenee. Ahtisaaren suruliputus on saatettu päätökseen. Kävin juuri äsken laskemassa litimärän lipun salosta, vein sen pesuhuoneeseen kuivumaan. Hautajaisiakin tuli hieman katseltua. Lepää rauhassa Mara!

  Viikko on taas kulunut nopeasti. Karpaloita käytiin kaverin kanssa Orimattilan soilta keräämässä tiistaina. Keskiviikkona pesin ikkunat. Torstaina siivottiin. Tänään varasin autolle moottorin pesun huomiseksi. Tuossa viikon maininnan arvoiset saavutukset. 

  Auton moottorin pesun siis varasin. Huollon varasin jo viikko sitten, samoin katsastuksen. Joulukuun 11. päivä on katsastus, viikkoa ennen huolto.    

  Katsastuksen kun ajoissa netissä varaa, niin pääsee halvemmalla. Normaali hinta on 53 €, mutta muutamia, varmaan hiljaisimmiksi havaittuja aikoja saa 29 €:lla. Lakisääteinen päästömittaus tietysti päälle.

  Huollon varauksen kanssa onnistuin aluksi töpeksimään. Googlasin Autohuolto Järvisen, korjaamon, mitä olen käyttänyt yli 20 vuotta. Google tarjosi vaihtoehtoja. Klikkasin oikeaksi luulemani auki, varasin ajan. Se oli viime sunnuntaina. sain heti sähköpostin, missä kerrottiin varmistuksen tulevan maanantaina. Jokin jäi asiassa kaihertamaan. Eikä ihme. Sähköposti oli tullut Autohuolto Lahtiselta Espoosta! Aika tohelo olin ollut. Vastasin sähköpostiin, kerroin erehdykseni, peruin varaukseni, pyysin anteeksi. Maanantaina tuli vastaus: Ok, ei hätää! 

  Vähän nolottaa! Puolustuksekseni voin sanoa, että en ole koskaan aiemmin Järviseltä huoltoa netissä varannut, vaan olen käynyt rikospaikalla sen tekemässä. Korjaamo kun sijaitsee vajaan kilsan päässä. En siis tiennyt, miltä Järvisen nettisivut näyttävät. "Selitys ontuu", sano Isä-Erkki, kun oltiin poikaporukassa hieman melskattu mökillä, ja Erkin tullessa paikalle Haneli hädissään heitti selitystä ilmoille aloittaen "miä tiijän, mite se tapahtu." Tarkoitan, että yhtä onneton selitys nyt irtosi minulta. Jos ei ihminen tiedä, mihin hän aikaa varaa, niin selitykset ovat turhia. Multipöljä eli superälvänä! Ei selityksiä. Ja kyllä on hätää, vaikka Autohuolto Espoosta yritti kohteliaasti tasoitella.

  Huomenna on lauantai ja sataa. Sitten on sunnuntai sekä isänpäivä ja sataa. Pääsen lipun taas salkoon vetämään. Ja märkänä auringonlaskun aikaan kuivamaan hakemaan. 

  Kun ei paljon tapahdu, niin paljon ei ole kirjoittamista. Pitää vissiin siirtyä fiktiota naputtelemaan. Vähintään autofiktiota. 

  Kaivoin, kirjoittamisen aiheiden puutteessa, kuva-arkistoja. Tasan 13 vuotta sitten otettuja kuvia laitan pari. Oltiin Avokkaansaaressa syyslomalla, ja talvi näytti merkkejä tulemisestaan. 

LIPUTUSTA KERRAKSEEN

  Viikko taas lähti kulumaan. Tihkusateisena, muutaman asteen plussalla. Takana on mukava viikonloppu. Iiriksellä oli ensin kisat Myyrmäessä. Palkintojenjaon jälkeen (Iiris oli toinen) Anna ja tytöt tulivat meille. Saatiin elämää tuli taloon.

   Eilen jäälle taas oli Iiriksen mieli. Samoin Liisan. Hollolan jäähallille siis yleisöluisteluun.

  Alkaa Liisaltakin luistelu sujua. Honteloa toki vielä on. 

  Puolen päivän jälkeen lähdettiin ajelemaan Mikkeliin, Emman pojan Leon 4-vuotisjuhliin. Ajokeli oli kurja: Heinolan ja Mikkelin väli oli sateinen ja sumuinen. Palatessa myös, ja pimeyskin painoi päälle. Vanhoille silmille rasittavaa menoa.

  Juhlissa oli mukavaa. Reilut kaksikymmentä henkeä, noin puolet lapsia, muutaman kuukauden ikäisestä lähtien. 

  Minulla alkoi liputusvuoro. Kuukauden kierto taloyhtiöllä on, mutta minä olen pitänyt lippua kauemmin. Nyt aioin sitä nostaa, laskea neljän kuukauden tarpeen. Ja liputusta riittää. Tarkastin netistä asian. Tein myös muistilistan. Neljän seuraavan kuukauden aikana on 15 liputuspäivää. Määrää ovat lisäämässä Martti Ahtisaaren suruliputus, sekä pressan vaalien 1.- ja 2. kierros ja virkaanastujaispäivä. Tänään kahdeksalta alkaa velvollisuuden täyttö Ruotsalaisuuden ja Kustaa Adolfin päivän kunniaksi, päättyy 30. maaliskuuta Ahvenanmaan demilitarisoinnin ja neutralisoinnin juhlapäivään. 

  Eniten liputuksia on vuorollani helmikuussa, viisi, vähiten joulukuussa, yksi. Toivottavasti selviän velvollisuudestani kunnialla. Muutama vuosi sitten meinasi käydä köpelösti. Kun olin lippua nostamassa, niin jotenkin söhlin asiat siten, että narun kiinnitys lippuun ei onnistunut. Ehdin vedellä narusta tovin ennen kuin äkkäsin mokan. Narun toinen pää lillui jo monen metrin korkeudessa. Mikä neuvoksi?  Mietin, että löytäisinkö jostain pitkän kepin, jonka päähän vaikka naulan löisin, sillä yrittäisin saada vedetyksi narun alas. Sitten muistin nähneeni naapuritalon päädyssä jatkettavat alumiinitikkaat. Menin katsomaan. Siellä ne yhä olivat. Paikalle ilmaantui eräs talon asukas tuomaan roskia, ja hänelle selitin ongelman, pyysin lupaa lainata tikkaita. Hän lupasi.

  Hieman pelotti, kun kiipesin jatkettuja tikkaita varmaan yli neljän metrin korkeuteen, sillä yläpää meinasi luiskahdella puolelta toiselle tankoa vasten levätessään. Onnistuin kuitenkin tavoittamaan narun. Ongelma ratkaistu.

  Eipä tarvinnut henkilönostinta tilata, ei lipputankoa kaataa. Olen sen koommin ollut melko tarkka lippua kiinnittäessäni. 

  Siinä juttua. Nyt laputan liputtamaan. Vielä loppuun aamulenkin tunnelmia. 

ESIMAKUA

  Vilu työntään viltin alle laihaa polveaan, eli talvi järjesti etkot. Lunta tuuppasi joillain alueilla kymmeniä senttejä. Hollolassa ei kuitenkaan kuin pari tuumaa, siitäkin vesisade osan on jo sulattanut. Pakkasta on ollut enimmillään kuusi astetta. Nastakengät piti kaivaa esiin, mutta lumikolaa en vielä ole käyttöön ottanut.

  Huomisesta alkaen ilma taas lauhtuu. Ensi viikko ollaan reilusti plussan puolella. Ja vesisateessa. 

  Ei minulla mitään ole talvea vastaan. Parempi lumi ja pakkanen kuin vesi, räntä ja pimeys. Kuitenkin on hyvä, että lauhtuu. Pääsen nimittäin pesemään ikkunoita. Varsinkin parvekelasit ovat tosi likaiset. Alvar Aalto oli sitä mieltä, että ikkunoita ei kannata pestä, sillä valo tulee sisälle "lauhkeammin" pölyisten lasien läpi. Mutta kun on ollut aurinkoisia päiviä, niin, kaikella kunnioituksella, en hänen oppejaan noudata. Tai sitten on pidettävä verhot kiinni, eikä silloin auringonvalo pääse missään muodossa sisään. 

  Elämä Hollolassa on asettunut uomiinsa. Kaupassa käytiin aamusta. Viikonloppuna luultavasti Mikkeliin tenavasynttäreille. Hautausmaalla myös pitää käydä havut ja kynttilät laittamassa. 

  Tässä ollaan vähän samassa asemassa kuin koululaiset ja opiskelijat: meillä alkoi lukukausi. Luettua tulee toki saaressakin, mutta se on kuitenkin melko vähäistä. Kotona on asennoituminen lukemiseen aivan erilainen. Saaressa ollessa ei oikein voi kirjoja edes varata, sillä ne on aina haettava viikon aikana. Samoin  uutuuksissa saattaa olla lyhyempi laina-aika, eikä me myötään Hollolassa kesäisin rampata. 

  Nyt on varaustoiminta lähtenyt käyntiin. Minä aina kiinnostavan opuksen jostain huomatessani laitan sen suosikiksi Lastun sivulle. Nyt, lukukaudella, sitä listaa sitten alan purkaa. 

  Hilppa oli keväällä kirjavarauksensa jäädyttänyt. Nyt kun hän avasi ne, alkoi noudettavaa poksahdella päivittäin haettavaksi. Minulla ei ollut keväällä varauksia sisällä, sillä toimin ennakoivasti. 

  Pian saan muuten Anttolasta kertovan Pirjo Hamiltonin kirjan Talo josta näen unia luettavakseni. Maakuntakirjastosta sitä löytyy tasan yksi kappale, Hartolan kirjastosta. Olen kuitenkin varauslistalla ensimmäisenä. Kirja kertoo kirjoittajan lapsuuden ja nuoruuden Anttolasta. Parilta sen lukeneelta olen kuullut, että vaikka henkilöt esiintyvät "salanimillä", niin he ovat helposti tunnistettavissa. Odotan mielenkiinnolla. 

  Alkuviikon läyhkeestä ollaan selvitty. Oli nimittäin vähintään yksi kalenterimerkintä joka päivälle. Eilen saatiin influenssa- ja koronarokotukset. Nyt kalenteri on blankkona sunnuntaihin asti. Otetaan siis iisisti. Taidan köllähtää lukemaan. Menossa on Louise Pennyn Tree Pines-sarjan yhdeksäs suomennos Särö pimeydessä. Seuraavakin, Kohtalokas kotiinpaluu, (ilmestyy tämän kuun puolivälissä) on varattuna. Vielä lisääkin osia on aikanaan tulossa. Olen sarjaan hurahtanut. Suosittelen. 

BEHIND THE BARS

  Talviaika, pakkasaamu, Heinsuo - Tiilijärvet, täysikuu. Ei pimennyksestä tietoakaan. Keskiyöllä se pimennys taisi olla. The Bright Side of the Moon Bedind the Bars.

  Kun lenkille toimeuduin, näytti mittari tosiaan kotona miinus neljää, Heinsuolla miinus viittä. Ei tuulta. Hyvä keli tallustaa. 

  Ilman kommelluksia ei matka tietenkään sujunut. Kiipesin harjulle Keski-Tiilijärven sivulle ottamaan kuvaa kuusta. Sillä kohtaa ei ollut valoja. Kun tumput kädessä kaivoin puhelinta taskusta, se tipahti maahan. Sitä pimeässä haroessani putosi toinen korvanappi myös. Minä, että voi perkele! Puhelin sentään löytyi helposti, ja sen taskulampputoiminnolla hetken päästä myös korvanappi. Onneksi. Hinnakkaat vastamelukuulokkeet ne ovat, ja melko uudet myös. Olisi katoaminen ottanut pattiin. No, lopulta tuli kuva sitten napatuksi.

  Matka jatkui Iso Tiilijärven etelärantaa. Päivä alkoi hiljalleen sarastaa. Jäätäkin oli hieman rannoille muodostunut. 

  Kipulääkkeen voimalla olen aamuisin käynyt dallaamassa kuntopolkuja. Pientä kipua on polvessa toki koko ajan. Tänään kipu alkoi loppumatkasta säteillä kunnolla. Ehkä täytyy välillä tehdä aamulenkit kuntopyörällä. Vaikka kyllä tuolla ulkona on paljon mukavampaa lenkkeillä. Ja myös mielekkäämpää ottaa kuvia. 

  Kotielämään ollaan taas sopeuduttu. Sopeutumista on helpottanut se, että öinen rapina jatkuu. Saaressa hiiret pitivät omaa peliään. Niitä kolme tuli toimitettua loukulla jyrsijöiden taivaaseen. Sitten oppivat varomaan. Täällä kotona puolestaan yläpohjassa rapisee. Hiiret, tai ehkä oravat, siellä mellastavat. Vaikka totta puhuen en minä ole mitään kuullut. Hilppa se asiasta on raportoinut. Siis minun osaltani sopeutuminen on sujunut ilman ulkopuolista avustusta. Ihan hyvin kuitenkin.

  Siinä päivitystä melko tapahtumaköyhään viikonloppuun. Alkuviikolle onkin sitten tapahtumia joka päivälle. Huipennuksena influenssa- ja koronarokotus keskiviikkona. Pieniä ovat eläkeläisen odotukset, kun viikon huipennus on rokotus. Kohtuudella mennään.  

VASARALLA PÄÄHÄN

  Hollolassa ollaan. Aamulla ennen auringonnousua viimeiset toimet saaressa suoritettiin onnistuneesti. Pihavalojen ja otsalampun avustuksella sujui kaivosta tyhjennyshanan avaaminen ja veneen lastaaminen. Vene tosiaan lastattiin tavaralla. Kahdeksan maissa oli hyvästien aika. 

  Tavaraa oli jo tiistaina autoon vienyt. Nyt se tuli Turusen pyssyn tapaiseksi. Hilppa autolla, minä veneellä kohti Piskolaa. 

  Haneli oli trailerin kanssa rannalla odottamassa. Vene ylös, huolto käyntiin. Se sujui totuttuun tapaan: Hanelilta oli hukassa yksi jos toinenkin hommassa tarvittava kapine. Löytyivät kuitenkin, mikä mistäkin. 

  Kone sai uudet öljyt moottoriin ja perään, samoin öljynsuodattimen. Haneli se päämekaanikko hääri, minä hanslankarina. 

  Peräöljyn valumista odotellessa käytiin kahvilla. Tainakin oli kotona etätöissä. Kun huolto oli valmis, siirsi Haneli trailerin veneineen tuttuun paikkaan. Akku pois, vene peiteltiin talvehtimaan.

  Siitä edullinen huoltopaikka Piskolan ranta on, että kaupantekijäisiksi siitä, että Haneli huoltaa koneen saa kahvit ja mukaan reilusti hirvenlihaa. Tuli luisia paloja keittotarpeiksi ja hyvä kimpale fileetä herkkupaistiksi. Niin kävi viime syksynäkin. En taida huoltopaikkaa vaihtaa. 

  Kymmenen kantissa lähdettiin ajelemaan Päijät-Hämeeseen. Eikä tarvinnut kuin kerran kääntyä takaisin. Ikolan jälkeen nimittäin äkkäsin, että olin unohtanut saappaat. Otin ennen lähtöä autosta lenkkarit, vaihdoin ne jalkaani samalla kun kävin Tainalle hyvästit sanomassa. Ja tietysti saappaat jäivät kuraeteiseen. Onneksi ei oltu kaukana; Hauvatorpan kohdalla auto ympäri, saappaat hakemaan. Uusi yritys oli menestyksekkäämpi. Hollolassa oltiin puolenpäivän maissa. Hyvä tovi meni aikaa kimpsuja ja kampsuja, ruokatarpeita, sekä pakasteita paikoilleen laitellessa. 

  Nyt ollaan jo asetuttu. Karu totuuskin iski jossain vaiheessa kuin vasaralla päähän: minun puolen vuoden iltaespressovuoroni alkoi. Tavaksi on juurtunut, että Hilppa valmistaa saaressa iltaisin espresson mutteripannulla, minä kotona sähköisellä värkillä. Ensimmäiset kupilliset jo juotiin. Taas todettiin, että samoista jauhoista syntyy hieman erimakuista kahvia eri valmistusmenetelmällä. En lähde kumpaakaan paremmaksi sanomaan. Hyviä molemmat. 

  Talvikausi Hollolassa on siis hyvällä alulla. Minä ehdin jo pari kirjaa kirjastosta varaamaan. Kunhan syys kohti talvea etenee, tulee varmasti elokuvissa käytyä. Ja muutakin kulttuuria varmaan löytyy. Elävää musiikkia mieli halaa. Täytyy tarjontaan parinsadan kilsan säteellä paneutua. Kauemmaskin ollaan valmiita matkaamaan, jos sopiva esiintyjä löytyy. 

  Joopa joo. Mukavasti ja tutusti onnistui majan vaihto. Kunhan muistan olla menemättä yöllä kuselle pihan perille. Sekin on kyllä yksi tapahtuma, mikä ei välillä ole lainkaan hassumpi. Eilenkin oli melko komiaa. Vaikka ei tuo kuva yöltä ole. Iltaa siinä eletään. Hampaiden pesureissulla kuvan nappasin. 

VIELÄ YKSI PÄIVÄ

  Päätös on kristallisoitunut. Vielä huominen saaressa ollaan, keskiviikkona korjataan luumme. Lähtö aikaistuu hieman johtuen sääennusteesta. Ilma näyttää kylmenevän. Yöpakkaset ovat kolmea astetta, eikä keskiviikkona nouse koko päivänä plussalle. Eli ulkoisen vesijohdon jäätymisriski suurenee. Mitäs suotta riskiä ottamaan, kun lähtö ei ole päivästä tai kahdesta kiinni. 

  Valmistelujen tekoon on ollut aikaa. Niin paljon aikaa, että melko varmasti jotakin unohtuu. Joko unohtuu tekemättä, tai unohtuu ottaa mukaan. Unohtuu, vaikka on ollut aikaa jopa kirjoitella muistilappuja, aina kun joku asia mieleen juolahtaa. Vanha totuus on kuitenkin se, että muistilapuista ei ole mitään hyötyä, jos ei niitä lue. Eikä niitä lue, jos ei muista, minne on muistilapun laittanut. 

  Hieman skeptisesti luotan kykyymme suorittaa tyylikäs poistuminen kaikkine asiaankuuluvine kommervenkkeineen. Totta puhuen mahdollisuus ainakaan minkään tärkeän asian unohtamiseen on tällä kertaa melko pieni. Niin tarkkaan on tullut kaikki mietittyä. Tosin se ei mikään tae ole. Meidät, lähinnä minut, tuntien.

  Kaikki on siis mietitty, suurin osa täällä tehtävistä toimenpiteistä on jo tehty. Jotain huomenna vielä, mm. (huom. Juha R.) suoltonestesäiliön tyhjennys. 

  Vaahteranlehtiä oli aamulla maa keltaisenaan. Ne on tänään roudattu pois. Aiemmin ovat lokakuun lopulla puut olleet jo kaljuja, nyt lehtiä on vielä aika paljon, mutta niiden putomisen odotteluun ei ole aikaa, eikä tarvetta. Keväällä puhaltelen osan vitelikkoon, ajelen nurmikoilla olevat ruohonleikkurilla silpuksi. 

  No, turha tässä on kevään touhuja ennakoida. Kunhan se aika koittaa, tehdään mitä tarvitsee. Vietetään ensin kuuden kuukauden jakso Hollolassa. 

  Jossakin ennustettiin talven tulevan tänä vuonna aikaisin. Ensilumi tulee kuudelta laulaa Hector. Sehän on melko aikaisin. Tuskin ennustaja sitä kuitenkaan tarkoittaa. Mutta talvi tulee. Talviaikaan siirrytään ensi viikonloppuna. Talvirajoitukset tulevat teille tällä viikolla. Tulevat ne meillekin, älkää olko huolissanne. 

  Pääkoppa on jo jonkin aikaa valmistautunut pimeään aikaan. Äkkiä aika kuluu. Pian tulee joulu. Joulusta alkaa päivä pidetä. Voi alkaa odotella maaliskuussa vauhdilla venyviä päiviä ja mahdollista matkaa saareen. 

  Ennen oli vuodenkierto hieman erilainen. Silloin oli selkeämmin neljä vuodenaikaa. Ja kesällä kesäloma, syksyllä joskus syysloma, kevättalvella talviloma. Kun eläkkeelle päästiin, niin vuosi koostuu  kahdesta jaksosta; kesä saaressa, talvi Hollolassa. Vuodenajat tietysti määrittävät elämää yhä, mutta pääasiallinen kerto määrittyy kahtiajaoksi. Toivottavasti vielä vuosikausia riittää kuntoa ja kykyä jatkaa kahteen periodiin jakautuvaa vuotta. 

  Loppuun laitan kuvan sunnuntaisesta laiturista. Nokkelimmat varmaan osaavat päätellä, että sunnuntaina ei kovin räyhäkkäästi tuuleskellut.